Nuoret köyhempiä kuin ennen - mitä tapahtuu yhteiskunnallemme?

Vierailija kirjoitti:

Kamoon. Valmistuin 1990 luvun lamaan alalle, jossa täystyöllisyys oli vaihtunut täystyöttömyyteen. Tuho työpaikkojen suhteen oli totaalinen - ja jätti jälkensä. Minulla ja miehelläni ei vieläkään ole omaa asuntoa, asossa asutaan. Kuten lukuisat kaverimme vaikka kohta viiskymppisiä ollaan. Mikä opiskelin lisää kun muutakaan ei ollut tarjolla, edes työttömyyskorvausta. Mutta kaoset hankottiin ja köyhäiltiin. Peruasäitiyspäivärahalla. Lasten jälkeen sain töitä, omalta alalta mutta lamaa edeltävään tasoon nähden pienemmällä palkalla. Tiedän siis vaikeudet, mutta kehotan olemaan lannistumatta. Ja jos tuntuu epäreilulta pitää toimia muutoksen aikaansaamiseksi. Minun elämäni on ollu antoisa ja etenkään lapsia en kadu. Toki mielelläni olisin upporikas ja pidän nykyistä menoa lyhytnäköisenä riistona. Mutta hauskaa on ollut, se on myös omasta asenteesta ja valinnoista kiinni. Maailmaa näkee, matkustamaan pääsee, enää voi vaikka omaisuutta ei olisi.

Sama. Valmistuin 90-luvun lamaan työttömäksi. Myöhemmin sain töitä, mutta aina tähän päivään saakka ne ovat olleet epävarmoja, ja nyt ei taas ole töitä yli vuoteen ollut. Toiseenkin ammattiin kouluttauduin viime vuosikymmenellä, mutta sekään ei ole taannut turvallista työpaikkaa. Vuokralla asun halvassa muovikämpässä, eli ei ole omaa asuntoa (en olisi saanut pankista riittävästi lainaa, kun tulot on niin epävarmat ja pienet). Ei ole myöskään autoa, ei kesämökkiä, ei ulkomaanmatkoja, ei osakesalkkua, ei edes säästöjä tilillä. Kädestä suuhun olen nuoruudesta saakka elänyt. Muutaman vuoden päästä tulee viisikymppiä mittariin, joten eiköhän työttömyyttä saa maistaa vielä jatkossakin.

Näin se elämä menee.

Minun ystäväpiirissäni on aika kirjava joukko nuoria, joiden työelämä ei vain lähde käyntiin. Itse asiassa tämä on aika riippumatonta koulutustaustasta, sillä olen erikoisempien alojen asiantuntijana samassa tilanteessa kuin ns. "turvallisille aloille" valmistuneet ja ihmiset, joilla on tutkintoja enemmänkin. Me kaikki seilaamme jossakin työttömyyden ja osa-aika- ja keikkatuntien välimaastossa, joista toki jokunen on onnistunut raivaamaan tietä itselleen näistä osa-aikaisista pidempiaikaisiin määräaikaisuuksiin. Tulot ovat meillä pääsääntöisesti pieniä, CV hyvin pirstaleinen ja arjen suunnittelu pakosta tosi spontaania, koska ikinä ei tiedä, jos sittenkin tulisi työvuoro. 

Minulla on henkilökohtaisesti todella vähän esitettävää CV:ssäni seuraavalle mahdolliselle työnantajalle, vaikka painan toisaalta hirveästi töitä: yritän löytää tunnin sieltä ja tunnin täältä, metsästän samoja kesätöitä opiskelijoiden kanssa ja kunnostaudun vapaaehtoistöissä, avoimissa opinnoissa kokoaikaopiskeluja vailla olevana ja osallistun työkokeiluihin. Myönnettäköön: joskus on oikeasti lohduton ja turhautunut olo, kun mikään määrä omaa aktiivisuutta ei vain käynnistä tätä elämää, mitä tulee uraan, talouteen ja tulevaan perhe-elämään. Vaan pakkohan sitä elämää on yrittää elää näillä kortein - ja jos tämä elämä todellakin on tällaista, silloin vain sopeudutaan ja tehdään ratkaisut sen mukaan.

Ymmärrän ap. harmituksen ja epävarmuuden, mutta kautta aikojen on ollut nousu- ja laskusuhdanteet. On ollut 1930-luvun lama, jonka jälkeen sotatilanne, 60-70-luvun vaihteen lama, 90-luvun lama ja nykyinen tilanne, mutta aina väliin mahtuu korkeat noususuhdanteet, jolloin on jopa pulaa työvoimasta ja elintaso ja varallisuus kasvaa. Jokainen sukupolvi joutuu ne kokemaan omana aikakautenaan.

Et voi ap. tietää, mitä sinua odottaa esim. viiden tai kymmenen vuoden päästä, sillä kaikki riippuu suhdanteista ja maailman tilanteesta, mikä on työ tilanteesi ja ostovoimasi.

Tämän päivän alle kolmekymppisten kannattaa jutella omien vanhempiensa kanssa ja kysellä, miten he uskalsivat aikoinaan hankkia lapsia keskellä lamaa ja miten he selvisivät teidän kanssanne asuntolainoineen, vaikka yrityksiä meni nurin kuin dominonappuloita, työttömyydestä tuli arkea moneen lapsiperheeseen, tukia ja palveluita leikattiin kuin juustohäylällä viipaleita jne. 

Vierailija kirjoitti:

joo enpä tiedä miten itelleni käy..varmaa sotealan töissä raadan itteni loppuun pikkupalkalla :=) no saas nähä..ehkä ei kannata huomista murehtia.ei kyllä oo ihme ettei lapsiakaan synny kun eihän kenelläkään ole varaa!

Ei ole varaa lapsiin? Miten sitten mamuraukoilla on varaa suuriin perheisiin?

Isäni, syntynyt vuonna 1968, jätti ammattikoulun kesken ja käveli erääseen elintarvikealan tehtaaseen 80-luvulla pyytämään töitä. On sillä tiellä vieläkin, hänen kuukausittaiset nettotulonsa ovat aika tarkkaan kaksi kertaa omien bruttotulojeni verran. Itse valmistuin AMKsta alalle, jolta koulun alkaessa väitettiin että jokainen työllistyy ja palkka on ok. Vakitöitä ei ole, keikkaa joko saa tai ei saa ja päälle kuunnellaan vanhempien mutinoita siitä, miten voikin olla niin mahdotonta löytää pysyvä työpaikka.

Ajat muuttuvat, jos elämässä haluaa edes näennäisesti yrittää pärjätä niin toisen asteen tutkinto on oltava, ei sinne tehtaaseenkaan enää kävellä kirjoittamaan vakisopimuksia.

Vierailija kirjoitti:

Ennenkuin tilanne alkaa korjaantua tulee laajoja lakkoja ja sota.

Siis oikeastiko aiot lakkoilla oikeudesta uuteen merkkilaukkuun?

Vaikuttaa että korvien välistä on paljon köyhempää liikkeellä. Satunnaisotantana kolme "maan toivoa" ruokakaupan hyllyjen välissä; hyllyissä paljon enemmän älyä.

Ainoa syy, miksi ehkä uskallan hankkia lapsia on se, jos saan omilta vanhemmiltani rahaa heidänkin elättämiseen. He ovat sitä kesämökki- ja kolmosautosukupolvea, minä olen jo tottunut näihin toivottomiin tulevaisuuden näkymiin. Isäni on yllättäen herännyt yhtäkkiä nykypäivään, ja viime tapaamisella puhui huolestuneesti koulutuksestani, joka ennen oli yksi varmimpia työllistäjiä. Aiemmin vähätteli ongelmia, kun kuvailin työelämää meidän näkökulmastamme.

Vierailija kirjoitti:

Kamoon. Valmistuin 1990 luvun lamaan alalle, jossa täystyöllisyys oli vaihtunut täystyöttömyyteen. Tuho työpaikkojen suhteen oli totaalinen - ja jätti jälkensä. Minulla ja miehelläni ei vieläkään ole omaa asuntoa, asossa asutaan. Kuten lukuisat kaverimme vaikka kohta viiskymppisiä ollaan. Mikä opiskelin lisää kun muutakaan ei ollut tarjolla, edes työttömyyskorvausta. Mutta kaoset hankottiin ja köyhäiltiin. Peruasäitiyspäivärahalla. Lasten jälkeen sain töitä, omalta alalta mutta lamaa edeltävään tasoon nähden pienemmällä palkalla. Tiedän siis vaikeudet, mutta kehotan olemaan lannistumatta. Ja jos tuntuu epäreilulta pitää toimia muutoksen aikaansaamiseksi. Minun elämäni on ollu antoisa ja etenkään lapsia en kadu. Toki mielelläni olisin upporikas ja pidän nykyistä menoa lyhytnäköisenä riistona. Mutta hauskaa on ollut, se on myös omasta asenteesta ja valinnoista kiinni. Maailmaa näkee, matkustamaan pääsee, enää voi vaikka omaisuutta ei olisi.

Kiitos kommentista, tämän lukeminen oli jokseenkin rohkaisevaa. :) Terv. yksi tulevaisuuskammoinen

Jos nyt ihan tarkkoja ollaan, niin aika harvalla noin 60v ikäisellä oli 30v iässä velaton koti ja vakivirka. Jostain syystä täällä aina kuvitellaan, että ennen oli paremmin, mutta jos pohtisi asiaa pari kertaa, niin huomaisi, että moni asia oli myös huonommin.

Vierailija kirjoitti:

Tämän päivän alle kolmekymppisten kannattaa jutella omien vanhempiensa kanssa ja kysellä, miten he uskalsivat aikoinaan hankkia lapsia keskellä lamaa ja miten he selvisivät teidän kanssanne asuntolainoineen, vaikka yrityksiä meni nurin kuin dominonappuloita, työttömyydestä tuli arkea moneen lapsiperheeseen, tukia ja palveluita leikattiin kuin juustohäylällä viipaleita jne. 

Tämän päivän 20-25-vuotiaat voivat tuota kysyä, eivät "alle kolmekymppiset". Nimittäin kun nyt vaikkapa 28-vuotiasta suunniteltiin alulle laitettavaksi, oli vuosi 87, jolloin ei vielä ollut lamasta tietoakaan.

Vierailija kirjoitti:

Jos nyt ihan tarkkoja ollaan, niin aika harvalla noin 60v ikäisellä oli 30v iässä velaton koti ja vakivirka. Jostain syystä täällä aina kuvitellaan, että ennen oli paremmin, mutta jos pohtisi asiaa pari kertaa, niin huomaisi, että moni asia oli myös huonommin.

Vakityö oli useammalla kuin nykykolmekymppisillä. Ja velattomasta asunnosta kukaan ei kai tässä ole haaveillutkaan, vaan siitä että voisi kolmekymppisenä edes ottaa lainaa oman asunnon ostamiseen.

Vierailija kirjoitti:

Jos nyt ihan tarkkoja ollaan, niin aika harvalla noin 60v ikäisellä oli 30v iässä velaton koti ja vakivirka. Jostain syystä täällä aina kuvitellaan, että ennen oli paremmin, mutta jos pohtisi asiaa pari kertaa, niin huomaisi, että moni asia oli myös huonommin.

Eihän ap:n teksti sitä väittänytkään vaan sitä, että uskaltaa kolmikymppisenä otta sen lainan.

Nykypäivään liittyy myös kulutuksen muutos. On paljon asioita, joita ei 30 vuotta sitten tarvittu lainkaan. On asioita, joita tarvitsi hankkia harvemmin kuin nykyisin. Esimerkiksi kodinkoneet (jääkaappi, pesukone yms) kestävät nykyisin vain noin puolet siitä, mitä kestivät 30 vuotta sitten. Viihde-elektroniikka, puhelimet yms kestävät nykyisin vain murto-osan siitä mitä pari vuosikymmentä sitten. Lisäksi teknologia kehittyy niin huimaa vauhtia, että vaikka sulla olisikin periaatteessa ehjä laite, niin uuden teknologian myötä se lakkaa toimimasta. Joudut siis ostamaan joko uuden laitteen tai ainakin jonkun hilavitkuttimen siihen, jotta se toimisi taas. Kotitalouksiin tarkoitettuja laitteita ei voi korjata, koska niihin ei  valmisteta enää varaosia. Et myöskään saa uusia osia kuten vaikka 10 vuotta vanhaan kännykkään uutta akkua, vanhaan printteriisi mustekasettia, uudessa printterissä ei ole sellaista piuhaa, joka sopisi 10 vuotta vanhaan tietokoneeseesi jne. Eli vaikka et haluaisikaan ostaa uusia juttuja, olet tavallaan pakotettu ostamaan niitä. 

Vierailija kirjoitti:

Isäni, syntynyt vuonna 1968, jätti ammattikoulun kesken ja käveli erääseen elintarvikealan tehtaaseen 80-luvulla pyytämään töitä. On sillä tiellä vieläkin, hänen kuukausittaiset nettotulonsa ovat aika tarkkaan kaksi kertaa omien bruttotulojeni verran. Itse valmistuin AMKsta alalle, jolta koulun alkaessa väitettiin että jokainen työllistyy ja palkka on ok. Vakitöitä ei ole, keikkaa joko saa tai ei saa ja päälle kuunnellaan vanhempien mutinoita siitä, miten voikin olla niin mahdotonta löytää pysyvä työpaikka.

Ajat muuttuvat, jos elämässä haluaa edes näennäisesti yrittää pärjätä niin toisen asteen tutkinto on oltava, ei sinne tehtaaseenkaan enää kävellä kirjoittamaan vakisopimuksia.

Minun vuonna 1949 syntynyt isäni saa enemmän eläkettä nettona, kuin mitä minä 34-vuotias aikuinen tienaan bruttona. Korkeasti koulutettu olen tottakai, vaan ei auta. Meidän sukupolvemme tulee saamaan eläkkeitä minimimäärät riippumatta työtuloista, koska suuret ikäluokat ovat syöneet koko kakun.

27, maisteri ja pätkätöissä. Olen tehnyt kovasti töitä päästäkseni työhön, jossa olen nyt, mutta pätkäsopimuksia vain tarjolla. Siis on oman alan työtä ja todella mielenkiintoista ja haastavaa, mutta todella vaikeaa päästä eteenpäin, että kunnollisen palkan saisi, sillä nykyiset sopimukset mahdollistavat aivan surkean palkan. Sanotaan vaan perään, että se kokemus on tärkeää ja muuta paskaa. Vakipaikkoja ei ole ja alaa haluaisin jo vaihtaa. En tiedä miten mulla on tällä menoa koskaan varaa ostaa asuntoa tai haaveilla lapsista. 

Isäni on 60, ja ollut samassa työpaikassa jo yli 40 vuotta. Pitkästä ja vakaasta urasta voi varmaan nykyisin haaveilla..

Aikuisena saa ottaa ensin.

Kyllä se siitä muuttuu kun muutetaan. Tää on murroksen aikaa maailmanlaajuisesti, suuret ikäluokat kun häipyy tätä maailmaa hallitsemasta niin häipyvät myös heidän käsityksensä ja tapansa. Voidaan vihdoin alkaa rakentaa sitä tulevaisuuden yhteiskuntaa kestäville periaatteille.

Vierailija kirjoitti:

27, maisteri ja pätkätöissä. Olen tehnyt kovasti töitä päästäkseni työhön, jossa olen nyt, mutta pätkäsopimuksia vain tarjolla. Siis on oman alan työtä ja todella mielenkiintoista ja haastavaa, mutta todella vaikeaa päästä eteenpäin, että kunnollisen palkan saisi, sillä nykyiset sopimukset mahdollistavat aivan surkean palkan. Sanotaan vaan perään, että se kokemus on tärkeää ja muuta paskaa. Vakipaikkoja ei ole ja alaa haluaisin jo vaihtaa. En tiedä miten mulla on tällä menoa koskaan varaa ostaa asuntoa tai haaveilla lapsista. 

Isäni on 60, ja ollut samassa työpaikassa jo yli 40 vuotta. Pitkästä ja vakaasta urasta voi varmaan nykyisin haaveilla..

Jostain syystä vuokralla asumisesta on tehty Suomessa mörkö. Lapsia ei voi nykyisin tehdä, jos ei ole omistusasuntoa. Omassa lapsuudessani 60-luvulla vuokralla asui samassa helsinkiläisessä lähiökerrostalossa niin toimitusjohtajaa, yliopiston professoria, arkkitehtiä, opettajaa kuin lääkäriäkin. Ei siinä ollut mitään kummallista. Nyt vuokralla asumista pidetään jotenkin halveksittavana tai köyhyyden merkkinä.