Lue keskustelun säännöt.
Muita luokkaloikkareita? Lähinnä köyhä -> yli keskitulon
03.09.2016 |
Onko teillä minun tavoin jatkuvaa painiskelua oman itsenne kanssa? Ei tunnu että kuuluu mihinkään?
Menin ensimmäisenä suvustani lukioon, sitten korkeakoulututkinto ja hyvin palkattu, siisti työ. Koskaan en ole oikein osannut puhua opinnoistani tai työstäni sukuni kanssa. Esimerkiksi yliopisto on heille niin vieras käsite että keskuselu ei luonnistu. Vanhempani ovat sanoneet olevansa ylpeitä mutta näen heistä että keskustelu tuntuu epämukavalta. Sisaruksissa olen aistivani kateutta.
Henkinen tuki, elämänviisaudet ja läsnäolon taito ovat suvussani maailman ihaninta. Varsinkin vanhempani ja sisarukseni ovat minulle todella rakkaita ja tietyistä aiheista voisin puhua heidän kanssaan läpi yön. Mutta sitten on se toinen puoli... Sukulaisteni elämään kuuluu einesruuat, uusioperheet, riitaisat erot, alkoholiongelmat, jatkuvat rahaongelmat. Kun taas minun elämässäni on pitkä ja onnellinen parisuhde, fine dining, matkustelu, harrastukset jne. Ymmärrätte varmaan kontrastin.
Ihan vain omista kuulumisistani puhuminen sukulaisilleni tuntuu väärältä. En halua että he tuntevat minua kohtaan negatiivisesti! Elämäni vain sattuu olemaan kaveripiirissäni hyvin normaalia.
Joskus ajattelinkin että tämä asia ei vaivaisi minua koska minulla on "kaksi persoonaa" sen mukaan olenko ystävieni vai perheeni seurassa. Helpommin kuitenkin sanottu kuin tehty. Ystäväpiirissäni on paljon rikkaista suvuista tulleita ja vierastan toisinaan heitäkin. Sitä että vaikka ollaan opiskeltu niin tavallinen elämä on silti vierasta ja esimerkiksi köyhyyden syitä on vaikea hahmottaa.
Missään ei tunnu että saa olla oma itsensä ja se on aika vaikeaa... Kohtalotovereita?
Kommentit (57)
Ilmeisesti olen onnekas, kun synnyin keskiluokkaiseen perheeseen, josta on ilmeisen helppo sopeutua joka suuntaan. Työn, harrastusten, puolison perhesuhteiden ja kaverisuhteiden kautta saan olla tekemisissä kaikenlaisten luokkien kanssa, enkä ole kokenut mitään ongelmaa siinä. Kukaan ei ole osoittanut suurempaa kiinnostusta taustojani kohtaan, enkä minä heidän. Kaikista ihmisistä en pidä, mutta syy ei toistaiseksi ole löytynyt siitä, ovatko heidän vanhempansa antaneet takauksen asuntolainaan vai eivät...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Samanlainen tausta ja nykytilanne. En silti koe itseäni loikkariksi, enkä jaksa (huom jaksa) miettiä luokkaeroja. On vain erilaisia ihmisiä ja elämäntilanteita. Mitä sitten, maailma olisi tylsä paikka, jos kaikki olisivat esim keskiluokkaa.
Sama täällä. Antaa todella tympeän kuvan ihmisestä, jos kaikki sosiaalinen kanssakäyminen ja joillain jopa koko minuus perustuu ihmisten asettamiseen arvojärjestykseen. Harvoin haluan viettää aikaa sellaisten pikkusielujen kanssa, oli koulutus sitten elämäm tai ivy league.
Tuntuu nyt täällä jotkut sekoittavat golddiggerin ja itse saavutetun menestyksen keskenään. Se että et löytää varakkaan miehen ei ole itseponniskelua yli luokan.
Alussa oli. Nykyään oon sitä mieltä, että jos suvulle on ongelma se etten jäänyt sinne köyhyysloukkuun jatkamaan perinnettä siitä, että lapset kulkee kuluneissa ja risoissa vaatteissa eikä oo varaa yhtään mihinkään niin se on oikeasti niiden ongelma.
Mun äiti oli työkyvytön ja isä hyvin pienipalkkainen ja elettiin 5 ihmistä kaksiossa. Me lapset yhdessä huoneessa ja vanhemat olkkarissa, meillä oli vaatteet aina sen vanhemman sisaruksen vanhoja, joka sai uudet kirppikseltä. Ei voitu ikinä lähteä kavereiden kans mihinkään joka vaati rahaa.
Omille lapsilleni en halua samaa enkä myöskään elää koko elämääni köyhyysloukussa. Mun elintaso nousi jo opiskeluaikana, kun otin opintolainan. Nyt olen töissä aineenopettajana lukiossa ja tää on ihan luksusta. Kyllähän suku vähän nyrpistelee, että pitääkö sitä nyt tuolleen tuhlata, jos lähden johonkin reissuun miehen (myöskin opettaja) kanssa tai kun ostettiin ihan oma talo ja piano.
Voi itku, mitä lapsellista ulinaa. Vain naiset voivat vertailla toisiaan näinkin typerällä tavalla. Onko se kuuluisa naisten sosiaalisuus itse asiassa vain pakkomielteistä hierarkian esilletuomista?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Aika älytön asenne liittää uusperheet alempaan sosiaaliryhmään :) ap:lla on itsellään aika paljon stereotypioita vielä ja ehkä siksi olo ei tunnu luontevalta. Kun olet vähän pidempään elänyt 'uutta' elämääsi, niin huomaat, että ihan samanlaisia ihmisiä ja perhetilanteita sielläkin on. Ja vaikkapa alkoholismi on ihan yhtä yleistä keski- ja yläluokassa kuin alaluokassa, taitavammin peiteltyä vain.
Vierailija kirjoitti:
Tuntuu nyt täällä jotkut sekoittavat golddiggerin ja itse saavutetun menestyksen keskenään. Se että et löytää varakkaan miehen ei ole itseponniskelua yli luokan.
Ja sinä taas et ole ymmärtänyt lukemaasi.
Täällä kukaan ei ole kertonut, että löysin rikkaan miehen ja olen siksi loikkari.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen nuoren äidin avioton tytär, jolle kävi elämässä hyvin. Pääsin ensimmäisenä äitini lähisuvusta oppikouluun (tosin äidin veli vähän yritteli, mutta palasi pian takaisin kansakouluun). Lasken tämän kouluun pääsyn isäpuoleni ansioksi. Hänen maanviljelijäsuvussa oli jo viime vuosisadan alkupuolelta lähtien koulutusperinnettä: ajan tavan mukaan yksi pojista pantiin kaupunkiin lyseoon ja ylioppilastutkinnon jälkeen jatko-opintoihin (kotoa koulutettiin, se oli pojan perintöosa). Myöhemmin sitten useammatkin lapset pääsivät suorittamaan ainakin keskikoulun ja sitten jonkun ammattiin johtavan koulun. Siinä aallossa siis minäkin pääsin keskikouluun ja sitten lukioonkin, joka juuri oli perustettu kotipaikkakunnalle.
Ylioppilastutkinnon jälkeen pyrin ja pääsin yliopistoon. Osa sukulaisista ei oikein hyväksynyt ratkaisuani. Olisi pitänyt pyrkiä hoitoalalle. Ei olisi onnistunut minun luonteellani! No valmistuin aikanani aineenopettajaksi ja sen he saattoivat nielaista. Ei tullut tytöstä kuitenkaan liian suurta herraa!
Minulla ei ole koskaan ollut vaikeuksia tulla toimeen sukulaisten kanssa. Aina on löytynyt jutunjuurta. Ihmettelen, kun valitatte, ettette voi puhua sukulaistenne kanssa yliopistosta ja vaativasta virastanne. Mitä niistä sitten pitäisi niin kovasti puhua? Ettekö osaa sovittaa puheitanne puhekumppanien kiinnostuksen kohteisiin? En ole koskaan kokenut tärkeäksi ratsastaa jollakin yliopistokoulutuksella.
Kun olen ollut lapsuudenkodissani, olen tehnyt niitä samoja töitä kuin aina ennenkin, siis siivonnut, laittanut ruokaa, hoitanut kasvimaata ja kukkapenkkejä, pinonnut halkoja jne. Joskus olen naureskellut, että jos olisi ollut lantapatteri perunamaan laidalla, niin varmaan minä sen olisin sinne hajottanut. Onneksi ei ollut! Meillä kasvatus perustui mm. siihen, että lähtökohtiaan ei pidä koskaan hävetä, halveksi tai unohtaa sekä että kaikkien kanssa pitää tulla toimeen, vaikkei heistä pitäisikään. Ne olivat hyviä ohjeita, joilla olen jo ehtinyt matkata eläkkeelle asti.
Sanoisin niin että ylivoimaisesti suurin osa suomalaisista on tälläisiä, ei niitä akateemisia sukuja nyt Suomessa niin paljon ole ennen ollut. Korkea koulutus alkoi yleistyä vasta 1980 luvun jälkeen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Aihe koskettaa, kun puolen suvun ensimmäisenä tohtorina nousin köyhyydestä keskiluokkaan. Samalla muuttui mielenkiinnon kohteet ja puheenaiheet. On silti ollut hirvittävän vaikea päästä irti kodin vaikutuksesta, jossa mielenterveysongelmat tarttuivat ja periytyivät. Vieläkin tuntuu, että minun ei ole lupa olla sitä mitä olen ja tehdä sitä mitä teen, vaikka ne on ihan tavallisia juttuja suurelle osalle ihmisiä.
Off Topic, mutta sen missä tämän huomaa Suomessa on tosiaan suku kokoontumiset, mutta se mikä puuttuu Suomesta ihan kokonaan on useamman sukupolven ulkomaanmatkat ja useamman sukupolven yhteiset omistukset ja yhteisten perintöasioiden ja säätiöiden suunnittelu.
Sukupolvi joka Suomessa on hyvin kielitaitoista ja hyvin koulutettu vastaa Ruotsissa sukupolvea jotka ovat nyt jo isovanhempia.
Minulla on asunto Ranskan Rivieralla ja seudulla asuu paljon ruotsalaisia ja yleisesti siellä ei kulje keskenään enää ruotsalaisia perheitä ollenkaan... vaan ruotsalaisia sukuja, eli lapsenlapset syövät siellä isoisän veneellä samaan aikaan kun äiti on oman äitinsä kanssa shoppailemassa. Ruotsalaiset suvut omistavat yhdessä siellä paljon ihan kaikenlaista, on asuntoa, venettä, autoa, viinitilaa, villaa, yms tms perintöä on jo yhdeltä tai kahdelta sukupolvelta josta nauttivat nyt useamman sukupolven kanssa yhdessä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sukuni on köyhtynyt jo 150 vuotta.
Ympäristö silti haluaa kuvitella ettei niin olisi.
Itse taas olen ammattikoulun käyneenä "pudonnut" luokkia alaspäin. Isäni oli urallaan menestynyt lääkäri ja äitini varakkaasta perheestä oleva juristi. Koin, että elämässä on muitakin arvoja kuin koulutus, asema ja raha. Hankin itselleni vanhempieni pakotusyrityksistä huolimatta puualan koulutuksen ja olen pyörittänyt pientä yritystänl jo 21 vuotta. Samoin aviomieheni ja suurin osa ystävistäni on tällä palstallakin mainittua työväenluokkaa, enkä ole ikinä kokenut tätä maailaa huonommaksi, kuin "sivistyneistön" tai äitini puoleisen "vanhan rahan" väkeä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tuntuu nyt täällä jotkut sekoittavat golddiggerin ja itse saavutetun menestyksen keskenään. Se että et löytää varakkaan miehen ei ole itseponniskelua yli luokan.
Jos tuo oli kohdistettu minuun itseasiassa minä olin se jolla oli omaisuutta ja varallisuutta kun aloimme olemaan yhdessä. Yhdessä on loput tienattu ja kohtalaisesti pärjätty. Olen tukenut miestäni kaikin tavoin urakehityksessä oman urani kustannuksella joten puntit on tasan.
36
Ohis, mutta luokka on muutakin kuin vain rahaa, omaisuutta ja ylellisyystuotteita. Toisaalta, nousukkaista puhuttaessa kaikki sopiikin mitata rahassa.
Uskon, että meitä, jotka ovat ymmärtäneet ap:n aloitusta, yhdistää yksi tekijä. Me luokkaloikan kokeneet ja luokan muuttumisesta ahdistuneet ihmiset olemme tulleet kodeista, jotka tavalla tai toisella ovat olleet henkisesti epätasapainossa. Todennäköisesti meidän kodeissamme ei liiemmin lapsia halattu tai kannustettu, onnistumisesta ei kiitetty ja ylipäänsä tunteista puhuminen oli vaikeaa tai sitä ei tehty.
Kun tällaisesta kodista ponnistaa yksinään akateemiselle uralle ja tämän jälkeen yrittää ylläpitää suhteita vanhempiinsa, korostuu puhumattomuuden ja kannustamattomuuden kulttuuri entistä enemmän. Vanhemmilla ei ole halua ja ehkä kapasiteettia kuunnella lapsen murheita ja iloja, jotka liittyvät opintoihin tai työpaikkoihin. Onnistumiset kuitataan aha-kommenteilla ja monella tavalla lapsi kokee jäävänsä ilman kannustusta ja ulkopuoliseksi.
Tällainen luokkaloikka kasvattaa juurettomuuden tunnetta. Ilman kunnon juuria myös sopeutuminen "uuteen luokkaan" vaikeutuu.
Emme me luokkaloikasta valittajat ole snobeja ja harmittele sitä, että vanhempamme eivät osaa arvostaa kunnon pinot noir -viiniä. Me haluaisimme vain, että vanhempamme osaisivat iloita lastensa saavutuksista.
Samanlainen tausta ja nykytilanne. En silti koe itseäni loikkariksi, enkä jaksa (huom jaksa) miettiä luokkaeroja. On vain erilaisia ihmisiä ja elämäntilanteita. Mitä sitten, maailma olisi tylsä paikka, jos kaikki olisivat esim keskiluokkaa.