Muita luokkaloikkareita? Lähinnä köyhä -> yli keskitulon
Onko teillä minun tavoin jatkuvaa painiskelua oman itsenne kanssa? Ei tunnu että kuuluu mihinkään?
Menin ensimmäisenä suvustani lukioon, sitten korkeakoulututkinto ja hyvin palkattu, siisti työ. Koskaan en ole oikein osannut puhua opinnoistani tai työstäni sukuni kanssa. Esimerkiksi yliopisto on heille niin vieras käsite että keskuselu ei luonnistu. Vanhempani ovat sanoneet olevansa ylpeitä mutta näen heistä että keskustelu tuntuu epämukavalta. Sisaruksissa olen aistivani kateutta.
Henkinen tuki, elämänviisaudet ja läsnäolon taito ovat suvussani maailman ihaninta. Varsinkin vanhempani ja sisarukseni ovat minulle todella rakkaita ja tietyistä aiheista voisin puhua heidän kanssaan läpi yön. Mutta sitten on se toinen puoli... Sukulaisteni elämään kuuluu einesruuat, uusioperheet, riitaisat erot, alkoholiongelmat, jatkuvat rahaongelmat. Kun taas minun elämässäni on pitkä ja onnellinen parisuhde, fine dining, matkustelu, harrastukset jne. Ymmärrätte varmaan kontrastin.
Ihan vain omista kuulumisistani puhuminen sukulaisilleni tuntuu väärältä. En halua että he tuntevat minua kohtaan negatiivisesti! Elämäni vain sattuu olemaan kaveripiirissäni hyvin normaalia.
Joskus ajattelinkin että tämä asia ei vaivaisi minua koska minulla on "kaksi persoonaa" sen mukaan olenko ystävieni vai perheeni seurassa. Helpommin kuitenkin sanottu kuin tehty. Ystäväpiirissäni on paljon rikkaista suvuista tulleita ja vierastan toisinaan heitäkin. Sitä että vaikka ollaan opiskeltu niin tavallinen elämä on silti vierasta ja esimerkiksi köyhyyden syitä on vaikea hahmottaa.
Missään ei tunnu että saa olla oma itsensä ja se on aika vaikeaa... Kohtalotovereita?
Kommentit (57)
Jotenkin niin erikoista, että ihmiset luulevat ettei varakkaissa/korkeakoulutetuissa suvuissa erota tai saada lapsia aikaisin tai syödä einesruokaa. Jos ovat muuten mukavia ihmisiä. Miten sinä keskituloisena nyt olisit mitenkään sen ihmeellisemmäksi muuttunut? Ilmeisesti sinulla ei edes perittyä varallisuutta. Aika harvat pienituloiset Suomessakaan ovat mitään Amerikan roskisautoilijoita. En itse ymmärrä millä tavoin tuo olisi mikään este. Ja olen suvussani viidennen polven akateeminen.
Ei katkera, mutta kuitenkin kirjoitti:
Kysyjälle:
Miltä tuntuu ulkopuolisuus Stokkan herkussa?Se tunne ei häviä lukemallaan, että mielessäni kuulun aina leipäjonoon, kuten äitini,
en valikoimaan tiskin herkkuja hintaa miettimättä.
Okei, eli olet todella, todella huono-osaisesta suvusta. Minä nimittäin akateemisena tunnen paljon "duunareita", ja heillä on elämänhallinta kunnossa; käyvät keskustan ravintoloissa syömässä, on omistusasunto kivalla alueella, auto ja vakituinen työpaikka. Hyvin pieni ero muihin keskiluokkaisiin.
Äitini ja muut sukulaiset saavat aina ruokakassin, vaatteita ja rahaa kun tarvitsevat minulta. Miten paljon on paljon, lopuntonta..voi hetken miettiä..
Kilometrejä on tarkoituksella paljon välissä.
Jokainen on kuitenkin oman onnensa seppä!
Täällä.
Edellinen lama osui pahasti perheeseemme, meni koti, vanhempien firma, tilalle tuli velkakierre, vanhempien mielenterveysongelmat, alkoholismi ja riitaisa avioero. Itse jouduin hyväksikäytetyksi usean vuoden ajaksi, eivätkä vanhemmat huomanneet omalta pahalta ololtaan mitään. Ei oikein koulutusta.
Minä kouluttauduin (tyyliin ekonomi-juristi), enkä vain osaa samaistua usean kollegan ja tuttavan puheisiin monen sukupolven ulkomaanmatkoista, ennakkoperintösuunnitteluista, sukumökeistä ja huviloista. Toisaalta oma sukuni nyt luulee, että minä voisin ostella tällaisia huviloita ja mökkejä suvun käyttöön. Tietäisivätpä. Olen (tällä hetkellä) ihan hyvätuloinen, mutta se ei tee kenestäkään rikasta nykymaailmassa. Tätä ei moni sukulaisista tunnu ymmärtävän.
Jo yliopistossa tunsin ulkopuolisuutta. Olen köyhän, mutta ahkerasti töitä tehneen, yksinhuoltajan lapsi. Yliopistossa oli niin paljon kultalusikka suussa syntyneitä ja usein mielessäni päivittelin, kuinka pihalla nämä ihmiset olivat yhteiskunnan todellisesta tilanteesta tai, kuinka naiiveja nämä ihmiset olivat. Hirvitti jo ajatuskin, että tuollaiset ihmiset sitten valmistuttuaan istuvat valtion ja kunnan palveluksessa päättämässä asioista.
Olen sopeutunut niin sukuuni, etten puhu työasioistani ollenkaan. En välttämättä kerro matkoistanikaan. Ajan suhtkoht vanhalla autolla. Asunto on aika hyvällä paikalla, mutta se on pieni. Ystäväpiiri on melkein kokonaan varakkaita ihmisiä, se on ollut sattumaa. Lapsuudenystävien kanssa en ole tekemisissä. Varakkaiden ystävienikin seurassa koen joskus riittämättömyyttä ja jonkinlaista kilpavarusteluhenkeä, jota vihaan. En ole oikein kotona siis missään enää.
Vierailija kirjoitti:
Jotenkin niin erikoista, että ihmiset luulevat ettei varakkaissa/korkeakoulutetuissa suvuissa erota tai saada lapsia aikaisin tai syödä einesruokaa. Jos ovat muuten mukavia ihmisiä. Miten sinä keskituloisena nyt olisit mitenkään sen ihmeellisemmäksi muuttunut? Ilmeisesti sinulla ei edes perittyä varallisuutta. Aika harvat pienituloiset Suomessakaan ovat mitään Amerikan roskisautoilijoita. En itse ymmärrä millä tavoin tuo olisi mikään este. Ja olen suvussani viidennen polven akateeminen.
En luule. Mutta puhunkin tässä vain itsestäni ja läheisistäni, en yleistäen. En ole muuttunut esimerkiksi luonteeltani juuri yhtään mutta tavaltani olla ja elää kyllä. Se riittää aiheuttamaan yhteenkuulumattomuuden tunteen. Ja noh...Olen enemmän kuin keskituloinen ja perheeni tosiaankin todella köyhä.ap
Ei katkera mutta kuitenkin kirjoitti:
Äitini ja muut sukulaiset saavat aina ruokakassin, vaatteita ja rahaa kun tarvitsevat minulta. Miten paljon on paljon, lopuntonta..voi hetken miettiä..
Kilometrejä on tarkoituksella paljon välissä.
Jokainen on kuitenkin oman onnensa seppä!
Miten äitisi sitten joutuu myös ruokajonoon?
Ehkä sinulla onkin huono omatunto. Jos asetelma olisi toisin päin, odottaisit varmasti äidiltäsi apua.
Häpeätkö AP tai muut kertoa perheestäsi ystävillesi?
Vierailija kirjoitti:
Häpeätkö AP tai muut kertoa perheestäsi ystävillesi?
Nuorempana häpesin ja jopa valehtelin kun ystäväni kysyivät perheestäni. Kaikille tutuille en jaksa vieläkään selittää ja oikeastaan vain parhaat ystäväni tietävät taustani. Saatan vaikuttaa tylyltä mutta nykyisin voin suoraa sanoa kysyttäessä etten mielelläni puhu perheestäni. Päätelköön kuka mitä tahtoo...ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Odota hetki, niin sinutkin irtisanotaan ja pääset taas omalle tasollesi.
No mulla olisi tukiverkostot ja suosittelijoita eli irtisanominen ei kauheasti pelota vaikka ei olekaan ajankohtaista. Tämä on myös esimerkki siitä kuinka erilaisessa maailmassa elän sukuni kanssa.
Eikö tosiaan muita samassa tilanteessa? Koomiseksihan tämän tekee se, että ihmisiä kannustetaan nimenomaa pyrkimään "ylöspäin" mutta kukaan ei ikinä sano että on aika raskasta joutua opettelemaan uusi minuus.
No minä en koe asiaa sinun tavallasi. Kenties se johtuu siitä, että suvussani ollaan aidon sivistyneitä, vaikka korkeakoulutus on harvalla. Olen pienestä saakka kasvanut ympäristössä, jossa koettiin, että tieto on pääomaa ja tiedon omaehtoiseen hankkimiseen, ihan kaikenlaisissa asioissa, kannustettiin. "Älä niele purematta" tarkoittaa meillä asioiden kyseenalaistamista , ei pidä uskoa mitään, minkä todenperäisyydestä ei ole itse ottanut riittävän monesta lähteestä selvää.
Yleissivistyksen määrä koko suvussamme, paria mustaa lammasta lukuunottamatta, on sangen korkea, kattaen jopa erikoisaloja, itse hankittuna tietona, ilman yliopistoakin. Siksi minun arvostukseni yliopiston antia kohtaan ei ole kovin korkealla, omista yliopisto-opinnoistani huolimatta. Tiedän, että tietoa voi hankkia muutenkin, kyse on enemmänkin kiinnostuksesta.
Lukeminen on todellakin avain sivistykseen, koska lukeminen kehittää kieltä ja kieli puolestaan mahdollistaa monimutkaisemman ajattelun. Tosin merkitystä on silläkin, mitä lukee.
Matkustelu on nykyään niin halpaa, että siihen kykenevät lähes kaikki, ainakin jossain vaiheessa elämäänsä.
Snobismi fine diningilla tms. ei ole minua koskaan kiinnostanut, työni puitteissa se on lähes arkipäivää, samoin ns. arvovaltaiset ihmiset. Mieluummin kasaan ympärilleni mielenkiintoisen porukan ja valmistan itse heille aterian tai teemme sen yhdessä, samalla keskustellen.
Ei, en voi sanoa kokevani ulkopuolisuutta tai erilaisuutta minkäänlaisessa ihmisjoukossa.
Miten ne yläluokkaiset tuttavat sitten oppisivat ymmärtämään muita elämänpiirejä, jos ette kerro heille taustoistanne? Eikö luokkaloikkarin kutsumuksena pitäisi olla heidän valistamisensa? Häpeilemisen tai vaikenemisen sijasta voisitte selittää, että teidän lapsuudessanne jääkaapissa oli usein vain valot, maito juotiin suoraan purkista, vesijohdosta tuli ainoastaan kylmää vettä, keittiön nurkissa oli hiekkaa ja ruokapöydässä luettiin korkeintaan Alibia tai Hymyä, mutta muuten vain kirottiin kännissä herroja lenkkimakkaran äärellä.
Vierailija kirjoitti:
Yleissivistyksen määrä koko suvussamme, paria mustaa lammasta lukuunottamatta
Snobismi fine diningilla tms. ei ole minua koskaan kiinnostanut
Ei, en voi sanoa kokevani ulkopuolisuutta tai erilaisuutta minkäänlaisessa ihmisjoukossa.
Snobismilta ja toisten alaspäin katsomiselta kuitenkin kuulostaa se, että kutsut mustiksi lampaiksi niitä, jotka eivät suvussasi ole kouluttautuneet.
Vanhempani ovat akateemisia ja urallaan menestyneitä. Minä olen kolmekymppisenä amk:n käynyt työtön. Hävettää itseä ja luultavasti isää ja äitiä. Sellainen luokkaretki.
Ei katkera, mutta kuitenkin kirjoitti:
Kysyjälle:
Miltä tuntuu ulkopuolisuus Stokkan herkussa?Se tunne ei häviä lukemallaan, että mielessäni kuulun aina leipäjonoon, kuten äitini,
en valikoimaan tiskin herkkuja hintaa miettimättä.
Olen kotonani Stokkan herkussa vaikka kuulun tuohon parjaamaasi köyhälistöön.
Mun lapsuuden perhe ja suku on duunaritaustaa, köyhää ja kovaa tekemään töitä. Stadilaisia ja sukuun naituja karjalaisia. Sydämen sivistystä on yllinkyllin, muu on hankittu lukemalla ja olemalla poliittisesti aktiivisia erityisesti 50-60 luvulla. Meillä köyhyys ei kuitenkaan koskaan ole tarkoittanut eineksiä, päinvastoin kaikki ruoka on ollut itsetehtyä ja koko suku erittäin tarkkaa ruuan laadusta aina.
70 -luvulla tuli pakolaisia Etelä-Amerikasta ja heihin tutustuimme jo varhain. Äiti lisäsi "vettä keittoon" ja lautasia pöytään ja jakoi vähästäkin. Heihin pätee hyvin sanonta köyhä antaa vähästäkin, rikas ei mistään...
Olen sukuni ensimmäinen ylioppilas mutta niukin naukin joten yliopisto jäi haaveeksi. Kouluttauduin edelleen vasta 30+ iässä. Tuolloin olin toimihenkilötehtävissä joten jo kasvamassa pois työläistaustasta (sitä kuitenkin aina arvostaen!). Sittemmin menin naimisiin suomenruotsalaisen kanssa ja elämme hyvinkin keskiluokkaista elämää. Joten yksi pykälä on hypätty.
Muusta omasta suvustani tuli myös sittemmin keskiluokkaista, jopa erittäin hyvin toimeentulevaa meihin nähden. Osa kouluttautui korkeakouluissa ja vain yksi serkku perheineen on olemukseltaan ja käytökseltään mielestäni wt.
Olen kotoisin hyvin köyhästä perheestä. Isäni on alkoholisoitunut sekatyömies ja äiti viihtyy kotona työkkärin ja sossun rahoilla. Lapsuudessani asuimme hirveässä vetoisessa talossa keskellä korpea ilman vessaa ja suihkua. Äiti on laiska tekemään kotitöitä, ja meillä oli aina hyvin likaista ja ruoaksi mitä sattuu. Olen ainoana sisarussarjastani ponnistanut pois alaluokasta. En ole rikas mutta akateeminen ja tulotasoltani sekä elämäntyyliltäni ylempää keskiluokkaa. Jaan tämän ketjun kokemuksen siitä, ettei kuulu oikein mihinkään. Nykyiset ystäväni eivät ymmärrä, etteivät kaikkien vanhemmat tue korkeakouluopintojen aikana lapsiaan taloudellisesti tai etteivät he takaa lastensa asuntolainoja. Kaikille ei todellakaan ole yhtä helppoa edetä elämässä. Heidän perheidensä ongelmat tuntuvat minusta pieniltä, ja ystäväni puolestaan vaivaantuvat, jos kerron oman perheeni kuulumisia. Perheeni kanssa minulla ei ole oikein mitään yhteistä. Sukujuhlat ovat kiusallisia. Minuun suhtaudutaan vihamielisesti, olenhan nyt yksi "herroista" enkä keksi mitään puhuttavaa perheeni kanssa, koska heitä kiinnostaa lähinnä naapuruston juorut, ryyppääminen ja rikkaiden haukkuminen.
Itse olen itsetunnottomasta duunariperheestä. Isovanhemmat olivat pienviljelijöitä isoine perheineen kaunana Kainuun korvissa. Vanhemmat lähtivät etelään tehdastöihin, mutta he ovat kokeneet ulkopuolisuutta ja huonommuutta koko aikuisikänsä. Minut kasvatettiin "ei kannata yrittää, ei se kuitenkaan onnistu" -ajatuksella, mutta jostain kumman syystä minulla oli kapasiteettia lähteä eteenpäin. Vanhempani eivät olisi antaneet minun mennä lukioon, menin kuitenkin. Lukion jälkeen ei olisi saanut opiskella, opiskelin kaksi tutkintoa.
Nykyään asun pk-seudulla mieheni ja kolmen lapseni kanssa. Emme kylve rahassa, mutta osittain se on omien valintojen ansiota (asumme okt:ssa, lapsilla kalliit harrastukset jne.). En ole koskaan arvostellut vanhempieni valintoja, vaikka tottakai on tuntunut pahalta, ettei kotoa koskaa tuettu eteenpäin. Varsinkin äitini tuntuu vierastavan meitä ja kokee, että elintapamme on mielenosoitusta häntä kohtaan. Eivät ole käyneet meillä vuosiin emmekä me ole tervetulleita heille. Kohteliaat soitteluvälit on, mutta äiti ei halua kuulla esim. lastemme menestyksestä (esikoinen pääsi yhteen Suomen parhaista lukioista) eikä reagoi mitenkään, kun niistä kerrotaan.
Tämä on mulle vaikea asia. Vaikka ymmärrän, että kyseessä on syvältä kumpuava arvottomuuden tunne, on vaikea käsittää, miksi eivät haluaisi lapsilleen parempaa vaan kokevat sen uhaksi.
Vierailija kirjoitti:
Itse olen itsetunnottomasta duunariperheestä. Isovanhemmat olivat pienviljelijöitä isoine perheineen kaunana Kainuun korvissa. Vanhemmat lähtivät etelään tehdastöihin, mutta he ovat kokeneet ulkopuolisuutta ja huonommuutta koko aikuisikänsä. Minut kasvatettiin "ei kannata yrittää, ei se kuitenkaan onnistu" -ajatuksella, mutta jostain kumman syystä minulla oli kapasiteettia lähteä eteenpäin. Vanhempani eivät olisi antaneet minun mennä lukioon, menin kuitenkin. Lukion jälkeen ei olisi saanut opiskella, opiskelin kaksi tutkintoa.
Nykyään asun pk-seudulla mieheni ja kolmen lapseni kanssa. Emme kylve rahassa, mutta osittain se on omien valintojen ansiota (asumme okt:ssa, lapsilla kalliit harrastukset jne.). En ole koskaan arvostellut vanhempieni valintoja, vaikka tottakai on tuntunut pahalta, ettei kotoa koskaa tuettu eteenpäin. Varsinkin äitini tuntuu vierastavan meitä ja kokee, että elintapamme on mielenosoitusta häntä kohtaan. Eivät ole käyneet meillä vuosiin emmekä me ole tervetulleita heille. Kohteliaat soitteluvälit on, mutta äiti ei halua kuulla esim. lastemme menestyksestä (esikoinen pääsi yhteen Suomen parhaista lukioista) eikä reagoi mitenkään, kun niistä kerrotaan.
Tämä on mulle vaikea asia. Vaikka ymmärrän, että kyseessä on syvältä kumpuava arvottomuuden tunne, on vaikea käsittää, miksi eivät haluaisi lapsilleen parempaa vaan kokevat sen uhaksi.
Tämä olisi voinut olla minun kirjoittamani. Oma sukuni on iloton ja tunneköyhä. Rakastan mieheni iloista, välittävää, akateemista sukua, mutta aina välillä mieleen hiipii suru, haikeus ja ulkopuolisuuden tunne omasta taustasta. Olen yrittänyt vain hyväksyä tunteen ja näinä hetkinä muistuttaa itseäni siitä, kuinka pitkälle olen päässyt omalla työlläni ja kuinka ylpeä siitä voi olla.
Mä taas loikannut alaspäin, vaikka korkeampi koulutus kuin vanhemmillani. Saan nähdä vain unta omistusasunnosta ym.
Se on Stocka, eikä Stokka. :)