Lue keskustelun säännöt.
Muita luokkaloikkareita? Lähinnä köyhä -> yli keskitulon
03.09.2016 |
Onko teillä minun tavoin jatkuvaa painiskelua oman itsenne kanssa? Ei tunnu että kuuluu mihinkään?
Menin ensimmäisenä suvustani lukioon, sitten korkeakoulututkinto ja hyvin palkattu, siisti työ. Koskaan en ole oikein osannut puhua opinnoistani tai työstäni sukuni kanssa. Esimerkiksi yliopisto on heille niin vieras käsite että keskuselu ei luonnistu. Vanhempani ovat sanoneet olevansa ylpeitä mutta näen heistä että keskustelu tuntuu epämukavalta. Sisaruksissa olen aistivani kateutta.
Henkinen tuki, elämänviisaudet ja läsnäolon taito ovat suvussani maailman ihaninta. Varsinkin vanhempani ja sisarukseni ovat minulle todella rakkaita ja tietyistä aiheista voisin puhua heidän kanssaan läpi yön. Mutta sitten on se toinen puoli... Sukulaisteni elämään kuuluu einesruuat, uusioperheet, riitaisat erot, alkoholiongelmat, jatkuvat rahaongelmat. Kun taas minun elämässäni on pitkä ja onnellinen parisuhde, fine dining, matkustelu, harrastukset jne. Ymmärrätte varmaan kontrastin.
Ihan vain omista kuulumisistani puhuminen sukulaisilleni tuntuu väärältä. En halua että he tuntevat minua kohtaan negatiivisesti! Elämäni vain sattuu olemaan kaveripiirissäni hyvin normaalia.
Joskus ajattelinkin että tämä asia ei vaivaisi minua koska minulla on "kaksi persoonaa" sen mukaan olenko ystävieni vai perheeni seurassa. Helpommin kuitenkin sanottu kuin tehty. Ystäväpiirissäni on paljon rikkaista suvuista tulleita ja vierastan toisinaan heitäkin. Sitä että vaikka ollaan opiskeltu niin tavallinen elämä on silti vierasta ja esimerkiksi köyhyyden syitä on vaikea hahmottaa.
Missään ei tunnu että saa olla oma itsensä ja se on aika vaikeaa... Kohtalotovereita?
Kommentit (57)
Varmaan maailman lyhyin keskustelu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Odota hetki, niin sinutkin irtisanotaan ja pääset taas omalle tasollesi.
Olen samantapainen loikkari, mutta lisäksi lapsuuteni oli tosi rankka. Olen sen takia joutunut ottamaan etäisyyttä koko sukuuni. Joskus tunnen kuuluvani heihin, mutta yleensä en. Pakolliset yhteiset tilanteet selvitän olemalla mahdollisimman paljon hiljaa. Siitä syntyy vääriä mielikuvia, mutta en viitsi yrittää selittää mitään, koska asiat vain mutkistuisivat heidän päissään.
Mulla vähän samat tuntemukset. Eka suvusta yliopistoon ja lääkäriksi. Sisaruksista vain yksi vakituisessa työssä ja sekin huonosti palkattu duunariammatti ja usein lomautuksilla. Muut kotiäiteinä minimirahalla tai työttömänä/pätkätöissä. Vanhemmat pienellä eläkkeellä, kansakoulut vain käytynä.
Ostin valmistumisen jälkeen parillakymmenellä tonnilla auton ja en melkein kehdannut siitä sanoa perheelle mitään kun tuntui jotenkin "snobeilulta", tai siis kaikilla muilla on jotkut alle 1000e romut jos sellaistakaan. Samaten ostettiin sitten myöhemmin ok talo hyvältä alueelta ja matkustellaan aika paljon. Koen kyllä muuten olevani heidän kanssa samalla aaltopituudella enkä ole itsekään mikään kulttuuri-ihminen, mutta tuloerot rahallisesti vain ovat niin suuret muuhun perheeseen että siihen liittyviä asioita on vaikea ottaa esille. Ja juuri esim kuulumisia vaihtaessa sellaiset asiat kuin matkat yms kuitenkin yleensä väkisin nousee esiin.
Toki myös autan paljon rahallisesti sisaruksiani ja jopa vamhempiani, mutta sekin toisaalta tuntuu vähän vaivaannuttavalta.
Vähän niin kuin en saisi nauttia nykyisestä varallisuudestani, koska muilla perheeni jäsenillä ei ole yhtä paljon.
Enkä minäkään siis mikään rikas varsinaisesti ole, mutta vuositulot bruttona kuitenkin nykyään n. 80-90 000€.
Kouluttauduin suvustani ensimmäisenä ylioppilaaksi ja maisteriksi. Harmi vain, että valitsin alan, jossa työt jaetaan suhteilla, eikä minulla ole sellaisia. Kouluttaudun nyt paremman puutteessa työttömäksi tohtoriksi :D
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Odota hetki, niin sinutkin irtisanotaan ja pääset taas omalle tasollesi.
No mulla olisi tukiverkostot ja suosittelijoita eli irtisanominen ei kauheasti pelota vaikka ei olekaan ajankohtaista. Tämä on myös esimerkki siitä kuinka erilaisessa maailmassa elän sukuni kanssa.
Eikö tosiaan muita samassa tilanteessa? Koomiseksihan tämän tekee se, että ihmisiä kannustetaan nimenomaa pyrkimään "ylöspäin" mutta kukaan ei ikinä sano että on aika raskasta joutua opettelemaan uusi minuus.
Vierailija kirjoitti:
Mulla vähän samat tuntemukset. Eka suvusta yliopistoon ja lääkäriksi. Sisaruksista vain yksi vakituisessa työssä ja sekin huonosti palkattu duunariammatti ja usein lomautuksilla. Muut kotiäiteinä minimirahalla tai työttömänä/pätkätöissä. Vanhemmat pienellä eläkkeellä, kansakoulut vain käytynä.
Ostin valmistumisen jälkeen parillakymmenellä tonnilla auton ja en melkein kehdannut siitä sanoa perheelle mitään kun tuntui jotenkin "snobeilulta", tai siis kaikilla muilla on jotkut alle 1000e romut jos sellaistakaan. Samaten ostettiin sitten myöhemmin ok talo hyvältä alueelta ja matkustellaan aika paljon. Koen kyllä muuten olevani heidän kanssa samalla aaltopituudella enkä ole itsekään mikään kulttuuri-ihminen, mutta tuloerot rahallisesti vain ovat niin suuret muuhun perheeseen että siihen liittyviä asioita on vaikea ottaa esille. Ja juuri esim kuulumisia vaihtaessa sellaiset asiat kuin matkat yms kuitenkin yleensä väkisin nousee esiin.
Toki myös autan paljon rahallisesti sisaruksiani ja jopa vamhempiani, mutta sekin toisaalta tuntuu vähän vaivaannuttavalta.Vähän niin kuin en saisi nauttia nykyisestä varallisuudestani, koska muilla perheeni jäsenillä ei ole yhtä paljon.
Enkä minäkään siis mikään rikas varsinaisesti ole, mutta vuositulot bruttona kuitenkin nykyään n. 80-90 000€.
Kuin minun kirjoittamani, kiitos tästä :) ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Taloudellinen nousu ei mielestäni ole niin raskasta kuin sivistyksellinen nousu. Rahaa voi hankkia, vaikka ei olisi koulutustakaan, mutta ilman kirjojen lukemista, yliopiston luentoja ja keskusteluja sivistyneitten ihmisten kanssa henkinen pääoma jää kapoiseksi, vaikka olisi älykäskin. Tällaisen eron huomaa jopa toisten korkeasti koulutettujen keskuudessa, sillä joillakin aloilla yleissivistyksen sijaan tarvitaan paljon erikoisosaamista. Mutta kaikkein väsyttävintä on yrittää piilotella ajatuksiaan ja mielipiteitään, jos toisilla niitä ei ole tai ne ovat ohuita tai perustelemattomia.
Kiertokoulun käynyt isäni kannusti minua yliopistoon. Ei ollut tyhmä ollenkaan, vaikka koulutus oli olematonta.
Taustastani johtuen en tunne viihtyväni missään muka-fiksussa seurassa, jossa painotetaan etikettiä ja varallisuutta ja katsotaan "alempiarvoisia" nenän vartta pitkin. Onneksi tällaisiin ihmisiin törmää akateemisissakaan piireissä enää hyvin harvoin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä olin äitini sanoin hankala lapsi, aina vaatimassa ja aina tyytymätön. Jo tarhassa näin että toisilla on enemmän kuin meidän perheeellä. Tämä oivallus oli minua eteenpäin työntävä voima, en tyytynyt ennalta annettuun kohtaloon, jossa odotti väkivaltaiset avioliitot, suljetut osastot lepositeissä, ikuinen vetinen kaurapuuro. Pakenin lapsuuttani kirjastoon, lukiessa avautui koko maailma. Ne kirjat ja hyvästä, harrastavasta perheestä säilynyt ikuinen lapsuuden ystäväni veivät ylöspäin.
Ei minullakaan ole mitään keskusteltavaa enää sukuni kanssa, lapsenikin olen saanut vieraannettua suvusta ja koulutettua maailmalle. Toivon esimerkilläni, että joskus siskoni ja veljeni lapset myös saisivat elämästä kiinni, näin ei ole käynyt.
Tunnen myös ap:n tavoin ulkopuolisuutta esim. Stokkan herkussa, mieheni juhlissa ja molempien työpiireissä, havahdun fiksujen ihmisten ympäröimänä ja ihmettelen kuulunko todellakin tänne..kyllä tulen olemaan suvun ensimmäinen, joka pääsee oikeasta työstä eläkkeelle.
Itse loikkasin vuosi sitten keskiluokasta rupusakkiluokkaan = työttömät.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla vähän samat tuntemukset. Eka suvusta yliopistoon ja lääkäriksi. Sisaruksista vain yksi vakituisessa työssä ja sekin huonosti palkattu duunariammatti ja usein lomautuksilla. Muut kotiäiteinä minimirahalla tai työttömänä/pätkätöissä. Vanhemmat pienellä eläkkeellä, kansakoulut vain käytynä.
Ostin valmistumisen jälkeen parillakymmenellä tonnilla auton ja en melkein kehdannut siitä sanoa perheelle mitään kun tuntui jotenkin "snobeilulta", tai siis kaikilla muilla on jotkut alle 1000e romut jos sellaistakaan. Samaten ostettiin sitten myöhemmin ok talo hyvältä alueelta ja matkustellaan aika paljon. Koen kyllä muuten olevani heidän kanssa samalla aaltopituudella enkä ole itsekään mikään kulttuuri-ihminen, mutta tuloerot rahallisesti vain ovat niin suuret muuhun perheeseen että siihen liittyviä asioita on vaikea ottaa esille. Ja juuri esim kuulumisia vaihtaessa sellaiset asiat kuin matkat yms kuitenkin yleensä väkisin nousee esiin.
Toki myös autan paljon rahallisesti sisaruksiani ja jopa vamhempiani, mutta sekin toisaalta tuntuu vähän vaivaannuttavalta.Vähän niin kuin en saisi nauttia nykyisestä varallisuudestani, koska muilla perheeni jäsenillä ei ole yhtä paljon.
Enkä minäkään siis mikään rikas varsinaisesti ole, mutta vuositulot bruttona kuitenkin nykyään n. 80-90 000€.
Kuin minun kirjoittamani, kiitos tästä :) ap
Kaipailit kohtalotovereita, mutta vain yksi on saanut kiitoksesi. Miksi muut eivät kelpaa?
Ei katkera, mutta kuitenkin kirjoitti:
Minä olin äitini sanoin hankala lapsi, aina vaatimassa ja aina tyytymätön. Jo tarhassa näin että toisilla on enemmän kuin meidän perheeellä. Tämä oivallus oli minua eteenpäin työntävä voima, en tyytynyt ennalta annettuun kohtaloon, jossa odotti väkivaltaiset avioliitot, suljetut osastot lepositeissä, ikuinen vetinen kaurapuuro. Pakenin lapsuuttani kirjastoon, lukiessa avautui koko maailma. Ne kirjat ja hyvästä, harrastavasta perheestä säilynyt ikuinen lapsuuden ystäväni veivät ylöspäin.
Ei minullakaan ole mitään keskusteltavaa enää sukuni kanssa, lapsenikin olen saanut vieraannettua suvusta ja koulutettua maailmalle. Toivon esimerkilläni, että joskus siskoni ja veljeni lapset myös saisivat elämästä kiinni, näin ei ole käynyt.
Tunnen myös ap:n tavoin ulkopuolisuutta esim. Stokkan herkussa, mieheni juhlissa ja molempien työpiireissä, havahdun fiksujen ihmisten ympäröimänä ja ihmettelen kuulunko todellakin tänne..kyllä tulen olemaan suvun ensimmäinen, joka pääsee oikeasta työstä eläkkeelle.
Miltä tuntuu ulkopuolisuus Stokkan Herkussa? Ihan mielenkiinnosta kysyn.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla vähän samat tuntemukset. Eka suvusta yliopistoon ja lääkäriksi. Sisaruksista vain yksi vakituisessa työssä ja sekin huonosti palkattu duunariammatti ja usein lomautuksilla. Muut kotiäiteinä minimirahalla tai työttömänä/pätkätöissä. Vanhemmat pienellä eläkkeellä, kansakoulut vain käytynä.
Ostin valmistumisen jälkeen parillakymmenellä tonnilla auton ja en melkein kehdannut siitä sanoa perheelle mitään kun tuntui jotenkin "snobeilulta", tai siis kaikilla muilla on jotkut alle 1000e romut jos sellaistakaan. Samaten ostettiin sitten myöhemmin ok talo hyvältä alueelta ja matkustellaan aika paljon. Koen kyllä muuten olevani heidän kanssa samalla aaltopituudella enkä ole itsekään mikään kulttuuri-ihminen, mutta tuloerot rahallisesti vain ovat niin suuret muuhun perheeseen että siihen liittyviä asioita on vaikea ottaa esille. Ja juuri esim kuulumisia vaihtaessa sellaiset asiat kuin matkat yms kuitenkin yleensä väkisin nousee esiin.
Toki myös autan paljon rahallisesti sisaruksiani ja jopa vamhempiani, mutta sekin toisaalta tuntuu vähän vaivaannuttavalta.Vähän niin kuin en saisi nauttia nykyisestä varallisuudestani, koska muilla perheeni jäsenillä ei ole yhtä paljon.
Enkä minäkään siis mikään rikas varsinaisesti ole, mutta vuositulot bruttona kuitenkin nykyään n. 80-90 000€.
Kuin minun kirjoittamani, kiitos tästä :) ap
Kaipailit kohtalotovereita, mutta vain yksi on saanut kiitoksesi. Miksi muut eivät kelpaa?
Oikea kohtalotoveri harrastaa fine diningia suomenruotsiksi.
Ovatko ne uudet piirit sitten puhtaasti ylemmästä keskiluokasta koostuvia? Eikö siellä joukossa oikeasti ole ketään luokkanousijaa, jolla olisi juuret kaupunkilais- tai maalaisköyhälistössä? Suurin osa suomalaisistahan nimittäin on taustaltaan korkeintaan duunari- tai talonpoikaisluokkaista.
Kysyjälle:
Miltä tuntuu ulkopuolisuus Stokkan herkussa?
Se tunne ei häviä lukemallaan, että mielessäni kuulun aina leipäjonoon, kuten äitini,
en valikoimaan tiskin herkkuja hintaa miettimättä.
Ei katkera, mutta kuitenkin kirjoitti:
Kysyjälle:
Miltä tuntuu ulkopuolisuus Stokkan herkussa?Se tunne ei häviä lukemallaan, että mielessäni kuulun aina leipäjonoon, kuten äitini,
en valikoimaan tiskin herkkuja hintaa miettimättä.
Minä veisin äitini ruokakauppaan enkä päästäisi leipäjonoon, jos elintasoero olisi noin suuri.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla vähän samat tuntemukset. Eka suvusta yliopistoon ja lääkäriksi. Sisaruksista vain yksi vakituisessa työssä ja sekin huonosti palkattu duunariammatti ja usein lomautuksilla. Muut kotiäiteinä minimirahalla tai työttömänä/pätkätöissä. Vanhemmat pienellä eläkkeellä, kansakoulut vain käytynä.
Ostin valmistumisen jälkeen parillakymmenellä tonnilla auton ja en melkein kehdannut siitä sanoa perheelle mitään kun tuntui jotenkin "snobeilulta", tai siis kaikilla muilla on jotkut alle 1000e romut jos sellaistakaan. Samaten ostettiin sitten myöhemmin ok talo hyvältä alueelta ja matkustellaan aika paljon. Koen kyllä muuten olevani heidän kanssa samalla aaltopituudella enkä ole itsekään mikään kulttuuri-ihminen, mutta tuloerot rahallisesti vain ovat niin suuret muuhun perheeseen että siihen liittyviä asioita on vaikea ottaa esille. Ja juuri esim kuulumisia vaihtaessa sellaiset asiat kuin matkat yms kuitenkin yleensä väkisin nousee esiin.
Toki myös autan paljon rahallisesti sisaruksiani ja jopa vamhempiani, mutta sekin toisaalta tuntuu vähän vaivaannuttavalta.Vähän niin kuin en saisi nauttia nykyisestä varallisuudestani, koska muilla perheeni jäsenillä ei ole yhtä paljon.
Enkä minäkään siis mikään rikas varsinaisesti ole, mutta vuositulot bruttona kuitenkin nykyään n. 80-90 000€.
Kuin minun kirjoittamani, kiitos tästä :) ap
Kaipailit kohtalotovereita, mutta vain yksi on saanut kiitoksesi. Miksi muut eivät kelpaa?
Kiitos kaikille:) en ollut nähnyt muita vastauksia vielä tuota kirjoittaessani. ap
Oma loikkani on ollut aika lyhyt eikä lainkaan dramaattinen. Mutta sen olen kyllä todennut ystävä- ja tuttavapiirissä, että ei alkoholi-, mielenterveys- tai rahaongelmat saati riitaisat avioerot ole bain joidenkin luokkien asioita. Itse asiassa huoltajuuksista voi varakkaama riidellä enemmänkin oikeusasteita läpi, ja muutkaan vaikeudet eivät ole harvinaisia. Luokkaloikka ei siis vältttämättä tarkoita seesteistä loppuelämää.
nosto