Tajusin että yksi syy ongelmiini on

Ettei minulla ole ollut ketään, keneen luottaa, vaikka ympärilläni on jopa ollut ihminen (en voi sanoa, että ihmisiä), joka on jaksanut minua kamalimmillani :( Olin silti ihan varma, ettei hän ole ystävä, vaan vihollinen. Ihan varma. Eilen illalla mä oivalsin, että tämä ihminen ei ole viholliseni. (Hän on mieheni).
Äitini aina käski olla ystävällinen vihollismaisesti käyttäytyviä kohtaan. Hän itsekin koittaa olla ystävällinen sellaisille ja määräillä sillä, että oli ystävällinen kaikki vihollisensa toimimaan niin kuin haluaa. Miksi ihmeessä ei käännä tai aikoinaan kääntänyt selkäänsä vihollisleirille (=isäni suku)? Miksi ihmeessä hänen piti jäädä jankkaamaan näille oikeaa elämäntapaa ja silti valittaa, miten nämä kohtelevat häntä väärin? Itse kuitenkin erosi. Miksei kääntänyt selkäänsä 100%? Silti piti sieltä vihollisleiristä saada apua, mannaa ja palveluksia. Ihan skitsofreeninen tilanne.
Ystävät ystävinä ja viholliset vihollisina on minun mottoni. Ei koiteta vihollisten ystäviä olla edes pinnallisesti, ja jos saan ystäviä, teen kaikkeni heidän vuokseen. Tulipa nyt todella sekava sepustus, mutta ihanaa tajutakin, että mun mies ei olekaan viholliseni <3 Haluaisin löytää muitakin ystäviä <3
Ja kun mies ei olekaan viholliseni, niin ehkä voimme riidellä ilman uhkaa suhteen päättymisestä! Ei tartte olla sitten NIIN vihainen, kun voikin luottaa siihen, että erimielisyydestämme huolimatta suhteemme jatkuu <3 En aiemmin tiennyt tätä.