Lue keskustelun säännöt.
Onko siis tosiaan ihmisiä, joilla ei ole useita ystäviä?
25.08.2016 |
Tuntuu mahdottomalta ajatukselta. En ole törmännyt erakkoihin mutta kuullu heistä.
Kommentit (75)
On, ja typeriä ja tunnevammaisia vielä sitäkin enemmän.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
kirjoitan puhelimella kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No mitäs teidän lapsuudenkavereille kävi? Vai eikö teillä ollut niitäkään? Yleensä ihan omaa syytä jos ei ole kavereita.
Kun mä olin lapsi niin me muutettiin usein. Pisin aika minkä oon elämäni aikana asunut samassa osoitteessa on 4v ja kolme kuukautta. Kun muuttaa usein niin lapsena piti hankkia aina uudet kaverit ja minä onnistuin siinä hyvin koska mulla oli aina paljon kavereita. Opiskeluaikanakin mulla oli kavereita niin koulussa kuin vapaa-ajalla. Mutta kun vaihtaa maisemaa lapsena usein niin niistä lapsuudenkavereista ei kerkeä tulla ystäviä jotka säilyisi aikuisuuteen. Muistan kuinka lapsena aina itkin paljon kun piti muuttaa ja hyvästellä kaverit, vanhempien mielestä ei tietenkään ollut hyvä pitää yhteyttä niihin vaan etsit uusia. Kerran pääsin toiselta puolelta suomea lapsena käymään kaverin luona entisellä paikkakunnalla. En kärsi yksinäisyydestä vaikka ei ole kavereita, ihan oma valinta :)
Ja tosiaan opiskelukaverit on nykyään enempi 'tuttavia' joita näen joskus kadulla tai harrastuksissa samoin on oikeastaan käynyt kaikille, myös perheenjäsenille. En todellakaan kaipaa ihmisiä. Toivon vaan että ihmiset ajattelisi toisestakin näkökulmasta että kaikki ei kaipaa sosiaalisia suhteita. Ja se outo yksinäinen tyyppi on ennen saattanut olla suosittu mutta valinnut yksinäisyyden Niinkuin minä tein
Mulla on "vain" perheeni, koulussa satunnaisesti juttelen eri ihmisten kanssa, mutta vapaa-ajallani en heitä jaksaisi nähdä.
Viihdyn oikein hyvin näin :)
Mun sisko on mun paras kaveri. Hänen lisäkseen mulla on pari läheistä ystävää. Eräs ystävä tokas mulle kerran, että eihän sulla oo (paljoo) ystäviä... Vastasin: "Ei niin ja koko ajan vähenee. 😀" Pointti on se etten jaksa ylläpitää useaa ystävyyssuhdetta ja olla kaveri vain kaverina olemisen ilosta.
En kaipaa elämääni tietynlaisia ihmisiä ja näiden kanssa en enää olekaan tekemisissä.
Laatu korvaa määrän. 😉
Vierailija kirjoitti:
kirjoitan puhelimella kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No mitäs teidän lapsuudenkavereille kävi? Vai eikö teillä ollut niitäkään? Yleensä ihan omaa syytä jos ei ole kavereita.
Kun mä olin lapsi niin me muutettiin usein. Pisin aika minkä oon elämäni aikana asunut samassa osoitteessa on 4v ja kolme kuukautta. Kun muuttaa usein niin lapsena piti hankkia aina uudet kaverit ja minä onnistuin siinä hyvin koska mulla oli aina paljon kavereita. Opiskeluaikanakin mulla oli kavereita niin koulussa kuin vapaa-ajalla. Mutta kun vaihtaa maisemaa lapsena usein niin niistä lapsuudenkavereista ei kerkeä tulla ystäviä jotka säilyisi aikuisuuteen. Muistan kuinka lapsena aina itkin paljon kun piti muuttaa ja hyvästellä kaverit, vanhempien mielestä ei tietenkään ollut hyvä pitää yhteyttä niihin vaan etsit uusia. Kerran pääsin toiselta puolelta suomea lapsena käymään kaverin luona entisellä paikkakunnalla. En kärsi yksinäisyydestä vaikka ei ole kavereita, ihan oma valinta :)
Ja tosiaan opiskelukaverit on nykyään enempi 'tuttavia' joita näen joskus kadulla tai harrastuksissa samoin on oikeastaan käynyt kaikille, myös perheenjäsenille. En todellakaan kaipaa ihmisiä. Toivon vaan että ihmiset ajattelisi toisestakin näkökulmasta että kaikki ei kaipaa sosiaalisia suhteita. Ja se outo yksinäinen tyyppi on ennen saattanut olla suosittu mutta valinnut yksinäisyyden Niinkuin minä tein
Tää on ihan kuin minun suusta. Monen se on vain vaikea ymmärtää. Otetaan henkilökohtaisesti kun seura ei "kelpaa". Ei se ole henkilökohtaista, jos ei halua ketään ystävää elämäänsä. Ymmärrän kyllä miten pahalta se voi tuntua.
En ota ihmisiä enää elämääni ystäväksi. En jaksa enää sitä miten jossain vaiheessa tulee draamaa siitä kun ei halua nähdä. Vaatimukset alkavat aina. Olen mieluummin yksin kuin aiheutan mielipahaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Me ollaan täällä kaikki loppupeleissä yksin. Mitä aiemmin sen ymmärtää sen parempi.
Ei yksin olemisessa ole mitään pahaa :) Mutta jos se on vastentahtoista ja ihminen kärsii siitä niin sitten se on todella surullista ja jopa itse voisin siinä tilanteessa jopa alkaa jollekin kaveriksi siksi aikaa kunnes se löytää minun lisäksi muita kavereita ja sit etääntyisin hänestä
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ei yksin olemisessa ole mitään pahaa :) Mutta jos se on vastentahtoista ja ihminen kärsii siitä niin sitten se on todella surullista ja jopa itse voisin siinä tilanteessa jopa alkaa jollekin kaveriksi siksi aikaa kunnes se löytää minun lisäksi muita kavereita ja sit etääntyisin hänestä
Juuri näin. Moni ajattelee, että yksin viihtyvä ihminen on jotenkin sairas, ahdistunut, itsekäs tai muuten henkisesti rajoittunut, mutta ei meille yksinäisen elämäntien valinneille ole mikään ongelma auttaa toisia ja tukea jotain toista ihmistä kun hän apua/tukea tarvii.
Mulla on yksi ystävä, samanlainen ihmisvihaaja kuin minäkin :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla ei ole paljon kavereita. Mutta mulla on 3 todella hyvää ystävää ja musta se on mukavempaa kuin se, että olisi monia ei niin läheisiä kavereita. Mieluummin pari sellaista, joiden kanssa oikeasti synkkaa: on samanlainen huumori, samanlaiset ajatukset ja kiinnostuksen kohteet ja voi oikeasti puhua ihan kaikesta.
Vierailija kirjoitti:
Mulla on yksi ystävä, samanlainen ihmisvihaaja kuin minäkin :)
Miten ihmisviha liittyy yksinolemiseen?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No mitäs teidän lapsuudenkavereille kävi? Vai eikö teillä ollut niitäkään? Yleensä ihan omaa syytä jos ei ole kavereita.
Karsiintunut/karsittu pois. Miksi on perusoletus, että kaveireita halutaan ja kaivataan?
Niin totta, mitäpä sitä ystävillä tekisi?
Tässäkin ketjussa mainittu kuinka ystävät "vaan katosivat". Ei siis vaan viitsitty pitää ystävyyssuhteista huolta? Te ansaitsette olla yksinäisiä.
Todellakin ansaitsen, luojan kiitos! Etkö tajua ettei se ole mikään säälittävä surkuteltava kohtalo vaan oma valinta.
Mulla ei ole ikinä ollut ystävää. Ala-asteella ei ketään, ylä-asteella oli joitakin muita hylkiöitä (niitä nörtähtäviä, ehkä vähän rumia tyyppejä jne.) joiden kanssa istuin joskus ruokatunnilla ja harvemmin välitunnilla, mutta kukaan heistä ei halunnut seuraani vapaa-ajalla ja kun yläaste loppui kaikkosivat kaikki. Ammattikoulussa en kehittänyt edes hyvänpäiväntuttuja, vuosiryhmäni oli pieni ja täysin naisvaltainen jossa kaikki tunsivat toisensa entuudestaan, enkä mä vaan tinnut olla riittävän cool ja jännä niille. Lukion suoritin ylhäisessä yksinäisyydessä, vaikka pariin opettajaan tykästyin. Sittemmin on ollut pari lyhyttä kokeilua korkeakouluissa ja työpaikassa joissa olen auttamattomasti jäänyt yksin.
Olen introvertimmanpuoleinen, joten itsekseni olo sinällään ei ole kauheaa, mutta on minussakin se pieni hitunen sosiaalista eläintä. Joskus kaipaisin kovasti omaa kaveria jonka kanssa jutella kevyesti ja vakavasti, höpsötellä kahdestaan. Luulin joskus että olen ihan normaalin näköinen ja ihan hyvillä sosiaalisilla taidoilla varustettu vaikkakin hillitty ja vähäsanainen, voisi kai sanoa että puhun vähän mutta asiaa. Ilmeisesti asia ei kuitenkaan ole näin, vaan minussa taitaa olla jokin vialla.
Koen ettei tämä ole täysin oma tietoinen valintani. Kyllä mä olen aina uudessa paikassa pyrkinyt antamaan itsestäni hyvän kuvan ja pysymään tarkkaavaisena kiinnostavien tyyppien varalta.
Onhan mulla nykyään avomies, joka on samalla mulle hyvä ystävä. Ilmeisesti avoliitto kuitenkin sitten tarkoittaa, ettei ihminen voi olla yksinäinen tai kaivata ystävää. Miehelläni ei ole mitään vastaan luonnettani tai kaverittomuuttani, mutta en haluaisi edes vahingossa ripustautua häneen liikaa. Varmaan hänestäkin tuntuisi paremmalle, jos mulla olisi edes yksi kaveri.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mulla ei ole ikinä ollut ystävää. Ala-asteella ei ketään, ylä-asteella oli joitakin muita hylkiöitä (niitä nörtähtäviä, ehkä vähän rumia tyyppejä jne.) joiden kanssa istuin joskus ruokatunnilla ja harvemmin välitunnilla, mutta kukaan heistä ei halunnut seuraani vapaa-ajalla ja kun yläaste loppui kaikkosivat kaikki. Ammattikoulussa en kehittänyt edes hyvänpäiväntuttuja, vuosiryhmäni oli pieni ja täysin naisvaltainen jossa kaikki tunsivat toisensa entuudestaan, enkä mä vaan tinnut olla riittävän cool ja jännä niille. Lukion suoritin ylhäisessä yksinäisyydessä, vaikka pariin opettajaan tykästyin. Sittemmin on ollut pari lyhyttä kokeilua korkeakouluissa ja työpaikassa joissa olen auttamattomasti jäänyt yksin.
Olen introvertimmanpuoleinen, joten itsekseni olo sinällään ei ole kauheaa, mutta on minussakin se pieni hitunen sosiaalista eläintä. Joskus kaipaisin kovasti omaa kaveria jonka kanssa jutella kevyesti ja vakavasti, höpsötellä kahdestaan. Luulin joskus että olen ihan normaalin näköinen ja ihan hyvillä sosiaalisilla taidoilla varustettu vaikkakin hillitty ja vähäsanainen, voisi kai sanoa että puhun vähän mutta asiaa. Ilmeisesti asia ei kuitenkaan ole näin, vaan minussa taitaa olla jokin vialla.
Koen ettei tämä ole täysin oma tietoinen valintani. Kyllä mä olen aina uudessa paikassa pyrkinyt antamaan itsestäni hyvän kuvan ja pysymään tarkkaavaisena kiinnostavien tyyppien varalta.
Onhan mulla nykyään avomies, joka on samalla mulle hyvä ystävä. Ilmeisesti avoliitto kuitenkin sitten tarkoittaa, ettei ihminen voi olla yksinäinen tai kaivata ystävää. Miehelläni ei ole mitään vastaan luonnettani tai kaverittomuuttani, mutta en haluaisi edes vahingossa ripustautua häneen liikaa. Varmaan hänestäkin tuntuisi paremmalle, jos mulla olisi edes yksi kaveri.
oot onnistunut saamaan aviomiehen niin mä uskon että varmasti saat kavereita/ystäviä vielä jonain päivänä :)
Minulla ei ole ollut ystäviä sitten nuoruusvuosien. Teet työtä ihmisten keskellä ja sosiaalinen kiintiöni kyllä tulee päivän aikaan täyteen. Erakko en koe olevani, mutta tarvitsen omaa tilaa. Ystäviä en koe "tarvitsevani".