Lue keskustelun säännöt.
Ahdistaa kun en tunne kuuluvani tähän elämään ollenkaan! Makaan vain kotona..
21.08.2016 |
Muilla on paljon menoja, ystäviä, mielenkiinnon kohteita. Jaksavat harrastaa, olla avoimia ja vain yksinkertaisesti elää.
Itse käyn töissä, mikään muu ei kiinnosta. Ahdistaa kun tiedän, että pitäisi edes yrittää ja aloittaa jokin harrastus tai vaikkapa vain lähteä kävelemään. Ihan mitä vain.
Ennen oli sentään ystäviä ja heidän kauttaan tuli oltua vaikka missä ja nähtyä ihmisiä paljon.
Muutin työn perässä ja nyt ei vain ole mitään enkä saa itseäni yksin liikkeelle. Ahdistaa valtavasti kaikki ja itsetunto on alhaalla.
Unelmia on mutta en jaksa tehdä askeltakaan niiden toteuttamiseksi.
Nukun ja syön sekä käyn töissä. Ei muuta.
Kärsin vielä kauheasti menneisyydestäni ja sillä oli hyvä, että lähdin pois mutta en vain osaa rakentaa minkäänlaista elämää tänne.. en yksin.
En olisi koskaan uskonut, että elämäni voisi olla näin mitäänsanomatonta. En vain pärjää ja kaikki on samantekevää.
Kommentit (18)
Kuulostaa ihan minun elämältäni, paitsi etten ole edes töissä. Mistä päin ap olet?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kokeile lähteä avaamaan elämänpiiriäsi. Nyt syksyllä on helppo mennä metsään ja sieneen, jos ei tunnista vielä sieniä niin on hauskaa oppia tunnistamaan niitä, ota kuvia ja katso kotona mitä mahdoit kohdata (kysy facebookin sieni ryhmistä tunnistusapua). Ja metsässä kävely on erinomaista mielenterveys-terapiaa jo itsessään! Kansalaisopisto on matalan kynnyksen paikka harrastaa, nyt alkaa taas paljon kursseja.
Älä jää kotiin! Siitä se lähtee pikkuhiljaa.
Vierailija kirjoitti:
Kuulostaa ihan minun elämältäni, paitsi etten ole edes töissä. Mistä päin ap olet?
Asun Helsingissä.
Kuinka kauan olet paininut näiden tunteiden kanssa? :(
Ap
Metsässä on hirvikärpäsiä kamalssti. Ja amppareita
Mitä siellä sun menneisyydessä on sellaista mikä ahdistaa ja mitä pakenet?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kuulostaa ihan minun elämältäni, paitsi etten ole edes töissä. Mistä päin ap olet?
Asun Helsingissä.
Kuinka kauan olet paininut näiden tunteiden kanssa? :(
Ap
Harmi, jos oltaisiin asuttu lähempänä toisiamme niin olisi voitu vertaistuen muodossa vaikka raahata toisemme lenkille neljän seinän sisältä :) Kuulostaa kyllä vähän siltä että olet masentunut. Oletko harkinnut ammattiavun hakemista? Minä olen kärsinyt masennuksesta monta vuotta ja käyn terapiassa. Silti tulee aina näitä huonoja kausia kun ei vaan jaksa tehdä yhtään mitään ja tuntee olevansa paljon mitättömämpi ja turhempi kuin muut.
Tärkeää kyllä olisi ettei vaan jää kotiin makaamaan :( Jos onnistuu saamaan kiinni edes yhdestä mielenkiintoisesta ja iloa tuottavasta asiasta, niin elämä alkaa siitä pikkuhiljaa tuntua paremmalta ja merkityksellisemmältä. En nyt vain osaa neuvoa miten se onnistuisi. Onko sinulla yhtään tuttavaa jota voisi pyytää seuraksi johonkin? Edes töiden kautta?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Se, että sinulla on unelmia, merkitsee, että kuulut hyvinkin elämääsi. Tilanteesi ei ole ollenkaan toivoton.
Oisko sulla mahiksia mennä terapiaan tai psykiatriselle sh:lle edes muutaman kerran? Saisit asioita työstettyä. Mulla huonoista elämänkokemuksista toipumiseen on auttanut aika. Yritin sysätä itseäni liikkeelle, ja hyvä se onkin että on elämässä jotain oman itsen ulkopuolista, mutta vasta kun aikaa oli kulunut riittävästi, huomasin, että mieli tuntuu tasaisemmalta ja pystyy olemaan normaalisti. Ei kannata vaatia sopeutumista liian nopeasti, vaan pikkuhiljaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mitä siellä sun menneisyydessä on sellaista mikä ahdistaa ja mitä pakenet?
No yritän selittää lyhyesti.
Koko lapsuuteni oli hyvin epävakaa. Vanhempani erosivat kun olin pieni ja me lapset jäimme alkoholisti äitimme luoksi asumaan.
Äiti toi uusia miehiä, sekoili kännissä ja tunsimme olomme turvattomaksi. Isän luo kun menimme niin sielläkin katselimme dokaamista koko viikonlopun. Luojan kiitos isovanhempamme auttoivat ja hoitivat meitä usein. Siellä todella nautin lapsuudestani lukuun ottamatta pikkuhiljaa mieleeni tullutta seksuaalista hyväksikäyttöä. Isoisä asialla.
No minä kasvoin ja kiltistä sekä tunnollisesta tytöstä tuli jotain aivan muuta. Koulu alkoi menemään huonosti, tutustuin uuteen kaveripiiriin ja tutustuin alkoholiin sekä sairastuin syömishäiriöön.
Äiti ja isäpuoli ryyppäsivät ja riitelivät. Erosivat ja muutimme pois.
Minäkin alkoholisoiduin jo 14-vuotiaana. Sekoilin monta vuotta ja tapasin 16- vuotiaana vanhemman miehen. Joka käytti minua hyväkseen.
Tein ruuat, maksoin lähes kaiken, käytti henkistä väkivaltaa minuun, haukkui, haistatteli. Piti minua kotiorjanaan ja itsetuntoni romuttui viimeistä pisaraakin myöten. Petti useita kertoja ja lopulta käytti väkivaltaa.
Äidin luona odotti uusi mies joka oli alkuun mukava mutta täysi juoppo. Hakkasi äitiä, rikkoi tavaroitamme, oli todella impulssiivinen ja pelottava. En pystynyt käymään kunnolla koulua sillä he bilettivät yöt ja yhdessä minua haukkuivat mm. huoraksi ja lutkaksi. Tukistivat hiuksista yms.
Muutin 17-vuotiaana omaan kotiin. En edelleenkään käynyt kunnolla koulua koska join liikaa ja lopulta olin jo niin hajalla miesystäväni takia, ettei mistään tullut mitään. Yritin itsemurhaa ja hakkasin itseäni.
Onneksi minulla oli ystäviä jotka eivät niinkään tukeneet kun en kehdannut puhua ja vähättelin asioita mutta pysyivät rinnallani ja heidän kanssaan oli hauskaa. Rakastan heitä, olivat elämäni valo kyllä vaikka draamaa riitti heidänkin kanssaan.
Jouduin pikavippikierteeseen ja kauheisiin velkoihin.
Lopulta pysähdyin. Aloin miettimään elämääni.
Vähensin juomista radikaalisti, erosin miehestä ja yritin käydä koulua säännöllisemmin. Jotenkin sitten lopulta valmistuin ja olin myös viisastunut. Vietin ystävien kanssa aikaa ja oli mukavaa.
Sain upean mahdollisuuden muuttaa elämääni parempaan ja otin sen vastaan. Sain työn jota rakastan ja muutin pois.
Tämä oli siis lyhyesti. Niin hyvää kuin huonoa on tekstin väleissä tapahtunut ja esimerkiksi tällä hetkellä olemme äidin kanssa hyvissä väleissä vaikka ei ole juomista lopettanut.
Mies joutui vankilaan jne.
Isosisko on vakavasti mielisairas mutta ihana ja myös veljeni on ihana ja tärkeä ihminen elämässäni.
Ap
Oot kyllä ap kokenu todella kovia ja rankkoja asioita :/ Oletko siis koskaan käynyt esimerkiksi terapiassa tai muuten jossain juttelemassa? Jos et, niin ei ihme että noitten kokemusten jälkeen elämä tuntuu raskaalta, olet selviytynyt hyvin paljosta! Se on hyvä että oot löytänyt työn, joka tuntuu omalta ja tärkeältä. Mutta ihan jo senkin kannalta että jaksat tehdä niitä töitä pitemmän päälle, olisi varmaan se keskusteluapu ihan tarpeen tuon menneisyyden jäsentämisessä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Toivotan sinulle paljon onnea elämään. Olet kulkenut vaikean tien. Voi kun löytäisit hyviä ihmisiä täältä Helsingistä. Oma tarinani on erilainen, mutta muutin nuorena Helsinkiin, enkä tuntenut kuin yhden ihmisen täältä. Alussa oli tosi yksinäistä ja ulkopuolista. Etsin menoja paikallislehdistä, kävin tanssikurssin, matkustelin julkisella liikenteellä pitkin pääkaupunkiseutua, ilmoittauduin työväenopiston kursseille, vastailin silloin tällöin Alueuutisten treffi-ilmoituksiin, kävin elokuvissa varmaan lähes viikottain ja pyörin Stockalla, varmaan tunsin sieltä joka kolkan. Silloin ei ollut nettiä, joka olisi varmasti paljon muuttanut asioita.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kiitos teille :)
Olen miettinyt keskusteluapua kyllä ja joskus olen psykologilla säännöllisesti käynytkin mutta pelkään, että ne vain avaavat haavat ja murrun jälleen. Pelkään etten jaksaisi käydä töissä tai että masentuisim pahasti. Ä
Tällä hetkellä kuitenkin voin ihan hyvin. En suunnittele itsemurhaa tms.
Ainoa ongelma on vain, että en saa tehtyä mitään. En vain saa itseäni liikkeelle vapaa-ajalla. Vasta kun on pakko mennä kauppaan.
Ahdistaa kun elämä valuu hukkaan enkä opi mitään tai sivisty.
Mietin usein, että "jonain päivänä sitten.."
Ap
Ymmärrän ton pelon että menneisyydedn käsittely rikkoo vielä lisää. Itses käyn sh:n luona juttelemassa, mutta menen aivan lukkoon ja mykäksi kun tulee puheeksi ne tietyt asiat, joita olisi aivan pakko käsiteellä. En käsitä miten etenen. Tappaisin itseni ellei olisi lapsia :(
Tarttisit apua siihen, ettet moiti itseäsi. Oikeasti, olet kokenut rankkoja juttuja ja vaikka pelkäät, että haavojen avaaminen murtaisi sinut, niin nyt ne haavat tai käsittelemättömät asiat vievät sinusta voimat. Turruttaminen ei ole hyvä keino pitkän päälle. Moittiminen vain vie voimiasi lisää, ei potki ylös nyt. Ennemminkin tarttisit myötätuntoa ja saada käsiteltyä haavasi ja surusi myötätuntoisen auttajan tuella.
Jos sinulla on edellytyksiä (myls vielä 10 vuoden päästä), niin harkitse koiran ottamista.
Hae apua masennukseen.