Lue keskustelun säännöt.
Miksi ihmiset pelkää kuolemaa?
19.08.2016 |
Kuolema on luonnollista, kaikki ihmiset kuolevat. Miksi ihminen pelkää kuolemaa?
Kommentit (48)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Niillä on vaikeaa jotka uskovat että on vain yksi elämä, ja siinä pitäisi ehtiä kokea kaikki, kehittyä "loppuun". Itse muistan monta aiempaa elämää, joten en voi olla uskomatta jälleensyntymään. Sitten kun kuolema tulee, se on vain uuden kokemuksen alku.
Ja nyt on aika taas ottaa ne lääkkeet..
Maailmassa on aika paljon sitten lääkityksen tarpeessa olevia, esim. buddhalaisia ja hinduja on melkoisesti, ja nämä uskovat jälleensyntymiseen jo uskontonsa puolesta. Myös monet nykyajan opettajat esim. suosittu Eckhart Tolle puhuvat jälleensyntymästä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En pelkää. Pikemminkin päin vastoin odotan ja toivon sitä joka päivä. Tosin olenkin masentunut niin ehkä normaalia masentuneen tuntea näin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Niillä on vaikeaa jotka uskovat että on vain yksi elämä, ja siinä pitäisi ehtiä kokea kaikki, kehittyä "loppuun". Itse muistan monta aiempaa elämää, joten en voi olla uskomatta jälleensyntymään. Sitten kun kuolema tulee, se on vain uuden kokemuksen alku.
Ja nyt on aika taas ottaa ne lääkkeet..
Outo ajatus että joku joka olisi itseni kanssa eri mieltä asiasta, josta kukaan ei tiedä totuutta, olisivat lääkitystä vailla.
Tai outoa että sellaisesta asiasta voi ylipäätään olla jotain mieltä. Uskomuksia toki, mutta niitä ne on kaikki.
Kun on pienestä pitäen uskoteltu että on taivas ja helvetti. Sitä sitten jännitetään onko elänyt tarpeeksi hyvin.
Jos alunperin olisi kerrottu että on vaan taivas ja se on parempaa kuin pystyt edes kuvittelemaan. Pelkäisitkö kuolla?
Jos taas olisi kerrottu että kuoleman jälkeen on vaan tuskaa ja helvetintulet. Miten olisi asian laita?
Se on epätietoisuus mikä ihmisiä pelottaa.
Pelottaa se mitä kuoleman jälkeen tapahtuu ja pelottaa se itse tunne JOS tajuaa kuolevansa, vaikka se kestäisi sen pari minuuttia. Myös kuolintapa pelottaa. Jotkut lähtee sydänkohtauksella kertalaakista, toiset taas jää puoliksi rekan alle ja kituu joitain minuutteja suolet pihalla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Pelottaa se mitä kuoleman jälkeen tapahtuu ja pelottaa se itse tunne JOS tajuaa kuolevansa, vaikka se kestäisi sen pari minuuttia. Myös kuolintapa pelottaa. Jotkut lähtee sydänkohtauksella kertalaakista, toiset taas jää puoliksi rekan alle ja kituu joitain minuutteja suolet pihalla.
Itseäni ei edes se minuuttien kituminen niin kauheasti kammota. Se on kuitenkin minuutteja. Eniten kammottaa sellainen osa kuin äidinäidilleni tuli: aivohalvaus 60-vuotiaana, meni liikuntakyky ja puhekyky vaan ei järki ja henki. Ainoat kyvyt: hengittää ja nielee ruokaa jos se laitetaan suuhun. Silmissä aina ahdistunut katse, kärsimys paistoi silmistä mutta ei pystynyt sitäkään ilmaisemaan. Eli yli 10 vuotta tuossa tilassa.
Ihminen on suunniteltu olemaan elämänhaluinen ja välttämään kuolemaa. Jopa omat ajatukset suojaa kuolemalta, lohduttavat ajatukset, kuoleman kieltäminen, kuoleman jälkeiseen elämään uskominen jne. Ihminen ei myöskään voi käsittää sitä, että ei olisi olemassa. Ihminen tietää kuolemisesta ja olemassaolosta enemmän kuin pystyy käsittelemään. Siksi kuolemaa pelätään ja se aiheuttaa ahdistusta. Myös ekstentiaalinen kriisi liittyy kuolevaisuuteen ja olemattomuuden mahdottomaan ajatteluun. Ekstentiaaliset kriisit ovat täysin normaaleita tietoisille ihmisille, niitä usein tulee eri elämänvaiheissa (esim. lapsena kun oppii mitä kuolema on, 18-20 ikävuoden paikkeilla, keski-iässä ja vanhuksena, nämä ovat yleisimmät elämänvaiheet milloin ihminen pohtii kuolevaisuutta ja olemassaoloa). Ihmiset maapallon päällä työskentelevät yhdessä jotta eläminen olisi mahdollisimman pitkä kokemus.
Satuin itse kokemaan suht pahan ekstentiaalisen kriisin/pitkän ja vakavan ahdistusjakson, jonka aikana tutkin asiaa ja opin näitä perusfaktoja olemisesta ja kuolevaisuudesta, sekä siitä miten ihminen ei pysty käsittämään olemattomuutta, jolloin siihen reagoi pelolla. Siinä kesti kuukausi jos toinenkin osastolla kunnes kykeni hyväksymään, että kuolema tulee, halusi tai ei, ja olemattomuuden pelon hyväksyminen osana elämää. Koen vieläkin pitkiä ahdistusjaksoja samasta aiheesta, mutta asian tutkiminen auttaa aina sekä se kun ymmärtää ettei ole yksin pelkojensa kanssa. Jokainen ihminen pelkää ja haluaa välttää kuoleman viimeiseen asti. Joskus oma mieli tekee maailmankuvasta sellaisen, että mielummin haluaa kuolla. Mutta terveen ihmisen mieli ei halua kuolla sekä pelkää olemattomuutta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hohhoijaa-dualismia. Ei tämäkään asia ole binääritason juttuja tyyliin yksi-nolla, kyllä/ei, vaan niitä tasoja on niin paljon, kuin mieli kykenee käsittelemään.
Siksi, että ihmiset uskovat olevansa aineellisen ruumiinsa katoavainen muoto, eivätkä koe mitään muuta Itseä, Sieluaan.
Älylliset uskomukset koskien sielun olemusta tai kuolemanjälkeistä yleensä auttavat vain vähän, koska niistä harva pystyy olemaan kovin varma, ja moni ei pysty edes omaksumaan niistä yhtäkään omakseen kaikesta siitä tarjonnasta, mitä eri uskonnot ja elämänkatsomukset tarjoavat. Vasta omakohtainen kokemus siitä mitä on nimen ja muodon tuolla puolen vapauttaa kuolemanpelosta.
Sen omakohtaisen kokemuksen saamista taas opettavat monet uskonnot, kun kehottavat seuraajiaan tavoittelemaan valaistumista tai uudestisyntymistä ylhäältä. Harva vaan viitsii oikeasti lähteä sille tielle, vaan on tavallisempaa omaksua uskonnoista vain joukko älyllisiä uskomuksia joihin uskotaan, ja uskoa että siinä oli uskonnon tavoite ja täyttymys.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Pelottaa se mitä kuoleman jälkeen tapahtuu ja pelottaa se itse tunne JOS tajuaa kuolevansa, vaikka se kestäisi sen pari minuuttia. Myös kuolintapa pelottaa. Jotkut lähtee sydänkohtauksella kertalaakista, toiset taas jää puoliksi rekan alle ja kituu joitain minuutteja suolet pihalla.
Itseäni ei edes se minuuttien kituminen niin kauheasti kammota. Se on kuitenkin minuutteja. Eniten kammottaa sellainen osa kuin äidinäidilleni tuli: aivohalvaus 60-vuotiaana, meni liikuntakyky ja puhekyky vaan ei järki ja henki. Ainoat kyvyt: hengittää ja nielee ruokaa jos se laitetaan suuhun. Silmissä aina ahdistunut katse, kärsimys paistoi silmistä mutta ei pystynyt sitäkään ilmaisemaan. Eli yli 10 vuotta tuossa tilassa.
Eutanasia olisi oikea ratkaisu, miksi ihmistä täytyy kiduttaa noin? Tuli oikein paha fiilis.. :(
En pelkää kuolemaa. Sielun vapautus fyysisen kehon painolastista ja rajoista. Jatkuu jossain toisessa uudessa fyysisessä kuoressa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Pelottaa se mitä kuoleman jälkeen tapahtuu ja pelottaa se itse tunne JOS tajuaa kuolevansa, vaikka se kestäisi sen pari minuuttia. Myös kuolintapa pelottaa. Jotkut lähtee sydänkohtauksella kertalaakista, toiset taas jää puoliksi rekan alle ja kituu joitain minuutteja suolet pihalla.
Itseäni ei edes se minuuttien kituminen niin kauheasti kammota. Se on kuitenkin minuutteja. Eniten kammottaa sellainen osa kuin äidinäidilleni tuli: aivohalvaus 60-vuotiaana, meni liikuntakyky ja puhekyky vaan ei järki ja henki. Ainoat kyvyt: hengittää ja nielee ruokaa jos se laitetaan suuhun. Silmissä aina ahdistunut katse, kärsimys paistoi silmistä mutta ei pystynyt sitäkään ilmaisemaan. Eli yli 10 vuotta tuossa tilassa.
Eutanasia olisi oikea ratkaisu, miksi ihmistä täytyy kiduttaa noin? Tuli oikein paha fiilis.. :(
Tätä minäkin usein mietin, ja minusta usein tuntui siellä vanhainkodissa että ne ahdistuneet, kärsivät silmät oikein sanoivat, että päästäkää minut pois täältä, olen ruumiini vankina täällä vaipoissa sängyssä, tämä ei ole elämää. Mutta ei, sellainen ei ole mahdollista, täytyy kärsiä katkeraan loppuun. Eläin vaadittaisiin vastaavassa tilanteessa eläinsuojelullisista syistä lopettamaan, vaan ihminen ei pääse täältä edes tahdostaan.
Niinpä, itse ainakin odotan innolla kuolemaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En pelkää, mutta en myöskään haluaisi vielä kuolla, kun mulla on tää ihana perhe tässä.
En pelkääkään kuolemaa itsessään vaan fyysistä kipua ja vammoja.
Minä en pelännyt kuolemaa. Ajattelin, että olin elänyt jo hyvän elämän, kasvattanut lapseni aikuisiksi ja kaikki on hyvin. Sain yllättäen vakavan sairaskohtauksen ja vaikka kivut olivatkin sietämättömät, en ajatellutkaan, että antakaa mun mennä älkääkä tehkö enää mitään. Taistelin pari päivää hengestäni ja kun lopulta leikkausten jälkeisenä päivänä heräsin osastolla - turvonneena munuaisten lakattua toimimasta ja kykenemättä vaihtamaan edes asentoa - käytävältä leijailevaan kahvin tuoksuun, tunsin aivan huikaisevaa elämänriemua. Olin elossa ja HALUSIN elää. Muistan ajatelleeni, että vaikka en ikinä siitä sängystä enää pääsisi ylös, halusin elää.
Uskon kuitenkin, että jos tuo tila olisi jäänyt pysyväksi, niin aika olisi tehnyt tehtävänsä ja jossain vaiheessa elämänhalunikin olisi kadonnut. Tai sitten ei. En edelleenkään pelkää kuolemaa vaan pelkään elämän loppumista. Rakastan elämää ja elämästä luopuminen pelottaa.
Mä elän edelleen toivossa, että keksitään lääke kuolemattomuuteen, ennen kuin aikani koittaa...
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Pelkään eroa läheisistä. Pelkään läheisteni tuskaa. Pelkään mahdollista kipua tai muuta epämiellyttävää tapaa kuolla.
Mulla on tietysti tuossa ensimainitussa mielessä helppoa olla pelkäämättä kuolemaa: mulla ei ole yhtäkään läheistä :D Se on itse asiassa mulle henkisesti elämässäni tosi suuren vapauden ja helpotuksen lähde, etten ole vastuussa kenestäkään, en käytännössä enkä henkisesti, enkä sitoutunut keneenkään. Olen vapaa lähtemään vaikka heti, eikä se aiheuta kellekään ongelmia.
Minulla sama tilanne. Ei läheisiä, eikä vastuuta muuta kuin omasta itsestäni ja teoistani. Olemme sinun kanssasi ihmisten eliittiä. Minulla ei ole minkäänlaista kuoleman pelkoa. Olen valmis kuolemaan milloin tahansa. Omatuntoni on puhdas.
Minua ahdistaa kuolema erityisesti sen tähden, etten vain halua täältä pois. Elämäni ei nyt kovin kummoista ole, varmasti keskimääräistä enemmän on ollut vastoinkäymisiä, terveyskin mennyt. Mutta ajatus siitä, etten pääse näkemään ja tietämään kaikesta siitä mitä maailmassa tapahtuu minun jo mentyäni, ahdistaa. Kun saadaan vastauksia asioihin jotka ovat nyt vasta kysymyksiä. Millaiseksi maailma ihmisineen ja kaikkineen kehittyy. Mitä yleensäkin tapahtuu. Yritän lohduttautua sillä, että kuolleena en kykene enää suremaan tai siis tiedostamaan tätä, mutta ei se hirveästi auta. On vaikea osata kuvitella olevana olematon kuollut.
Aloin jo lapsena kokea näitä, esim. olin hämmästynyt koko ajan siitä että olen tyttö, kun muistin itseni miehenä. Hyvin tarkkaan tietynnäköisenä miehenä, tietyssä paikassa ja ajassa.
Tiesin myös jotenkin vaistomaisesti, että olen valinnut tämän nykyisen hahmoni ja että tämän hahmon valitsemisella on tarkoitus, samoin kuin tämän ajan ja asuinmaan valinnalla. Sieluni on halunnut syntyä thän aikaan ja paikkaan tänä ihmisenä, koska haluaa jatkaa henkistä kehitystään ja tämä ympäristö ja hahmo on kehityshaasteilleni sopivia. Minä tulin vaihteeksi rauhalliseen maahan, ulkoisesti tapahtumaköyhään elämään, siirtyäkseni "hengellisessä evoluutiossani" tutkimasta ulkoista saavuttamista tutkimaan sisäistä maailmaa ja henkistä puolta.