Miksi ihmiset pelkää kuolemaa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Niillä on vaikeaa jotka uskovat että on vain yksi elämä, ja siinä pitäisi ehtiä kokea kaikki, kehittyä "loppuun". Itse muistan monta aiempaa elämää, joten en voi olla uskomatta jälleensyntymään. Sitten kun kuolema tulee, se on vain uuden kokemuksen alku.

Ja nyt on aika taas ottaa ne lääkkeet..

Vähän kunnioitusta nyt toisten ihmisten uskonnollisia näkemyksiä kohtaan. Pilkkaatko kristittyjen ja muslimienkin uskomuksia yhtä innokkaasti?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pelottaa se mitä kuoleman jälkeen tapahtuu ja pelottaa se itse tunne JOS tajuaa kuolevansa, vaikka se kestäisi sen pari minuuttia. Myös kuolintapa pelottaa. Jotkut lähtee sydänkohtauksella kertalaakista, toiset taas jää puoliksi rekan alle ja kituu joitain minuutteja suolet pihalla.

Itseäni ei edes se minuuttien kituminen niin kauheasti kammota. Se on kuitenkin minuutteja. Eniten kammottaa sellainen osa kuin äidinäidilleni tuli: aivohalvaus 60-vuotiaana, meni liikuntakyky ja puhekyky vaan ei järki ja henki. Ainoat kyvyt: hengittää ja nielee ruokaa jos se laitetaan suuhun. Silmissä aina ahdistunut katse, kärsimys paistoi silmistä mutta ei pystynyt sitäkään ilmaisemaan. Eli yli 10 vuotta tuossa tilassa.

Eutanasia olisi oikea ratkaisu, miksi ihmistä täytyy kiduttaa noin? Tuli oikein paha fiilis.. :(

Tätä minäkin usein mietin, ja minusta usein tuntui siellä vanhainkodissa että ne ahdistuneet, kärsivät silmät oikein sanoivat, että päästäkää minut pois täältä, olen ruumiini vankina täällä vaipoissa sängyssä, tämä ei ole elämää. Mutta ei, sellainen ei ole mahdollista, täytyy kärsiä katkeraan loppuun. Eläin vaadittaisiin vastaavassa tilanteessa eläinsuojelullisista syistä lopettamaan, vaan ihminen ei pääse täältä edes tahdostaan.

Nuorena ja terveenä on helppo ajatella noin, mutta linkkaapa yksikin tutkimus, jossa todetaan vanhusten itsensä toivoneen kategorisesti kuolemaa. Ainakin lääkärien mukaan moni sairas roikkuu elämässä viimeiseen asti ja elämänhalu olisi kova, kivuista huolimatta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pelottaa se mitä kuoleman jälkeen tapahtuu ja pelottaa se itse tunne JOS tajuaa kuolevansa, vaikka se kestäisi sen pari minuuttia. Myös kuolintapa pelottaa. Jotkut lähtee sydänkohtauksella kertalaakista, toiset taas jää puoliksi rekan alle ja kituu joitain minuutteja suolet pihalla.

Itseäni ei edes se minuuttien kituminen niin kauheasti kammota. Se on kuitenkin minuutteja. Eniten kammottaa sellainen osa kuin äidinäidilleni tuli: aivohalvaus 60-vuotiaana, meni liikuntakyky ja puhekyky vaan ei järki ja henki. Ainoat kyvyt: hengittää ja nielee ruokaa jos se laitetaan suuhun. Silmissä aina ahdistunut katse, kärsimys paistoi silmistä mutta ei pystynyt sitäkään ilmaisemaan. Eli yli 10 vuotta tuossa tilassa.

Eutanasia olisi oikea ratkaisu, miksi ihmistä täytyy kiduttaa noin? Tuli oikein paha fiilis.. :(

Eutanasiaa ei hyväksytä, koska kristinuskossa itsemurha ja tappaminen on väärin. Eutanasiassa nuo molemmat kohdat täyttyy osittain. Sairaanhoitajakaveri kertoi, että erään heikkokuntoisen he olisivat voineet elvyttää henkiin, mutta eivät niin tehneet, koska tiesivät mitä tuleman pitää. Parempi vaan päästää unten maille kun pelastaa vielä kerran tänne kärsimään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pelottaa se mitä kuoleman jälkeen tapahtuu ja pelottaa se itse tunne JOS tajuaa kuolevansa, vaikka se kestäisi sen pari minuuttia. Myös kuolintapa pelottaa. Jotkut lähtee sydänkohtauksella kertalaakista, toiset taas jää puoliksi rekan alle ja kituu joitain minuutteja suolet pihalla.

Itseäni ei edes se minuuttien kituminen niin kauheasti kammota. Se on kuitenkin minuutteja. Eniten kammottaa sellainen osa kuin äidinäidilleni tuli: aivohalvaus 60-vuotiaana, meni liikuntakyky ja puhekyky vaan ei järki ja henki. Ainoat kyvyt: hengittää ja nielee ruokaa jos se laitetaan suuhun. Silmissä aina ahdistunut katse, kärsimys paistoi silmistä mutta ei pystynyt sitäkään ilmaisemaan. Eli yli 10 vuotta tuossa tilassa.

Eutanasia olisi oikea ratkaisu, miksi ihmistä täytyy kiduttaa noin? Tuli oikein paha fiilis.. :(

Tätä minäkin usein mietin, ja minusta usein tuntui siellä vanhainkodissa että ne ahdistuneet, kärsivät silmät oikein sanoivat, että päästäkää minut pois täältä, olen ruumiini vankina täällä vaipoissa sängyssä, tämä ei ole elämää. Mutta ei, sellainen ei ole mahdollista, täytyy kärsiä katkeraan loppuun. Eläin vaadittaisiin vastaavassa tilanteessa eläinsuojelullisista syistä lopettamaan, vaan ihminen ei pääse täältä edes tahdostaan.

Nuorena ja terveenä on helppo ajatella noin, mutta linkkaapa yksikin tutkimus, jossa todetaan vanhusten itsensä toivoneen kategorisesti kuolemaa. Ainakin lääkärien mukaan moni sairas roikkuu elämässä viimeiseen asti ja elämänhalu olisi kova, kivuista huolimatta.

Vanhuksia työkseni hoitavana sanoisin, että on niitä paljon jotka ikävöi täältä jo pois. Mutta on toisaalta niitäkin, joilta ikä ei ole poistanut kuolemanpelkoa vaan päinvastoin kiihdyttänyt sitä, koska asia on nyt omalla kohdalla niin lähellä. 

Mielenkiintoista on, että jotkut lääkärit näkevät vanhuksen masennuksena sen, jos puhuu sellaisia kuin "kyllä sitä jo taivas-kotiin mieluusti lähtisi". Itse ajattelen, että se on oikeastaan aika hieno tilanne, jos pystyy henkisesti hyväksymään sen, mitä on kuitenkin vääjäämättä pian tulossa.

Pelkään kuoleman jälkeistä helevettiä eli tuskaa, vaivaa ja tulimerta joka ei lopu koskaan ei koskaan. Tulessa kärventyminen jatkuu jatkuu jatkuu ikuisesti Pelkään siksi että ehkäisen koska sairastuin masennukseen yli väsymisen seurauksena.

Eihän sitä päivittäin joka hetki ajattele. Mutta joskus, jos herää aamuyön tunneilla, ajatus puskee päähän. Kaikki mitä olet kokenut, nähnyt, oppinut, tuntenut, oivaltanut katoaa tyhjään ja sitä ei voi mitenkään välttää.

Mikä se täällä taaplaamisen ja yrittämisen merkitys sitten lopultakin on? Lapsia tehneet ihmiset ajattelevat, että he elävät lastensa kautta ikuisesti mutta kuinka moni esivanhempi muistetaan persoonana isovanhempien yli? Kuka, mikä tai miten edes miettii tai tuntee tällaisia asioita, kun maataan montussa tai ollaan aika tiivistetyssä muodossa tuhkauurnassa.

En pelkää kipua mutta ajatus siitä, että kaikella, mitä olen kokenut, ei ole mitään väliä, on ahdistava.

Olin nuorena seurakuntanuori, nykyisin paatunut ateisti.

Seurakuntanuorena minua ei pelottanut kuolema, koska uskoin pääseväni taivaaseen. Mikäs siinä muka silloin pelotti?

Nyt ateistina pelottaa vielä vähemmän, koen jopa jonkinlaista ylpeyttä saadessani olla osa luonnon ja elämän kiertokulkua. Kuolemallani ei ehkä ole universaalissa mittakaavassa mitään väliä, mutta ajatus siitä, että tuhkana maassa olen osana kiertokulkua ja elämän jatkumista maapallolla - se se vasta on hienoa.

Menkääpä käymään meedion pakeilla, niin ette enää pelkää kuolemaa. Minä kävin sellaisen naisen luona, että elämänkatsomukseni heitti kuperkeikkaa. Hän kertoi sellaisia asioita läheisistäni, ettei niitä voi tuntematon päästään keksiä. Kuolemaa ei ole, vain ruumis maatuu.