Kristitty mystikko, huhuu?!? Kysymyksiä.

Etsivä löytää (ei kirjautunut) kirjoitti:

Käyttäjä102 kirjoitti:

Etsivä löytää (ei kirjautunut) kirjoitti:

Käyttäjä102 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minuakin kiinnostaisi kuulla Käyttäjä 102:lta unista. Miten unennäkösi on muuttunut heräämisprosessin kuluessa? Voivatko unet olla avuksi /haitaksi heräämisessä (sic!)

Näetkö vielä/enää unia?  Jos "minää" ei enää juuri ole, niin onko "alitajuntaakaan", joka tuottaa unia?

Hengen pimeän yön kokemuksen jälkeen aloin saada hyödyllisiä unia, jotka auttoivat oivaltamaan missä minulla oli vielä ongelmia. Opin myös hereillä ollessa hyvin tulkitsemaan merkitykselliseksi tietämiäni unia, kunhan vaan istahdin pöydän ääreen ja kirjoitin paperille ajatuksiani unesta. Vertailin, oliko unessa tunnelmia joita minulla on tosielämässä, tai muita yhtymäkohtia siihen mitä elämässäni tapahtuu. Ajattelen, että unet ovat sisimmän viestejä pinnallisemmalle minälle, ja siksi niitä on hyvä kuunnella varsinkin silloin, jos vielä ei muuten aina ole yhteydessä sisimpään arjen pyörteissä. Jokainen voi oppia tulkitsemaan tärkeät unensa, koska niiden tuottaja kuitenkin on oma mieli, johon saa kyllä riittävästi yhteyden kunhan varaa hieman aikaa asian äärellä.

Unien avulla voi jopa kokea valaistumisen, mutta se on aika haastava tie muille paitsi niille joilla on luonnostaan syvä kiinnostus unimaailman tutkimiseen esim. selkounikokeilujen avulla. Jos nimittäin onnistuu kehittämään selkounikykynsä sinne asti, että pysyy tietoisena syvän unen vaiheessa, huomaa että silloin yhdistyy Lähteeseen, Jumalaan, ja sieltä saa sen voiman jolla jaksaa taas seuraavan päivän. Mutta jotta tämä johtaisi valaistumiseen, tosiaan täytyy olla tietoisena siinä unen vaiheessa, ja se on useimmille vaikeampi tie kuin moni muu. Se vaatii systemaattista harjoittelua joka voi häiritä päiväelämää pahasti.

Oma nykyinen unimaailmani... Olen tietoinen koko ajan myös nukkuessani. Öisin voi tutkia toisia olemassaoloja ja todellisuuden tasoja, tai sitten vain nauttia ykseydestä Lähteen kanssa. En näe enää sellaisia mielen tuottamia symbolisia kuvia sisältäviä unia lainkaan, vaan mieleni on hiljaa unessa ja minä pysyn, kuten päivälläkin, Tietoisuutena, joka on kaikki ja jossa kaikki on. Öisin on vielä helpompi liueta mystiseen unioniin koska ei tarvitse vähääkään samaistua tiettyyn ihmiskehoon ;) 

Unimaailmaa usein pidetään toissijaisena valvemaailmalle, koska sen ajatellaan olevan pelkkää mielikuvitusta, mutta tosi asiassa unimaailma on lähempänä ihmisten todellista hengellistä olemusta kuin tämä kovin rajoitettu illusorinen valvemaailmamme. Useimmat eivät tosin hyödy kovin paljoa unimaailmasta, koska eivät ole unessa tietoisia eivätkä siksi oikeasti tiedä, mitä kaikkea unessa tapahtuu, esim. kehosamaistumisen katkeamista, Olemisen Lähteeseen yhtyminen, aitoja  kokemuksia toisista elämistä tai todellisuuden tasoista. Useimmiten lisäksi mieli tulkitsee nämä kokemukset raskaaseen symboliikkaan, jolloin niiden todellinen olemus saattaa jäädä oivaltamatta vaikka unen muistaisikin.

Tämä onkin tosi mielenkiintoinen juttu! Minulla on aina ollut hyvin vilkas unimaailma, mutta "henkisen heräämisen" (eri asia kuin valaistuminen) myötä se on muuttunut vielä mielenkiintoisemmaksi. Koen toisinaan ihan tietoisena kehosta poistumisen ja pystyn seikkailemaan eri ulottuvuuksissa tahtoni mukaan, mutta en kyllä vielä ainakaan ole päässyt valaistumiseen asti. :D Selkounia näen myös melko usein, ja toisinaan alan "nähdä kuvia/ kuulla ääniä" jo ennen kuin olen edes nukahtanut. Viimeisin tällainen "uni" kehotti minua ottamaan avaimen, ja siitä tuli mieleen Mystikon kertomus elämäntehtävistään. Olen itse tosiaan harjoittanut tietoisesti selkounia ja ruumiistairtaantumisia, mutta enpä koskaan arvannut, että tällainenkin tie valaistumiseen on olemassa! Siinä vain tosiaan on se huono puoli, että tämä häiritsee valve-elämää: Varsinkin noiden tietoisten kehostapoistumiskokemusten jälkeen olen usein hyvin uupunut. Mitään vinkkiä tähän? Minun valve-elämäni on niin hektistä (= opiskelu, työ ja lapsi), että päivisin on todella vaikea löytää aikaa keskittyä hengelliseen elämään. Voiko unessa meditoida? Vai onko se ihan hyödytöntä, jos kehosamaistuminen on jo katkennut? Lähinnä siis mietin meditoinnin virkistäviä vaikutuksia. :)

Unessa jokainen meditoi jopa tiedostamattaan, mutta kyllä unessa jossa on tietoinen tilastaan voi meditoida myös tietoisesti. Useimmissa tapauksissa kyllä ajatus siitä että voi hoitaa meditoinnit unessa on lähinnä itsepetosta, jolla vältetään asiaan keskittymistä valveilla ;) 

Sinänsä ei välttämättä tarvitse löytää aikaa mihinkään yksin hiljaisuudessa istumiseen, vaan sitä voi myös meditoida keskellä hyvinkin hektistä arkea keskittymällä täysin nykyhetkeen ja pysyttelemällä mieleen samaistumattomassa tietoisuudentilassa. Mieltä voi jopa käyttää ja ajatella samalla kun tiedostaa olevansa ääretön hiljainen tietoisuus, jossa mieli ja sen tuottamat ajatukset ovat vain yksiä harmittomia kohteita, samoin fyysinen keho ja sen suorittamat toimet.

No joo, koko minun elämäni tuntuu olevan tällä hetkellä yhtä suurta itsepetosta. :D Oikeasti olen todella uupunut ja haluaisin vain nukkua koko ajan. Jotain todellisuuspakoa tämä kai on, tuttuja merkkejä aiemmilta masennusjaksoilta. Olen ilmeisen lahjakkaasti huijannut itseni uskomaan, ettei maallisella moskalla ole minuun enää vaikutusta... No, tässäpä nämä virhearviot tulee taas kohdattua.

Joskus on hyvä vain antaa uupumukselle periksi mahdollisuuksien mukaan, olla yrittämättä tehdä mitään muuta kuin ehdoton pakollinen. Joskus sellaiset kaudet jolloin näennäisesti ei jaksa juuri mitään vaan hoitaa vaan pakollisen väsyneesti rutiinilla, ja muuten nukkuu ja murjottaa osoittautuvat myöhemmin kausiksi, jolloin tietoisen mielen tason alapuolella on tapahtunut vaikka mitä hyödyllistä, joka sitten puhkeaa kukkaan kun sisään päin kääntymisen ja uupumisen kausi on ohi.

Ihmiset nykyään ihannoivat kaikenlaista suorittamista ja aktiivista tekemistä, mutta on luonnollista että elämässä on ulospäin suuntautuneen toiminnan ja aktiivisuuden kausia ja sisäänpäin kääntymisen ja levon kausia. On harmi, että nykyään viimemainitut usein tulkitaan masennukseksi tai muuksi ongelmaksi ja niin niistä yritetään päästä eroon sen sijaan että hyväksyttäisiin asia vastustamatta.

Vierailija kirjoitti:

Mulla olisi kaksi kysymystä:

1) Ymmärtääkseni sinulla ei Mystikko ole perhettä. Miten henkisen polun kulkeminen käy yhteen esim. pienten lasten vanhemmuuden kanssa? Voiko mystiikkaa opettaa myös lapsille, ja miten? Vai tarvitseeko heitä edes opettaa- lapset kun osaavat tarttua hetkeen ja nauttia elämän pienistä asioista.

2) Addiktiot ja addiktiivinen käytös sielun pimeän yön vaiheessa. Minulla ongelmana rahapelit, nettiriippuvuus ja ylensyönti. Tuntuu, että pakenen egon tyhjyyden kohtaamista addiktioiden kautta. Onko tämä yleistä? Loppuuko tämä, jos tai kun joskus pääsen matkallani eteenpäin?

1) Ei ole perhettä, minä olen niitä jotka ovat valinneet puolisottomuuden ja lapsettomuuden "taivasten valtakunnan tähden", kuten Jeesus sanoo yhdestä avioon kelpaamattomien ihmisten ryhmästä. Mutta tämä on vain minun tieni, jonka oma sieluni on intuitiivisesti valinnut jo varhain. On paljon henkisen tien kulkijoita joilla on puoliso ja lapsia, joten kyllä se on aivan mahdollista elää perhe-elämää ja etsiä henkisesti ja valaistuakin. 

Molemmilla elämäntavoilla on omat etunsa, ja molempia tarvitaan, niin perheellisiä kuin perheettömiä. Oma sielu kyllä vetää siihen ratkaisuun joka on itselle omaa tehtävää ajatellen oikea. Maailma tarvitsee niin minun kaltaisiani esoteerikkoja ja metafyysikkoja jotka voivat melkoisen erakkoutensa takia omistautua asioille joille normaali perhe-elämä ei millään antaisi aikaa ja tilaa, ja toisaalta ihmisiä jotka toimivat enemmän käytännön tasolla ja palvelevat lähimmäisiä, esim. niitä lapsiaan, omalla tietoisuuden tilallaan. Loppujen lopuksi jokaisen tehtävä on palvella lähimmäisiä, palvelemisen muotoja vaan on hyvin erilaisia. Eikä mikään niistä ole toista parempi tai huonompi, korkeampi tai alhaisempi.

Lapsille ei varsinaisesti tarvitse opettaa mystiikkaa varsinkaan ennen kun heidän egonsa on kehittynyt. Tämän maailman tietoisuuden tila on toistaiseksi sellainen, että käytännössä kaikkien on kehitettävä ensin itselleen egosamaistumisen tila, ja vasta sitten he ovat vastaanottavaisia taivasten valtakunnalle kun tämä tila alkaa tuottaa kärsimystä. Tulevaisuudessa voi olla toisin, ja ihmiset voivat kasvaa lapsesta asti suoraan yhteyteen Hengen tason kanssa. Paras mitä vanhempi voi lastensa suhteen tehdä tässä mielessä on huolehtia siitä että itse pysyttelee korkeimmassa mahdollisessa tietoisuuden tilassa. Se ei voi olla vaikuttamatta taustalla, silti vaikka lapsi ta nuori tietoisesti kieltäisikin sen ja jopa kapinoisi sitä vastaan, egoaan kehittäessään.

2) Addiktiot pimeän yön vaiheessa ovat hyvin tavallisia. Itsekin olin jonkin aikaa addiktoitunut alkoholiin silti, vaikka jopa nuorena bilettävänä opiskelijana inhosin sitä, koska minulle ei tullut siitä hyvä olo vaan vain huimaus ja usein jo kolmannen tuopin jälkeen aloin oksentaa. Jossain vaiheessa vaan levottomuus ja ahdistus oli niin suurta, että tuntui että en selviä hengissä ilman alkoholin turruttavaa ja rauhoittavaa vaikutusta. En käyttänyt sitä nauttiakseni vaan saadakseni taukoa sietämättömästä ahdistuksesta.

Hyvä uutinen on, että addiktio ei estä hengellisen prosessin etenemistä, korkeintaan voi hidastaa jos addiktiokäytös menee jatkuvaksi. Usein se vaihtelee niin että tulee kausia jolloin addiktio hallitsee pahasti, ja taas katumuksen ja hengellisen etsinnän kausia. Se menee kyllä ohi kun lopulta oivaltaa sen mitä etsi. Joskus jopa ennen, mutta aika tavallista on sekin, että ihminen voi olla riippuvainen jostain syntitavasta vielä edellisenä päivänä, sitten kokee seuraavana päivänä valaistumisen eikä enää ole riippuvainen - ei asteittaista kehitystä vaan yhtäkkinen muutos jopa rappiotilasta korkeaan tietoisuuden tilaan. 

Käyttäjä102 kirjoitti:

Eikö useimpien ihmisten elämä ole tuollaista?

No kun ei minulla kyllä ole, muissa kuin näissä asioissa joissa investoin suuret määrät henkistä energiaa. Esimerkki, se pieni viikonloppureissu josta kerroin. Samana vuonna oltiin kaksi viikkoa kaukomailla, hienolla reissulla jota oli kyllä kovasti odotettu, mutta jolla ei ollut minulle sen suurempaa merkitystä. Kaikki meni nappiin, jotain aivan olemattomia kommelluksia lukuunottamatta. Sen sijaan kun kesällä oli se itselleni oikeasti tärkeä muutaman päivän breikki, ihan kaikki meni pieleen ja juuri sellaisilla tavoilla että järki lähtee kun miettii että onko tää nyt sattumaa vai ei :D. Sekin on vielä ihan toleransseissa että koko reissu peruuntuu siksi että vesi menee e-collin takia käyttökieltoon, mutta suoraan sanottuna tuntuu loukkaukselta että siihen aikaan kuin olisin sit ollut perillä siellä kohteessa jos reissu ei olisi peruuntunut, soittaa asiakas ja tarjoaa diiliä josta on hyvin, hyvin vaikea kieltäytyä ja joka olis räjäyttänyt loppulomankin atomeiksi, sen sijaan että olisin päässyt nauttimaan ihanasta viimeisestä lomaviikosta. Kun kolmeen viikkoon kukaan asiakas ei ole sitä ennen soitellut, sovittua kesälomaani kunnioittaen. Siis itsekö minä nämä luon? Miksi? Onko se tietoista toimintaa vai ikäänkuin luonnonvoiman kaltainen ja itsestään tapahtuva? Ymmärrän mitä tarjoat ratkaisuksi ja olet varmasti oikeassa mutta jotenkin olo on silti neuvoton. No joo, ei kai näihin ole vastauksia eikä oikeesti tarvi edes vastata mulle. Kunhan vain tässä tuuletan sitä että en voi mitään sille että loukkaannun tavallaan kun täystyrmäys tulee aina kuin Manulle illallinen :D. Mikä sen sitten aiheuttaakin. Jollei sattuman sattuman sattuma. Over and out...

430. Tietoista toimintaa se ei ole - jos voisit tietoisesti valita, tuskin valitsisit tuollaisia tapahtumia joita kuvaat. Mutta ihmiset uskovat sattumiin ja luonnonvoimiin, sekä itsen rajallisuuteen, ja tämän kaltaisista ja monista muista perususkomuksista syntyy kokemus jossa tapahtuu kaikenlaista epämiellyttävällä tavalla yllättävää välillä. 

On toki mahdollista että sinulla on mielessä joku erityinen kuvio, joka ei oikein antaisi sinun nauttia ja saavuttaa, ja joka alitajuiselta tasolta sabotoi kaiken aina kun uhkaat onnistua. Samaan tapaan kuin itselläni oli aikoinaan perususkomus, että elämä on paskamaista taistelua, mutta minä olen pahempi kusipää kuin elämä joten minä aion voittaa ;) Uskomukseni toteutui - pärjäsin oikein hyvin, mutta kaiken sain aikaan valtavalla uuvuttavalla taistelulla ja äärimmäisen sisäisen vastustuksen energialla. Mutta en minä tiedostanut tuota kuviota ennen kuin koin heräämiskokemuksen, eikä silloin sillä ollut enää mitään väliä. 

Lopulta perusongelma on yksi dualismin alalaji eli usko Jumalasta erilliseen itseen. Itseen, joka on yksin tässä maailmassa, luonnonvoimien ja sattumien ja toisten ihmisten armoilla, kovin rajallisine fyysisine ja älyllisine kykyineen. Jos ihminen tietäisi mikä Itse todella on, kaikki tuo taistelu ja huolehtiminen loppuisi heti. Mitä voi pelätä tai mitä vastaan tarvitsee taistella, jos tietää olevansa maailmankaikkeuden luova voima, jonka ilmentymiä kaikki ilmenevä on? Sillä henkisessä olemuksessaan muodossa ihminen on Jumaluus ilmenemässä, Kristus lihaksi tulleena, mutta se rajallisin kyvyin varustettu kuolevainen olento jota ihmiset minäksi sanovat, on vain ihmisuskomusten aiheuttama vääristymä siitä mitä Minä todella on. Kun tuntee Minän, ei ole enää mitään ongelmia, kun ei ole enää erillistä minää, joka tarvitsee tai haluaa tai pelkää tai toivoo. Kun on vain luova voima ilmentämässä itseään harmonisesti ja vailla mitään vastustusta mistään, vailla mitään rajoituksia.

Olen löytänyt itseni....sen korkeimman itseni, mitä sanaa ny täs yhteydessä haluaa käyttää. Mutta miksi tätä pitää lähteä mystifioimaan? Miksi se sisäinen nyt olisi mitään niin erinomaisen ihmeellistä tai aitoa? Jospa se sisäinen on vain aito psykologinen itsesi....ilman sen kummempia. Kysymyksenä siis se miksi sinne sisään pitää olettaa jotain jumalallista kipinää tai vastaavaa... hyvä on. Aito itse, mut miks tätä pitää mystifioida vielä korkeammalle jalustalle? Entä jos korkein tasosi ilmentää lähinnä aitoa narsistista harhaa? Persoonallisuushäiriö? Siis sellaista jossa todellisuus on tuotettu täysin itse.

Minä puhun muusta kuin psykologisesta tasosta. Minä puhun hengellisestä, jumalallisesta. Siitä mistä Jeesus puhui kun hän sanoi "Minä ja Isäni olemme yhtä" tai "joka on nähnyt minut, on nähnyt Isän". Sellaisesta tasosta, jolta käsin eläessä voi ylittää luonnollisen minänsä ja maailmansa rajoituksia. 

Minun näkökulmastani tosiaan aistein havaittu todellisuus on harhaa ja tuotettu täysin itse - kollektiivisesti ja yksilöllisesti ;) Toisten mielestä taas ajatus hengellisestä todellisuudesta, joka on minulle se oikea todellisuus, on persoonallisuushäiriön oireita tai harhaa, koska sellainen on heille vierasta kun taas ihmisten kollektiivinen todellisuus lakeineen konkretiaa. 

Varsin monet maailman suurista uskonnoista, jotka ovat kestäneet satoja tai tuhansia vuosia aikaa, kuitenkin puhuvat sen kaltaisista asioista kuin minäkin, samoin kuin monet uudemmat henkiset perinteet, eli mitään ainoastaan minun esittämääni nämä asiat eivät ole.

Näitä asioita on vaikea selittää. Yhtä vaikeaa on mensan jäsenen selittää lahjattomalle, miten ajatus rakentuu tai kuvailla sokealle miltä meri näyttää, selittää kolmiuloitteisen sellaiselle, joka näkee kaiken kaksiuloitteisena.

Mitään uuttahan tässä ketjussa ei ole. Näitä asioita ei vain koulussa opeteta.

Pyydän taas Kristityn mystikon rukousta, että minulla olisi uskallusta antaa tarpeettomien asioiden ja käsitysten pudota ja tietoisuuden laajentua kohti jumalallista. Minulla on kiire päästä eteenpäin ja kurkottaa Jumalaa kohti, olen janoissani ja nälissäni, toisaalta tiedän että voima ei auta vaan voimattomuus... Haluaisin palvella mutta kun Jumala ei ole toistaiseksi osoittanut minulle tapaa siihen.  

Vierailija kirjoitti:

Pyydän taas Kristityn mystikon rukousta, että minulla olisi uskallusta antaa tarpeettomien asioiden ja käsitysten pudota ja tietoisuuden laajentua kohti jumalallista. Minulla on kiire päästä eteenpäin ja kurkottaa Jumalaa kohti, olen janoissani ja nälissäni, toisaalta tiedän että voima ei auta vaan voimattomuus... Haluaisin palvella mutta kun Jumala ei ole toistaiseksi osoittanut minulle tapaa siihen.  

Rukoilen. Mitä tulee palvelemiseen, niin on tosiaan hyvä odottaa sisäistä kutsua, jos puhutaan esimerkiksi hengellisestä palvelutehtävästä tai muutoksesta siihen mitä nyt arjessaan tekee.

Mutta palvella voi myös omassa arkielämässään, eikä se ole mitenkään vähäarvoista, vaikkei olisi erityisen hengellistä palvelemista. Pikkulintujen ruokkiminen talvella, ystävällinen hymy, pieni palvelus sitä tarvitsevalle, arjen työnsä tekeminen hyvin ja mahdollisimman korkeassa tietoisuudentilassa - ne voivat kaikki olla mahdollisuus toimia Jumalan työkaluna tässä maailmassa, tuoda tähän maailmaan rakkautta ja ykseyttä ja uutta tietoisuutta. Jokainen rakentava työ, mitä tehdään palvelemisen mielialalla, on pyhä tehtävä, vaikka se olisikin hyvin aineellista ja tavallista. 

Yleensäkin elämässä toimii se, että sitä mitä haluaa, on hyvä alkaa antaa ulospäin, kuin jo näkisi todellisuuden jossa on saanut mitä kaipaa. Palvelemista kaipaava voi alkaa palvella nykyisessä elämässään pienillä siihen elämään sopivilla tavoilla, niin ajan kanssa kyllä tulee isompiakin palvelemisen mahdollisuuksia. Rakkautta kaipaava voi alkaa antaa rakkautta, ystävyyttä kaipaava ystävyyttä - eikä kohteen edes tarvitse olla ihminen, jos ei toistaiseksi ole sopivaa ihmistä kohteeksi. Rakastaa vaikka luontoa tai huonekasvia tai lemmikkiä, niin se on jo rakkauden virtauksen aloittamista, ja virtaus kyllä palaa ajallaan takaisin ja tuottaa hedelmää.

Käyttäjä102 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap jatkaa:

Visuaalisena olen "nähnyt" itseni näin: sisälläni kuin puun runkona on se todellinen itseni, se joka havaitsee ja tiedostaa. Näen itseni peilistä, joka on aktiivinen minä, ego siis?? Tuo puun runko toimii, mutta minun egoni suun ja peilikuvani välityksellä. Onko tässä virheellinen visualisointi ja ylläpidän näin egoani?

Vähän vaikeaa on romuttaa käsitys itsestä, että olisikin pelkkä henki...

Sanalla ego voi tarkoittaa niin monenlaisia asioita, ja riippuen siitä mitä se itselle tarkoittaa tuo voi olla ihan ok. Toisaalta jos egolla tarkoittaa valeminää joka on syntynyt todellisen Itsen ei-tuntemisen seurauksena, niin sen samaistaminen kehoon on hieman vaarallista, koska valeminän on tarkoitus pienentyä, jopa kuolla, mutta keholla lienee useimmilla vielä tehtävää täällä sen jälkeenkin, eikä esim. sen kurittamisella saa yleensä mitään hyödyllistä aikaan hengellisesti. 

Siitä nähden miten itse noita termejä käytän sanoisin että se inhimillinen käsitys kuolevaisesta kehosta on kollektiivisen egon (vääristynyt) näkemys todellisesta kehosta. Kehon voisi sanoa myös olevan ikään kuin kulkuneuvo jota käytetään tällä ihmisten tietoisuuden tasolla toimittaessa - silti vaikka jo näkisi sen läpi ja ohi Todellisuuteen, on pidettävä yllä myös kehoidentiteettiä niin kauan kuin on vielä tehtävää tällä tasolla, koska muuten ei pysty enää palvelemaan itsensä kehoksi ja mieleksi kokevia ihmisiä. Ikään kuin esittää roolia tietoisena siitä että se on vain yksi rooli, yksi lukemattomista... Tiettyä kehoa käytetään niin kauan kuin se on tarpeellinen ja hyödyllinen ja laitetaan sitten pois. Todellinen Minä ei muutu miksikään siitä millaisina illusorisina, muuttuvaisina kehoina se itseään ilmentää, sen enempää kuin ihmisen luonnollinen minä muuttuu miksikään siitä jos ihminen vaihtaa autoa.

Ja mitä tulee kaikkiin niihin kehoihin joina Minä ilmenee, niin omassa sisäisessä näkemisessäni on ollut aina mieletöntä puhua esim. tietyn henkilön jälleensyntymishistoriasta, koska minun samaistumisen pisteeni on itse Olemisen tai Elämän puu kokonaisuutena, ja silloin kaikki elämät ja ilmenemiset joita on ollut, on tai tulee olemaan, ovat Minän ilmentymiä, ei niin että joku tietty joukko elämiä olisi Minää ja toinen joukko ei. Mutta tietysti jos samaistuu suppeampaan osaan Olemista, voi kokea olevansa vain tietyn Elämän puun oksan sivuoksat, tai jopa yksi kärkihaara, yksi ainoa yhdellä illuusion tasolla ilmenevä keho. Kaikki näkemykset ovat katsojan omasta näkökulmasta nähden oikein, vaikka laajemmasta näkökulmasta osa voikin näyttää rajoittuneilta näkemyksiltä. 

Moi! En ole ylläolevan viestin kirjoittaja, mutta jäin vähän miettimään tätä kohtaa.. että egon samaistaminen kehoon saattaa olla vaarallista. Siis niinkö että jos ignooraan kehon niin sinne voi päästä joku henki asymaan kun "en ole siellä" ja sitten muutun kehottomaksi :D

Olen seurannut tätä ketjua alusta asti ja lukenut tämän läpi ja sitten koittanut tarkastella sisintä olemustani. Tähän asti ainoat tavat josta olen saanut jotain irti on se, että kuvittelen olevani oikeasti valoa enkä lihaa ja verta. Kun keskityn olemaan valo niin mielen höpinä saattaa jäädä taka alalle. Toinen on että tunnen aineettoman kehon energian. Kysynkin että ovatko nämä tavat yhtään sitä mitä haetaan vai piileekö näissä jokin vaara? Epäselväksi on vielö jäänyt sekin onko kehon energia oikea Minä vai onko Minä vielä senkin takana?

...että egon samaistaminen kehoon saattaa olla vaarallista. Siis niinkö että jos ignooraan kehon niin sinne voi päästä joku henki asymaan kun "en ole siellä" ja sitten muutun kehottomaksi :D

Tarkoitin lähinnä sellaista vaaraa, johon jotkut spirituaalisen ja mystisen tien etsijät ovat sortuneet eli fyysisen kehon halveksuntaan ja vihaamiseen, erilaisiin asketismin ja ruumiin kurituksen muotoihin. Päättelyketju menee jotenkin niin, että henkilö toteaa että ego on ongelma, ja hän myös tiedostaa jonkinlaisen yhteyden egon ja koetun fyysisen kehon välillä, ja uskoo että pääsee egosta kunhan kuolettaa fyysistä kehoaan mahdollisimman paljon. 

Se ei vaan toimi niin päin - se on kuin mielisairas taistelemassa sairautensa aiheuttaman harhan kanssa: kaikki taistelu vain vahvistaa harhan todentuntuisuutta. Parempi olisi keskittyä sairauden hoitoon, niin harha lakkaisi häiritsemästä. Egon ylittänyt näkee kehonsa ikuisena ja hengellisenä, eikä se voi olla enää minkäänlainen ongelma, siltikään vaikka valitsisi jatkaa ihmisten maailmassa jossa kehosta on pidettävä yllä myös fyysisen ihmisen kaltaista projektiota.

Tähän asti ainoat tavat josta olen saanut jotain irti on se, että kuvittelen olevani oikeasti valoa enkä lihaa ja verta. Kun keskityn olemaan valo niin mielen höpinä saattaa jäädä taka alalle. Toinen on että tunnen aineettoman kehon energian. Kysynkin että ovatko nämä tavat yhtään sitä mitä haetaan vai piileekö näissä jokin vaara? Epäselväksi on vielö jäänyt sekin onko kehon energia oikea Minä vai onko Minä vielä senkin takana?

Kehoa elävöittävä energia, se jota sanotaan esim. pranaksi tai qi:ksi, virtaa Minästä, mutta ei ole sen ydinolemus. Minä on aineeton, Henki, ja elämänenergia taas on välittäjä jolla aineeton ilmentyy muodossa ja aineellisena: silta hengen ja aineen välillä. Jos tuntee energian, sitä voi halutessaan käyttää kyllä siltana sen Lähteelle. Tämä voi olla luonnollinen meditointitapa joillekin joiden on helppo aistia kehon energia.

Lopulta kaikki tavat jotka katkaisevat ajatusvirtaan samaistumista, ajattelevan mielen pitämistä minänä, ovat toimivia, ja jokaisen täytyy vain löytää sellainen tapa joka on itselle luontainen ja jota siksi jaksaa harjoittaa. 

Totuus kuitenkin on niin yksinkertainen, että kun sen löytää, tulee epäuskoinen naurahdus: niinkö lähellä se oli mitä etsin - ja minä kun olin yrittänyt kurkottaa tuonpuoleisiin tai johonkin oletettuihin mystisiin sisäisiin syvyyksiin alitajunnassa tai sen tuolla puolen, ja koko ajan Tietoisuus - oma tietoisuuteni jossa aistin ajatukset, fyysiset tuntemukset, tunteet, olemassaolemisen, oli Se. Juuri kukaan ei vaan kiinnitä huomiota tietoisuuteen, vaan vain siinä aistittuihin kohteisiin, ja varsinkin ajatusvirta usein imee huomion niin ettei itse tietoisuuden olemusta huomata. Siksi on tärkeää saada katkoja ajatteluun samaistumiseen. Lopulta sitä huomaa, että tietoisuus itse, jonka ei ennen kokenut olevan oikein mitään, ehkä vain aivojen luoma tilan omainen taustakokemus aistimuksille, onkin Minä olen, eikä vain yksityinen minä vaan kaikkien Minä, Jumala, se josta uskonnot ja opettajat puhuvat... 

Mitä mieltä sä olet Kristitty mystikko rinnakkaistodellisuuksista? Eletäänkö me tietämättömättämme useassa eri paikassa, tällaisina? Ymmärrän kyllä että tietoisuus on Yksi, mutta onko juuri meitä muuallakin? 

Toinen mikä mua mietityttää on manifestoiminen. Itse en ikinä onnistunut manifestoimaan TIETOISESTI mitään, mutta nyt olen jo siinä pisteessä että egon halut ovat pudonneet pois ja minulle kelpaa täydellisesti se minkä henki/Jumala haluaa minulle valita. Kuitenkin välillä tulee mieleen, että olisi kiva kokeilla tätäkin. En vaan yhtään tiedä miten. 

Vierailija kirjoitti:

Mitä mieltä sä olet Kristitty mystikko rinnakkaistodellisuuksista? Eletäänkö me tietämättömättämme useassa eri paikassa, tällaisina? Ymmärrän kyllä että tietoisuus on Yksi, mutta onko juuri meitä muuallakin? 

Toinen mikä mua mietityttää on manifestoiminen. Itse en ikinä onnistunut manifestoimaan TIETOISESTI mitään, mutta nyt olen jo siinä pisteessä että egon halut ovat pudonneet pois ja minulle kelpaa täydellisesti se minkä henki/Jumala haluaa minulle valita. Kuitenkin välillä tulee mieleen, että olisi kiva kokeilla tätäkin. En vaan yhtään tiedä miten. 

On kyllä rinnakkaistodellisuuksia, niin että kaikki, aivan kaikki, mahdollisuudet tulevat tutkituiksi ja koetuiksi. Viestissä 373 sivulla 24 enemmän tästä aiheesta. Olen itse ollut hyvin kiinnostunut tuon kaltaisesta metafysiikasta, todellisuuksien ja niiden luonteen tutkimisesta meditaatiossa. 

Lopputulemani kuitenkin on, että vaikka on kiinnostavaa tutkia esim. rinnakkaistodellisuuksissa ilmenemisen mekanismeja, tai mekanismia jolla aineeton henki ilmenee aineen kaltaisena, niin kaikki nämä erilaiset todellisuudet ovat lopulta vain tietoisuuden tasojen läpi suodatettuja tulkintoja perimmäisestä todellisuudesta, joka on Yksi. Ja siinä missä joskus tykkäsin levätä ihmisten rajoittuneesta maailmasta toisenlaisessa systeemissä jossa aikaa ja materiaa ei ole, nykyisin mieluummin menen tietoiseen unioniin Sen kanssa, jonka ilmentymää kaikki on. Olen mieluummin kaikki maailmat kuin erillinen tietoisuus tutkimassa maailmoja.

Manifestointi on aika helppoa lopulta. Periaatteena on, että pitää uskoa saaneensa se mitä haluaa manifestoida, ja se ilmentyy. Täytyy vaan löytää tekniikat, jolla saa oman psyyken riittävän hyvin uskomaan siihen, mitä ei vielä fyysisessä maailmassa näe.  Aiheesta on kirjoitettu paljon kirjoja, tunnetuimpana ehkä se Salaisuus, The Secret. Jos lähtee pienistä, ei-yliluonnollista vaativista asioista liikkeelle ja harjoittelee ahkerasti, todennäköisesti lopulta saavuttaa aika hienojakin juttuja. Ja samalla tulee todistaneeksi miten ihmisen kokema maailma on hänen mielensä materialisoituneena. 

Mikähän siinä on, että tässä heräämisen äärellä kaikki fyysisen maailman asiat näyttävät menevän ns. päin mäntyä?

Tällä hetkellä kaikki tuntuu turhalta. Mitä tahansa olenkin tekemässä, palaan ajatukseen "miksi teen näin? ". Kaikki tuntuu samantekevältä. Kaikki menee eteenpäin ilman minuakin. Tahtoisin nyt jo vihdoin löytää "kutsumukseni", sen mitä minun kuuluisi tehdä. Tuntuu kun minua vedettäisiin toiseen suuntaan, mutta en tiedä mihin. Tätä on kestänyt jo vuosia. Haluaisin luovuttaa jo, mutta kun SEKÄÄN ei tunnu oikealta. Olen meditoinut ja etsinyt itseäni lukemattomilla tavoilla, mutta joku muuri on välissä. Miten tämän saa loppumaan?!?

Vierailija kirjoitti:

Mikähän siinä on, että tässä heräämisen äärellä kaikki fyysisen maailman asiat näyttävät menevän ns. päin mäntyä?

Se on hyvin tavallista. Fyysinen maailma on tietoisuuden ulkoistumaa, ja heräämistä kohti kuljettaessa sisäisessä maailmassa vanhoja ajatus- ja uskomusmuotoja (jopa se ajattelun varassa luotu persoonallisuus jota luuli minäkseen) hajoaa, on kaikenlaista murrosta ja myllerrystä. Tämä heijastuu kaikenlaiseksi myllerrykseksi elämäntilanteessa.

Vierailija kirjoitti:

Tällä hetkellä kaikki tuntuu turhalta. Mitä tahansa olenkin tekemässä, palaan ajatukseen "miksi teen näin? ". Kaikki tuntuu samantekevältä. Kaikki menee eteenpäin ilman minuakin. Tahtoisin nyt jo vihdoin löytää "kutsumukseni", sen mitä minun kuuluisi tehdä. Tuntuu kun minua vedettäisiin toiseen suuntaan, mutta en tiedä mihin. Tätä on kestänyt jo vuosia. Haluaisin luovuttaa jo, mutta kun SEKÄÄN ei tunnu oikealta. Olen meditoinut ja etsinyt itseäni lukemattomilla tavoilla, mutta joku muuri on välissä. Miten tämän saa loppumaan?!?

Itse koen niin, että minun ei kuulu tehdä yhtään mitään ;) Vain olla sisäisesti hiljaa, tuntea syvemmän Itseni, Jumalan, läsnäolo, ja antaa sen ilmentää itseään kauttani niin kuin se tahtoo. Ihmispersoonani (silloin kun jossain määrin koen erillisen ihmispersoonallisuuden) on sivustakatsoja, joka voi vain rauhassa ja luottamuksessa mennä jokaiseen hetkeen, tietäen että Tietoisuus, joka Minä olen, osaa kyllä ohjata tämän yhden ihmismuodon elämää, kun se osaa ohjata kaikkien maailmojenkin elämää. 

Ja koska Tietoisuus, Jumala, on minun tietoisuuteni, ei ole koskaan sitä riskiä, että se olisi  kaukana, saavuttamattomissa. Kaikki mikä on, on sen ilmentymää. Siksi en koskaan voisi esim. pyytää Jumalalta mitään - ei ole Jumalaa JA asioita joita voisi tarvita, vaan on Jumala ilmenemässä kaikissa muodoissa. Oma tietoisuuteni ilmenemässä kaikkina muotoina, aina oikealla hetkellä. Jotta tämä ilmenee, se täytyy vain tietää, ja olla laittamatta sen eteen rajoittavia suodattimia ihmisuskomuksilla, jotka väittävät että minä on jotain muuta kuin kaikkiallinen tietoisuus, Ilmentymätön ja Ilmennyt. Sen jälkeen voi vain olla, antaa kaiken ilmentyä Lähteestä, huolehtimatta koskaan mistään... Ja fyysisen maailman manifestaatiot jotka syntyvät sellaisesta rauhasta ja luottamuksesta ovat harmonisia ja mielllyttäviä.

Mitä jos tosiaan luovuttaisit sen tasolla, että yrität löytää mitä sinun pitää tehdä? Sillä lopulta se minä, joka haluaa löytää kutsumuksensa on este. Se on paradoksaalista: jotta kukaan voi lähteä henkiselle tielle, on siihen oltava suuri halu, ja se on siinä vaiheessa luonnollisen ihmismielen halu, koska muuta Minää ei vielä tunneta. Mutta jossain vaiheessa kaikki halut, jopa hyvän tekemisen tai kutsumuksen löytämisen halut, ja näitä tunteva minäkin, tulevat esteeksi. Silloin on aika palata puhtaaseen nykyhetken Olemiseen, olla vain, tehdä hetkessä niitä pieniä asioita joita ihmiselämässä tehdään, miettimättä suurempia kuvioita ihmisjärjellään. Jos jostain haluaa huolehtia niin siitä, että löytäisi yhä syvemmin yhteyden omaan syvempään Minään, ja sen jälkeen se alkaisi elää elämää oman tahtonsa mukaan. Sillä sen johdossa ei ole koskaan huolia siitä mitä pitäisi tehdä, eikä tarkoituksen puutteen tunnetta.

Käyttäjä102 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mikähän siinä on, että tässä heräämisen äärellä kaikki fyysisen maailman asiat näyttävät menevän ns. päin mäntyä?

Se on hyvin tavallista. Fyysinen maailma on tietoisuuden ulkoistumaa, ja heräämistä kohti kuljettaessa sisäisessä maailmassa vanhoja ajatus- ja uskomusmuotoja (jopa se ajattelun varassa luotu persoonallisuus jota luuli minäkseen) hajoaa, on kaikenlaista murrosta ja myllerrystä. Tämä heijastuu kaikenlaiseksi myllerrykseksi elämäntilanteessa.

Onko muuten jotain keskimääräistä aikaa, kauanko tämä myllerrys kestää? Vuosi, kaksi vai viisi?

Vierailija kirjoitti:

Käyttäjä102 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mikähän siinä on, että tässä heräämisen äärellä kaikki fyysisen maailman asiat näyttävät menevän ns. päin mäntyä?

Se on hyvin tavallista. Fyysinen maailma on tietoisuuden ulkoistumaa, ja heräämistä kohti kuljettaessa sisäisessä maailmassa vanhoja ajatus- ja uskomusmuotoja (jopa se ajattelun varassa luotu persoonallisuus jota luuli minäkseen) hajoaa, on kaikenlaista murrosta ja myllerrystä. Tämä heijastuu kaikenlaiseksi myllerrykseksi elämäntilanteessa.

Onko muuten jotain keskimääräistä aikaa, kauanko tämä myllerrys kestää? Vuosi, kaksi vai viisi?

Ei se vuosikausia kestä, ei ainakaan yhtäjaksoisena ja intensiivisenä. Joillain ihmisillä tie on tosin sen kaltainen, että tulee  aina ajoittain uutta henkisen tien edistystä, ja näitä uusia sisäisiä oivalluksia tai muutoksia voi edeltää aina ulkoisten vaikeuksien kaudet.  Oivalluksen tai kasvun tapahduttua tulee sitten taas sekä sisäisessä että ulkoisessa elämässä rauhallisempi kausi, jota kestää kunnes on aika nousta seuraavalle portaalle henkisessä kehityksessä. 

Toiset taas kokevat jossain vaiheessa yhden, hyvin intensiivisen vaikeuksien ja sisäisen hajoamisen kauden ja sitten havahtuvat siitä varsin totaalisesti kerralla. Näissä tapauksissa ahdistus ja vaikeudet ovat yleensä intensiivisempiä ja kauheampia, mutta lyhytkestoisempia.

On sellaistakin kuin itselläni, että koin ensin todella hirvittävän pimeän yön kokemuksen, jossa olin kuukausia ihan hulluuden ja välillä itsemurhankin rajoilla, mutta sitten se loppui ja vaihtui rauhaksi. Rauha kuitenkin vaihtui sisäiseen tyhjyyden ja tarkoituksettomuuden tunteeseen, joka kuitenkaan ei ollut enää intensiivistä tuskaa, lähinnä tylsistymistä ja tietoa että vielä puuttuu jotain, vielä täytyy löytää jotain. Sitten lopulta noin puoli vuotta ennen heräämiskokemusta alkoi tapahtua ulkoisessa maailmassa kaikenlaista mitä pidetään pahana, mutta itselläni oli sisäinen kehitys jo niin pitkällä, että se ei sisäisesti haitannut minua yhtään. Minä katselin miten terveys meni, ympäriltä kuoli läheisiä, töissä meni huonosti, edes mitkään pikkuasiat ei onnistuneet vaan kaikessa tuli vastoinkäymisiä ihan koomisuuteen asti. Mutta olin sisäisesti ihan tyyni, mitä ihmettelin koska en vielä nähnyt mitään muutakaan todellisuutta kuin sen näkyvän, joka tuntui hajoavan ympäriltäni. Jollain tasolla kuitenkin jo vaistosin muunkin tason.