Onko kukaan masentunut tosissaan kolmenkympin kriisistä?

Et ole vielä edes vanha. Itse täytän vuoden päästä 30. Ei kauhistuta, mutta meinaan silti ottaa botoxia.

Akkojen hommaa tuollainen, ovat syntymäheikkoja. 

Vierailija kirjoitti:

Et ole vielä edes vanha. Itse täytän vuoden päästä 30. Ei kauhistuta, mutta meinaan silti ottaa botoxia.

Olen siinä mielessä, etten voi enää koskaan olla kirkasihoinen juuri kaksikymmentä täyttänyt, hirvittävän ensirakkauden huumassa ja haahuilla kesäyössä ensimmäisen ihanan poikaystävän kanssa. Nyt olen vain 30 vuotias parissa vuodessa valtavan nopeasti kulahtanut ikineitsyt, jolla ei ole koskaan ollut seurustelusuhdetta. Tiedän ettei pitäisi miettiä mennyttä, koska sitä ei takaisin saa, mutta en voi olla miettimättäkään. Botox houkuttaisi kyllä minuakin, olisipa varaa. ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Et ole vielä edes vanha. Itse täytän vuoden päästä 30. Ei kauhistuta, mutta meinaan silti ottaa botoxia.

Olen siinä mielessä, etten voi enää koskaan olla kirkasihoinen juuri kaksikymmentä täyttänyt, hirvittävän ensirakkauden huumassa ja haahuilla kesäyössä ensimmäisen ihanan poikaystävän kanssa. Nyt olen vain 30 vuotias parissa vuodessa valtavan nopeasti kulahtanut ikineitsyt, jolla ei ole koskaan ollut seurustelusuhdetta. Tiedän ettei pitäisi miettiä mennyttä, koska sitä ei takaisin saa, mutta en voi olla miettimättäkään. Botox houkuttaisi kyllä minuakin, olisipa varaa. ap

Sähän voit vielä kokea ensirakkauden huuman ja haahuilla kesäyössä ensimmäisen ihanan poikaystävän kanssa!

Ja mitä siihen botoxiin tulee niin ite alan säästämään joka kuukausi rahaa ja käytän ne jatkossa sitten aina botoxiin. Sanokaa mitä sanotte! t.1

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Et ole vielä edes vanha. Itse täytän vuoden päästä 30. Ei kauhistuta, mutta meinaan silti ottaa botoxia.

Olen siinä mielessä, etten voi enää koskaan olla kirkasihoinen juuri kaksikymmentä täyttänyt, hirvittävän ensirakkauden huumassa ja haahuilla kesäyössä ensimmäisen ihanan poikaystävän kanssa. Nyt olen vain 30 vuotias parissa vuodessa valtavan nopeasti kulahtanut ikineitsyt, jolla ei ole koskaan ollut seurustelusuhdetta. Tiedän ettei pitäisi miettiä mennyttä, koska sitä ei takaisin saa, mutta en voi olla miettimättäkään. Botox houkuttaisi kyllä minuakin, olisipa varaa. ap

Sähän voit vielä kokea ensirakkauden huuman ja haahuilla kesäyössä ensimmäisen ihanan poikaystävän kanssa!

Mutta mikä tällaiselle oikeasti on todennäköisyys, jos on elänyt 30 v:ksi asti ilman suhteita ja kokemattomana? Ei se yksinäisyyskään yleensä ihan sattuman kaupalla tule vaan sille on joku syy. Ensiksi pitäisi pystyä ratkaisemaan yksinäisyyden ja kokemattomuuden taustalla olevat ongelmat ja sitten alkaa ottamaan kiinni muuta ikäluokkaa takamatkalta. Ei mikään helppo homa.

No jollain tavalla tunnen pahaa mieltä että ei ole yhteisiä muistoja mitä jakaa selvästi nuorempien kanssa ja toisaalta taas ei paljon vanhempienkaan kanssa ja oman ikäisistä ei ole seuraa löytynyt.

Joskus minulle kyllä tulee sellainen romanttinen visio keski-ikäisyydestä että olisi mahtavaa olla sellainen sopivasti ahavoitunut ja satulanahkainen nostalgikko, joka katsoo pilke silmässä toisia ihmisiä puiston penkillä ja sitten pomppii jossakin musiikkivideolla vielä vetreät lihakset pullistellen. Jotenkin tässä romanttista on se kontrasti että vielä sitten keski-ikäisenäkin on jotenkin se sama ihminen; vain vähän viisaampi ja kuluneempi ja samat nuoristavat vaatteet päällä.

Mitään hirveää mursupartaa en kyllä aio kasvattaa tai hommata naurettavia kasarilaseja. Sitähän näkee monilla varsin nuorilla miehillä, jotka edustavat jotain aikuisten alakulttuuria.

Vanhenemisessa pahinta on ehkä se ympäristön muuttuminen; isovanhemmat kuolevat ja omien vanhempien ja muiden vanhempien sukulaisten terveys heikkenee ja se koskee kaikkia. Sitten itsellä se on edessä vasta paljon myöhemmin jos ei sairastu. Itsellä on tosin jo nyt joitakin pahoja loukkaantumisia taustalla ja on epäselvää tulenko ikinä täysin paranemaan.

Mun paras ystävä kärsii erittäin vakavasta ikäkriisistä tällä hetkellä. Hän lähestyy kolmeakymppiä ja hänkin menetti sairauden takia paljon sellaisia kokemuksia jotka hän kokee osaksi hyvää, normaalia elämää. 

Oma äitini murehti myös ja katui lastenhankintaa, ja hän siis eli ihan "normaalin" elämän johon kuului ensitreffit lukiopoikkiksen kanssa, sitten ero, sinkkuelämä opiskelijatyttönä ja lopulta avioliitto. Hän vain jotenkin koki että tässä se elämä sitten oli, nyt on kaikki hauska loppu.

Et ole siis ainoa joka tuntee näin.

En nyt ehkä vakavasti masentunut,mutta ahdistaa kun täytän vajaa vuoden päästä 30 ja tuntuu,että olisi pitänyt saada enemmän aikaiseksi tähän ikään mennessä.Siis kun 19-vuotiaana sitä ajatteli,että jatkuva rahapula,liian pieni asunto huonolla alueella ja ihmissuhde joka ei tunnu kehittyvän,on vain ohimenevä vaihe.Nyt se "vaihe" on kestänyt jo 10 vuotta,alkaa usko uupua tulevaisuuden suhteen.

Joo. Pitäisi tehdä valintoja elämässä, päästä jotenkin työelämään ja parisuhdekin olisi kiva löytää, ja mistään ei vaan tule mitään. En varmaan koskaan tule olemaan kunnolla työkykyinen terveysongelmien takia ja tosiaan, kun sitä miestä ei oo tähän mennessä tullut niin tuskinpa tulee koskaan vaikka jotain turhia "suhteita" on ollutkin. Haluaisin löytää jonkun sellaisen jonka kanssa tuntisin jotain yhteenkuuluvuutta, halua olla mieluummin yhdessä kuin yksin mutta ei, kaikki treffailu alkaa tuntua jo ihan turhalta kun kymmeniä ehdokkaita on nähty ja monia useampi kertakin mutta ei vaan kiinnosta, jompaa kumpaa tai kumpaakaan osapuolta.

Varmasti tulee paha masennus kun on jo nyt 23-vuotiaana ikäkriisi

3-kymppiselle kaikki on vielä mahdollista: voi opiskella uuden ammatin/tutkinnon, on aikaa etsiä seurustelukumppania ja perustaa perhe jne. Älkää siis valittako! Itse olen 4-kymppinen ja suren sitä, että taisin jäädä lapsettomaksi. Vakityötä ei ole eikä omistusasuntoa. Kunpa voisin siirtyä ajassa kymmenen vuotta taaksepäin, tekisin taatusti toisenlaisia valintoja.