Meillä on niin riitaisa parisuhde...

Vierailija kirjoitti:

Vast 30. Tuo tekstisi on kuin näppikseltäni! Mieheni on perustyytymätön. Hänen lapsuudenkodissakin valitetaan ja voivotellaan. Mies näkee virheet muttei hyviä puolia. Ajattelee, että asiat "tapahtuvat" enemmänkin kuin että hän on itse vastuussa asioista. Tyypillinen kommentti hänellä on "pitihän se arvata". Niin masentavaa. Lapsille ensimmäinen kommentti yleensä on ei. Vaikkei lapsi ehdi edes kertoa asiaansa. Ja odottaa, että minä teen, päätän, otan ja kannan vastuun. Riitaa tulee, kun odotan että hän ottaa ja kantaa osansa. En halua olla äiti hänelle.

Ja siis hänessä on myös jämäkkyyttä, hoitaa kotihommia, rajajutut säntillisesti, työnsä jne ettei ole mikään ns. luuseri. Sellaisen kanssa en olisikaan. Ap

Sama täällä,kuullostaa niin tutulta.Tuo negatiivisuus masentaa ja vaikka rakastaa lapsiaan on usein hirvittävän kiukkuinen heille.Joka päivä saa sanoa esim. et lapset ei ymmärrä sarkasmia kun koittaa kasvattaa sillä ja ihmettelee kun lapset ei opi.

Koittakaa jutella ja uskaltakaa suuttua.Ei se suhde mene siitä rikki että selvitätte asioita.

Vierailija kirjoitti:

Kun itse kannan vastuuta siitä, että vaadin mieheltä ja "nalkutan" paljon kun olen tyytymätön häneen ja osaamiseensa. Unohtelee, on hidas eikä ymmärrä kadvatusasioista. Tuntuu, että mun pitäisi itse ensin kyetä lopettamaan valittaminen ja arvosteleminen, jos miehen töröt kommentit ja kiroilut loppuisi? Mutten pysty, kun taas tulee tilanne josta koen turhautumista/ärtymystä... Tämä on jotenkin loputon kehä. Mulla vaan piirtynynyt selkäytimeen että kaikki tehdään kunnolla, herkästi ei luovuteta, kanna ja nä myös oma vastuu. Ahdistaa..ap

Ap. Tilnateesi selkityy heti, kun tajuat sen periaatteen, että JOKAINEN ON VASTUUSSA OMASTA KÄYTÖKSESTÄÄN. Jos mies puhuu törkeästi se on hänen itselleen sallimansa asia eikä sinun syysi. Sinä olet vastuussa vain omasta, et miehen käytöksestä.

Lue Why does he do that? Siitä voi aueta muitakin juttujaja sinulle. Mutta ylipäätään sun putää nyt lopettaa ottamasta vastuuta kenenkään muun kuin omasta käytöjsestäsi. Se raja on vedettävä selkeästi ja tehtävä selkeäksi miehellekin, kun hän yrittää syyllistää sua.

Vierailija kirjoitti:

Vast 30. Tuo tekstisi on kuin näppikseltäni! Mieheni on perustyytymätön. Hänen lapsuudenkodissakin valitetaan ja voivotellaan. Mies näkee virheet muttei hyviä puolia. Ajattelee, että asiat "tapahtuvat" enemmänkin kuin että hän on itse vastuussa asioista. Tyypillinen kommentti hänellä on "pitihän se arvata". Niin masentavaa. Lapsille ensimmäinen kommentti yleensä on ei. Vaikkei lapsi ehdi edes kertoa asiaansa. Ja odottaa, että minä teen, päätän, otan ja kannan vastuun. Riitaa tulee, kun odotan että hän ottaa ja kantaa osansa. En halua olla äiti hänelle.

Ja siis hänessä on myös jämäkkyyttä, hoitaa kotihommia, rajajutut säntillisesti, työnsä jne ettei ole mikään ns. luuseri. Sellaisen kanssa en olisikaan. Ap

Lue why does he do that

Jaa, en tiedä. Mutta mulla ei ole anonyymilla keskustelupalstalla tarve hirveesti valehdella :) Voin kertoa, että meillä on todella panostettu eron yhteydessä ja jälkeen siihen, että lapsilla olisi hyvä olla. Meidän asumisjärjestelyt ei ole sieltä perinteisestä päästä, vaan tehty lasten etu mielessä. Juuri juttelin erään ammattilaisen kanssa, joka totesi, että ei ole kovin montaa näin "onnistunutta eroa" nähnyt. Siis eroa, jossa vanhemmat, jotka ei toistensa kanssa enää voi olla, tekee eron yhteydessä kaikki päätökset sen mukaan, että kun tämä ei ole lasten syy, niin pyritään turvaamaan heille mahdollisimman hyvät olosuhteet.

Meillä siis lapsilla on yksi koti, ei ole viikko viikko, vaan lyhyempiä pätkiä, molemmat vanhemmat on aina "saatavilla", uusperheitä ei ole eikä tule jne.

Mutta joo, meidän ero on ollut onnellinen ja riidaton, vaikka avioliitto oli kaikkea muuta. Tiedän, että moni ei tähän pysty, vaan katkeruus ja viha vie voiton.

T. 28[/quote]

No tuossa on ollut ainakin se positiivista lasten kannalta ettei uusia sisaruksia ole tullut, siitähän niutä ongelmia syntyy.

kirjoitti:

Ei meillä sielunkumppanuutta ole ollut milloinkaan. Mutta tapaamisestamme lähtien oli vain luontevaa olla yhdessä, sellaista konstailematonta ja samankaltaisia hatrastuksia. Hääpäivänäkään ei tuntunut suuria tunteita.

Meillä on ollut paljon erimielisyyttä vuosien (10v) aikana. Riidellessä mies käyttää tylyä ja junttimaista kieltä, eivätkä ne sanat ja tyyli unohdu minun mielestäni.

Meillä on rakentunut täysi elämä, velkainen talo, kolme lasta joista yksi kuormittava erityislapsi, on lasten harrastukset ja yhteiset perhetutut, ollaan monella tapaa tiivis ja ulkopuolisin silmin varmaan mukava onnellisen oloinen perhe.

Mutta minulla on paha olo, olen niin yrittänyt miettiä johtuuko väärästä puolisosta, kun yrityksistä huolimatta tunnen koko ajan lyöväni päätä seinään hänen kanssaan. Lapset riehuvat ja riitelevät, mietin kuinka palhon johtuu meidän vanhempien huonoista väleistä ja tyylistä. Mies käyttää usein rumaa kieltä, tyyliin " älä vingu", "ala vetää", "mitä siinä lässytät" ja tämä onkin se miksen häntä arvosta.

Mietin koko ajan mitä tehdä. Ero on todella iso ja "väärän" tuntuinen asia, meillähän on perhe ja lapset ja tulisi yrittää selvittää asioita ja tulla toimeen. Olla mallina lapsille. Mutta sitten taas mies ärsyttää minua niin että suutun hänelle, hän sanoo loukkaavasti..taas näin.

Olen käynyt yksin perheneuvolassa, mies ei suostu minnekään. Ei ole ollut sanottavaa hyötyä. Puhuttu juurikin näitä miten paljon on hyvää enkä pärjäisi yksin kolmen lapsen kanssa yhden vaatiessa paljon kaikkea erityistä (sairaalassa oloa ym) eikä rahallisestikaan. Mutten kykene lopettamaan riiteltä/suuttumista.

Mitä ihmettä tulisi tehdä?

Ei tuo ole täyttä elämää, ei ainakaan sanan hyvässä mielessä, jos välinne ovat noin huonot. Ehkä se on "täyttä" merkityksessä kuormittava, mutta elämänlaatua sinulla/ teillä ei paljon tunnu olevan. Velkainen talo, harrastukset jne. eivät ole laatua, elleivät ne tuo iloa, henkistä rikkautta. 

Tottakai olette mallina lapsille: huonot välit, ruma kielenkäyttö, molemmat vanhemmat kärsii ja lapset kärsii. Sen te opetatte lapsillenne. Jos, siis jos, eroaisitte lapsillanne saattaisi olla paljon onnellisemmat vanhemmat malleinaan. Tehän eroaisitte vain toisistanne, ette lapsista. Erityislapsen vaatimat tukitoimetkin olisivat edelleen teidän molempien vastuulla. 

Te elätte ilmeisesti kuormittavaa ja todella ilotonta elämää. Se vie mehut kaikilta. Tuo on jo aika paha että tunnet kateutta jos miehelläsi on hauskaa ja hyvä olla, se kertoo siitä ettei sinulla ole ollut vastaavanlaista niin pitkään aikaan että sinusta on tullut kateellinen ja katkera. Elämässä on liikaa vastuuta ja arjen askareita suhteessa vapaa-aikaan ja ennen kaikkea hauskanpitoon. Enkä tarkoita vapaa-ajalla harrastuksia tai kyläilyjä, vaan totaalista ei-minkään telemistä, eli juuri sitä sohvalla löhöämistä telkkaria katsellen.

Miehesi oireilee, sinä oireilet, lapset ehkä oireilee.

Monet naiset ovat kasvatettuja siihen että rennosti ottaminen on palkinto joka tulee kun kaikki on "valmista", eli siivottu on, ikkunat pesty, syöty, saunottu, pyykätty, harrastettu ja soitettu kuulumiset sille kaukaisimmallekin tädille. Syntyy loputon suorittamisen kehä johon oma kumppani myös vedetään mukaan, ja yleensä nimenomaan apulaiseksi, tekemään määrättyä todo-listaa määrätyllä tavalla. Miesten on yleensä myös helpompi relata kun kokevat tarvitsevansa sitä, ja tämä herättää katkeruutta. Itse ei kyetä laittamaan vaihetta vapaalle, ja kun toinen tekee sen, niin se on itseltä pois.

Miettikää miten voisitte lisätä hauskuutta ja iloa elämäänne. Kun asia nyt kumminkin on niin että kuolemaan tänne on tultu, niin loppujen lopuksi syitä ottaa elämä vakavasti on aika vähän. Jos budjetti antaa myöden, niin hankkikaa vaikka siivooja kerran kuussa. Miettikää mitä kaikkea tekemistä voitte karsia.

Sopikaa että tunnin joka päivä täytyy tehdä jotain täysin hyödytöntä ajanhukkaa. Vaikka just katsoa telkkaria (jotain hömppää mieluiten) tai pelata. Se koskee sinua myös tietenkin.

Jos löydätte jonkun hyvänmielen sarjan josta kaikki voisi innostua yhdessä niin se olisi hyvä, se toisi tunneneutraaleja puheenaiheita teille perheenä.

Meillä esimerkiksi katsotaan masterchef Australiaa, rento, hyvä henkinen, positiivinen ohjelma, josta on helppo jutella samalla kun katsotaan. Ja jaksoja tulee usein. Kun lisäätte positiivisia, hauskoja ja rentoja juttuja arkeen, niin kynnys käyttäytyä huonosti nousee. Iloinen ihminen on yleensä mukava, ja mukavuus synnyttää iloa.

Tämmöisiä ajatuksia minulla.

Vierailija kirjoitti:

Vast 30. Tuo tekstisi on kuin näppikseltäni! Mieheni on perustyytymätön. Hänen lapsuudenkodissakin valitetaan ja voivotellaan. Mies näkee virheet muttei hyviä puolia. Ajattelee, että asiat "tapahtuvat" enemmänkin kuin että hän on itse vastuussa asioista. Tyypillinen kommentti hänellä on "pitihän se arvata". Niin masentavaa. Lapsille ensimmäinen kommentti yleensä on ei. Vaikkei lapsi ehdi edes kertoa asiaansa. Ja odottaa, että minä teen, päätän, otan ja kannan vastuun. Riitaa tulee, kun odotan että hän ottaa ja kantaa osansa. En halua olla äiti hänelle.

Ja siis hänessä on myös jämäkkyyttä, hoitaa kotihommia, rajajutut säntillisesti, työnsä jne ettei ole mikään ns. luuseri. Sellaisen kanssa en olisikaan. Ap

Olen 30. Samalta kuulostaa. Mun miehessä on myös paljon hyvää (samat mitä tässä kuvasit) mutta tuo negatiivisuus tekee sen että hedelmällinen keskustelu olipa aihe mikä tahansa on hankalaa. Lisäksi hän ottaa kaikku asiat joissa yritän saada kompromissia ja korjata keskustellen (esim lasten kasvatukseen liittyvät) henkilökohtaisena loukkauksena eikä pysty keskustelemaan asioista asioina. Ei koskaan pysty pitämään keskustelua asiatasolla vaan menettää hermonsa ja kääntää asian ihan muuhun aiheeseen ja minun haukkumiseeni. Sitten minä pistän suuni kiinni kiska en halua riidellä ja koskaan ei päästä mihinkään tulokseen. Olen yrittänyt kesken riidan osoittaa hänelle miten toimii kskustelossa mutta mikään ei mene perille 😕

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kun itse kannan vastuuta siitä, että vaadin mieheltä ja "nalkutan" paljon kun olen tyytymätön häneen ja osaamiseensa. Unohtelee, on hidas eikä ymmärrä kadvatusasioista. Tuntuu, että mun pitäisi itse ensin kyetä lopettamaan valittaminen ja arvosteleminen, jos miehen töröt kommentit ja kiroilut loppuisi? Mutten pysty, kun taas tulee tilanne josta koen turhautumista/ärtymystä... Tämä on jotenkin loputon kehä. Mulla vaan piirtynynyt selkäytimeen että kaikki tehdään kunnolla, herkästi ei luovuteta, kanna ja nä myös oma vastuu. Ahdistaa..ap

Ap. Tilnateesi selkityy heti, kun tajuat sen periaatteen, että JOKAINEN ON VASTUUSSA OMASTA KÄYTÖKSESTÄÄN. Jos mies puhuu törkeästi se on hänen itselleen sallimansa asia eikä sinun syysi. Sinä olet vastuussa vain omasta, et miehen käytöksestä.

Lue Why does he do that? Siitä voi aueta muitakin juttujaja sinulle. Mutta ylipäätään sun putää nyt lopettaa ottamasta vastuuta kenenkään muun kuin omasta käytöjsestäsi. Se raja on vedettävä selkeästi ja tehtävä selkeäksi miehellekin, kun hän yrittää syyllistää sua.

Mikä tämä Why does he do that on? KirJa? Kenen? Kiinnostaa!

Edelleen, annatte todella rakentavia vinkkejä ja paljon ajateltavaa. Kiitos. Vastaaja 46, niin ytimessä..erityiskiitos. Miten sitä vaan osaisi lähteä työstämään tätä muutosta. Tuntuu, että miehen kanssa jo niin kyllästyneitä toisiimme ja lapset riehuu välissä, että ei millään onnistu mikään kun taas mies ärähtää ja minä annan ikävää palautetta hänelle..aina hetkessä kierre on käynnissä. Ap

Mies ei osaa ollenkaan käsitellä haastavia tilanteita lasten kanssa. Joko vetäytyy tai heittäytyy uhmaavaksi ja kiroilevaksi teiniksk. Kuten tänään, kun esikoinen sanoi ettei halua jatkaa enää harrastusta (jonka keväällä aloitti) nyt syksyllä kun on liian rankkaa ja haluaisi leikkiä ja ulkoilla vapaasti iltaisin. Mies kiroili ja uhkask ettei varmasti vie yhtäkään lasta enää ulkoilemaan tai tee muutakaan jos s-tana tuokin on tommonen että jättää harrastuksen.Sitten saa laskea matikkaa kaikki illat. Lapsi 8v.

Illemmalla kyllä jo puhui lapsille ja luki jopa satua muttei osaa käsitellä vaikeaa asiaa yhtään eikä pyydä anteeksi rumaa kieltään. Miten meidän tulisi käsitellä(minun) tätä tilannetta mielestänne? Mies huomenna jankkaa ja äksyää että menet harrastamaan kun on maksettu, lapsi itkee ettei halua.

Minä tänään juttelin rauhallisesti lapselle (miehelle myös toisaalla), kysyin, kuuntelin, puhuin.. Mutta vaikea tilanne. Miten toimisitte?

Ap

Vierailija kirjoitti:

Mies ei osaa ollenkaan käsitellä haastavia tilanteita lasten kanssa. Joko vetäytyy tai heittäytyy uhmaavaksi ja kiroilevaksi teiniksk. Kuten tänään, kun esikoinen sanoi ettei halua jatkaa enää harrastusta (jonka keväällä aloitti) nyt syksyllä kun on liian rankkaa ja haluaisi leikkiä ja ulkoilla vapaasti iltaisin. Mies kiroili ja uhkask ettei varmasti vie yhtäkään lasta enää ulkoilemaan tai tee muutakaan jos s-tana tuokin on tommonen että jättää harrastuksen.Sitten saa laskea matikkaa kaikki illat. Lapsi 8v.

Illemmalla kyllä jo puhui lapsille ja luki jopa satua muttei osaa käsitellä vaikeaa asiaa yhtään eikä pyydä anteeksi rumaa kieltään. Miten meidän tulisi käsitellä(minun) tätä tilannetta mielestänne? Mies huomenna jankkaa ja äksyää että menet harrastamaan kun on maksettu, lapsi itkee ettei halua.

Minä tänään juttelin rauhallisesti lapselle (miehelle myös toisaalla), kysyin, kuuntelin, puhuin.. Mutta vaikea tilanne. Miten toimisitte?

Ap

Et sinä saa muutettua miestäsi. Ja tietysti sanot lapselle, että harrastuksen saa lopettaa, jos ihan oikeasti ei sitä enää halua. Mutta että sitten päätös on se. Voisiko ehdottaa, että vielä kokeilisi, jos on maksettu... mutta lasta ei saa pakottaa!!! Ei, vaikka rahat menee hukkaan. Ei ja ei. Harrastukset pitää olla vapaaehtoisia.

Mutta siis muutoin: jos mies ei ole valmis muuttamaan käytöstään eikä näe siinä väärää, et sinä yksipuolisesti saa teidän suhdetta ja perhettä toimimaan. Ihan mahdoton yhtälö.

Mitäs kun huomenna sama tilanne: lapsi sanoo ettei halua eikä jaksa harrastaa. Isä sanoo että kalliisti maksettu ja harrastaa täytyy, sinne pitää mennä. Mitä minä äitinä teen? Kuinka toimin? Toki yritän kannustaa ja rohkaista lasta mutta tänäänkin alkoi itkeä että ei. Lohdutin, sanoin että mitään ei tehdä pakolla jne. Mies oli vaan äkäinen ja sitten mökötti. Miten huomenna jos menee samaan?

Ap

Up

Voin kertoa, että ap:n mies saa tuosta harrastusasiasta sympatiani. Olen ollut samassa tilanteessa, jossa lasten äiti (eksä) oikein etsimällä etsi lapsille suht kalliita harrastuksia, että näillä olisi tekemistä ja vähemmän energiaa riehua kotona. Varoittelen häntä, että ei lapset jaksa siinä iässä vielä kovin intensiivistä harrastamista, mutta uskoiko eksä? No ei. Lopputulos oli, että harrastuksista maksettuja kalliita hintoja (niille rahoille olisi ollut tärkeämpääkin käyttöä) ja lapset eivät sitten enää jossain vaiheessa, sanotaan puolivälissä kautta, halunneet käydä harrastuksessa ja ne rahat meni kankkulan kaivoon.

Ole fiksumpi ensi kerralla. Pienten lasten harrastusten pitää olla vapaaehtoiselta pohjalta toimivia ja sellaisia jotka eivät vaadi suuria rahallisia sitoumuksia etukäteen, koska lapsen into voi lopahtaa kesken kauden.

Up

Vierailija kirjoitti:

Mitäs kun huomenna sama tilanne: lapsi sanoo ettei halua eikä jaksa harrastaa. Isä sanoo että kalliisti maksettu ja harrastaa täytyy, sinne pitää mennä. Mitä minä äitinä teen? Kuinka toimin? Toki yritän kannustaa ja rohkaista lasta mutta tänäänkin alkoi itkeä että ei. Lohdutin, sanoin että mitään ei tehdä pakolla jne. Mies oli vaan äkäinen ja sitten mökötti. Miten huomenna jos menee samaan?

Ap

Siis, menitkö sinä sivuuttamaan isän auktoriteetin kasvattajana? Siltähän tuo kuvaus nyt vaikuttaa. Isä sanoo yhtä, äiti tiskin alta ilmoittaa, että eihän sun tartte kultapieni tietenkään, mutta teet sen salaa, et avoimesti. Avoinkin kilpailu siitä, kuka tässä oikein kasvattaa, tuhoaa perheen hengen totaalisesti. Mutta kun sen tekee muka-salaa, se kuulostaa passiivis-aggressiiviselta ja äkkiä sinä vaikutat vähintään yhtä syylliseltä tulevaan eroon kuin mies.

Ja siinä valossa miehen äkämökö vaikuttaa äkkiä paljon ymmärrettävämmältä. Käyt sissisotaa häntä vastaan, niin hän sen kokee.

Et voi saada mieheltä tilaa, jos et pysty toimimaan avoimesti ja vaatimaan häneltä, että teillä täytyy olla yhteinen kanta asioihin, ja kompromissi on etsittävä jos sinä et hänen toimintaansa voi hyväksyä. Lapset kärsivät enemmän teidän soutaahuopaa-leikistänne kuin siitä, jos vaikka linja onkin hiukan vino. Ensisijaista on kuitenkin se, että joku linja olisi. Muuten jäädään keskelle järveä pyörimään.

Totta kai mies mölisee jos sinä alat ottaa aikuiselle naiselle ja äidille kuuluvaa valtaa perheessä avoimesti, mutta jos lupaat samalla lopettaa salaviikatteella viiltelyn miehen nilkkajänteille ja myönnät, ettet ole kovin korrekti nykyisellään, hän luultavasti ymmärtää hyötyvänsä asiasta. Mikään ei ole niin loukkaavaa kuin tulla tuolla lailla ohitetuksi. Tavallaan hänen oharinsa voidaan ajatella koston kierteenä. Kunnioitusta puuttuu nyt molemmilta.

Ihan ääneen ja miehen kuullen puhuin lapselle, ettei harrastus ole asia minkä vuoksi itketään eikä ketään pakoteta mihinkään. Mutta miehen ärinät jatkui ja lapsi meni huoneeseensa jne niin silloin lohduttelin lasta ja mies mökötti toisaalla. Ap

Vierailija kirjoitti:

Ihan ääneen ja miehen kuullen puhuin lapselle, ettei harrastus ole asia minkä vuoksi itketään eikä ketään pakoteta mihinkään. Mutta miehen ärinät jatkui ja lapsi meni huoneeseensa jne niin silloin lohduttelin lasta ja mies mökötti toisaalla. Ap

Eli teit miehestä lapsen silmissä hirviön, jota ei tarvitse kuunnella. Usko pois, se on viime kädessä kauhea karhunpalvelus lapsellekin. On ok olla eri mieltä kasvatuksesta, mutta siitä ei riidellä lasten kuullen. Eikä etenkään käyttäen lasta lyömäaseena. Sinä teit juuri niin.

Lapsella on valtava kiusaus kääntyä puolellesi isää vastaan. Se tulee aiheuttamaan hänessä syvää häpeää ainakin kolmella tapaa. Hän kokee olevansa epälojaali ja joutuu ruokkimaan inhoaan kompensoidakseen asiaa. Se kasvattaa hänet kieroon. Hänen on vaikea pitää itsestään, ja muidenkin on, koska lapsestasi kasvaa tyytymätön, auktoriteettivammainen ja mustavalkoinen luonne. Ja ennen kaikkea häpeässä on pohjavireenä vakuuttuneisuus, että koska hän on isänsä sukulainen, hän itse on pohjimmiltaan kelvoton sitten myös. Lopulta lapsesi tajuaa sinun roolisi asiassa, ja vihaa sinua korruptoimisestaan.

Jos kaipaat hyvitystä, älä valjasta lastasi tuottamaan sitä sinulle. Se on yksinkertaisesti väärin. Taistele taistelusi itse. Näissä asioissa joukkovoiman etsiminen lapsista on inhottavimpia asioita, joita naiset lapsilleen tekevät.

Naisilla on ymmärrettävistä syistä taipumusta uskoa oikeasti olevansa alakynnessä pari suhteessa, jolloin reilusti ei voi tapella. Silloin tulee tavaksi lyödä vyön alle. Miehet jos ymmärtäisivät mille silloin altistavat lapsensa yrittäessään pitää kynsin hampain kiinni vallasta perheessä pelätessään menettävänsä sen kokonaan , ehkä heidänkin olisi helpompi hyväksyä, että valtaa pitää olla molemmilla, jotta onneakin voi olla.

Eiköhän se isän huutokiroilu lapsen harrastuksista pakottamismielessä ole se ensimmäinen vääryys lasta kohtaan. Lapsen sättiminen haluttomuudesta harrastaa on sairasta. Yhdessä harrastuksista vanhemmat päättää ja jos yhdessä tuumin harrastus maksetaan niin vastuu on myös miehellä ymmärtää, että harrastusinto saattaa lopahtaa. Niin joskus käy eikä se ole elämää isompi asia. Kyse on vielä lapsesta eikä melkein aikuisesta teinistä!! Koskaan toisen sättiminen, huuto ja kiroilu ei ole oikein vaikka kyseessä olisikin jo isompi lapsi. Se jos mikä on alistamista ja väkivaltaa. On lyonnollista että äiti lohduttaa irkevää ladta jolle isä on karjunut ja huutanut kamalia asioita. Se joka menettää malttinsa ja kilahtaa on itse menettänyt pelin ja mahdollisesti lapsensa kunnioituksen sekä puolisonsa kunnioituksen. Tässä asiassa en puolustelisi yhtään isän tapaa hoitaa tilanne melko keskenkasvuisesti

Järki hoi kirjoitti:

Eiköhän se isän huutokiroilu lapsen harrastuksista pakottamismielessä ole se ensimmäinen vääryys lasta kohtaan. Lapsen sättiminen haluttomuudesta harrastaa on sairasta. Yhdessä harrastuksista vanhemmat päättää ja jos yhdessä tuumin harrastus maksetaan niin vastuu on myös miehellä ymmärtää, että harrastusinto saattaa lopahtaa. Niin joskus käy eikä se ole elämää isompi asia. Kyse on vielä lapsesta eikä melkein aikuisesta teinistä!! Koskaan toisen sättiminen, huuto ja kiroilu ei ole oikein vaikka kyseessä olisikin jo isompi lapsi. Se jos mikä on alistamista ja väkivaltaa. On lyonnollista että äiti lohduttaa irkevää ladta jolle isä on karjunut ja huutanut kamalia asioita. Se joka menettää malttinsa ja kilahtaa on itse menettänyt pelin ja mahdollisesti lapsensa kunnioituksen sekä puolisonsa kunnioituksen. Tässä asiassa en puolustelisi yhtään isän tapaa hoitaa tilanne melko keskenkasvuisesti

Samaa mieltä. Erimielisyyksiä ja näkemyseroja elämässä tulee, riitojalin. Mutta miten niissä toimii ja reagoi on jokaisen omalla vastuulla. Jos käytös on raivohullua niin siitä ei käy syyllistäminen toisen nalkutuksen tai lapsen niskuroinnin. Oma käytös on jokaisen omalla vastuulla. Hermostua voi monellakin tapaa. Se mitä suustaan päästelee ja miten käyttäytyy kiukustumisesta huolimatta on jokaisen omissa käsissä. Ja jos ei ole on kyse impulssikontrollin häiriöstä ja vaatii pikaista apua.

Ilmiönä sikäli mielenkiintoinen, että jos vertaa tilanteita vaikkapa virastoasioissa, työelämässä, kaverisuhteissa yms tulleisiin pettymylsiin niin harvemmin ihminen alkaa silmittömästi raivota. Joku voi soittaa vaikka poliisin. Eli häpeä ohjaa. Mutta kun edessä seisoo oma puoliso tai lapsi niin käytös on kuin luolamiehellä.