Meillä on niin riitaisa parisuhde...

Kirjoitit aloituksessa, että sinun pitäisi olla mallina lapsille. Minkälaisen mallin parisuhteesta heille annat, kun hyväksyt epäkunnioittavan käytöksen itseäsi kohtaan ja kenties itsekin käyttäydyt suhteessa huonosti? Lapset vaistoavat kyllä jännittyneisyyden ja onnettoman olon välillänne. He löytävät omat roolinsa perheessä. Joko joku lapsista yrittää keventää tunnelmaa ja pitää teitä hyvällä tuulella? Viihtyykö joku lapsista paremmin muualla kuin kotona eli pakeneeko kodin ilmapiiriä? Käyttäytyykö joku todella huonosti, että vanhemmat kiinnittäisivät huomion toisiensa sijasta häneen? Vetäytyykö joku l. on riskissä masentua. Ei teidän lapset välttämättä näitä rooleja ota, mutta riski on suuri. Tarkkailepa heitä.

Vierailija kirjoitti:

Huolehtii kodista, lasten harrastusasioista (koulujutuissa huono), vie lapsia ulos jne. Muttein osaa "lukea" lapsia, fiksulls tyylillä kasvattaa ja ymmärtää tarpeita ja ennakoida asioita lasten suhteen.

En tunne että arvostaa minua tai näkee naisena, ei kosketa kuin halutessaa seksiä. Kaupasta tuo mistä tietää mun pitävän jne käytännön huomiointia kuitenkin. Ap

Epäkunnioittavasti käyttäytyvässä miehessä on se hyvä puoli, että kunnioituksen voi aina yrittää ansaita ja siihen voi vastoin toistaeivoimuuttaa-mantraa myös pakottaa. Naisilla vain ei ole tapana pysäyttää toista niille sijoilleen ja huomauttaa asiasta juuri sillä hetkellä kun se tapahtuu. Ja vaikeaa se onkin, jos toinen pohjimmiltaan uskoo olevansa naista ylempi olento. Mutta siihen voi vedota sitten myös. Että jos kerran olet mielestäsi ylempi, niin mitäs sitten siinä alennat minua.

Olen itse lähtenyt kaveriliitosta jossa riideltiin rakentavasti mutta joitain asioita ei käsitelty lainkaan,  ja mennyt yksiin poikamiehen kanssa, jolla oli raateleva riitelytapa, ivallinen ja ilkeä. Ja epäkunnioittavaa käytöstä aina hermostuessa. Oppinut isältään, jonka uusi mies  ymmärsi käyttäytyneen väärin, muttei ymmärtänyt vanhempiensa suhteen perusmekaniikkaa. Ansaitsemisen ja pakottamisen yhdistelmällä olen kuitenkin saanut hänet ymmärtämään käytöstään ja muuttamaan sitä.

Koen kirjoituksistasi, että olet hiukan nykyajan vanki. Odotukset miestä kohtaan ovat nykyajassa no, eivät välttämättä liian kovat, mutta vääräntyyppiset. Kaikki miehet eivät osaa lukea lapsia, se nyt vain on fakta. Jos on erityislapsi, asiasta tulee erityisharmia, mutta sinun inhosi miestä kohtaan johtuu isolta osalta silloin siitä, että haluaisit kuun taivaalta. Mies kuitenkin vaistonnee, että haluaisit hänen olevan jotain mihin hänen ominaisuutensa eivät riitä, ja sellainen on omiaan lannistamaan kenet tahansa.

Erityislapsiperheissä eroprosentti on suuri. En mene sanomaan, onko helpompaa hoitaa lasten asioita eronneena kuin tunteet karrella. Varmaan mekaniikka on silti useimmiten sama. Äidistä tulee erityishoitaja, ja stressi syö arvostuksen perheenjäsenten väliltä. Kaikenlainen kateus vallitsee. Kannattaa ehkä muistaa, että tämä koskee myös muita lapsia, jotka helposti joutuvat kasvamaan syyllisyydentunnon kyllästäminä. Pitäisi olla erityisperheneuvola, jossa olisi totuttu hoitamaan näitä asioita. Sellainen silti vain viivyttää väistämätöntä, jos perusasiaa ei laiteta kuntoon. Eli pitäisi olla aikaa ja voimia myös elellä rauhassa, vähemmän erityistä elämää.

Yritetäänkö teillä kompensoida toisille lapsille vähäisempää huomiota runsaalla harrastamisella? Pitäisikö yrittää keventää ohjelmaa sitten kuitenkin jotenkin?

Teillä on niin hyviä vastauksia, kiitos niistä. Luen ajatuksella. Asian ytimessä etenkin vast22. Kun osaisin jaksaisin ja kykenisin muuttaa tätä nykyistä.. Ap

Mistä muuten johtuu sellainen todella outo ja älytön asia, että minä en tavallaan haluakaan miehelle "hyvää oloa"? Etenkään että hän pääsee helpolla. En ymmärrä miksi koen näin. Ei varmasti kukaan muu.. En ole mikään narsisti, surua tunnen jos mies surullinen jne mutta ärsyttää jos se vaikka löhöää vaan sohvalla lasten kanssa piirrettyjä katsellen, vaikka heillä kaikilla olisi hauskaa niin mua ärsyttää. Ap

Koen kirjoituksistasi, että olet hiukan nykyajan vanki. Odotukset miestä kohtaan ovat nykyajassa no, eivät välttämättä liian kovat, mutta vääräntyyppiset. Kaikki miehet eivät osaa lukea lapsia, se nyt vain on fakta. "

Minusta ap ei tavoittele kuuta taivaalta, vaan kun tärkein asia suhteesta puuttuu (kunnioitus ja rakkauden osoittaminen), alkavatkin muutkin asiat kalvaa. Äijän tarvitsisi olla vain tavallinen, ei kai muuta. Tavalliset miehet eivät puhu naiselleen alentavasti ja koskettavat muulloinkin kuin silloin kun kärttävät seksiä. Ei ole kuu taivaalla tuollainen mies, vaikkei se ap:n kotona asukaan.

Tulin tässä miettineeksi omaakin eroa. Vaikka miehessä oli kaikenlaisia isoja puutteita, kyllä ratkaiseva ja lopulta ehkä ainoa merkittävä oli täydellinen huomion puute. Mietin raskauksiani  - yhdenkään aikana ei iso vatsani saanut yhtä ainutta kosketusta. Näin jälkikäteen ajateltuna tuntuu todellakin surulliselta, vaikka silloin, kun elin tuota vaihetta, en edes ihmetellyt sitä, mitä puuttui. Kaikkeen tottuu hetkellisesti, ihan kaikkeen. Ehkä se on joskus myös hyvä asia, ettei kaikkia eropäätöksiä tehdä pikaisesti. 

Ap voisi kysyä mieheltää, onko tämä omasta mielestään hyvä aviomies ja mitä se edes tarkoittaa. Miehen mielestä siis.

Joo, minäkin olen ollut harmissani raskauksissa kun mies ei ihaile eikä koskettele vatsaa. Kolmannen kohdalla ei varmaan kuin kerran, kun suorastaan vaadin silittelemään ja tunnustelemaan että vauva tuntuisi isän siinä. Silloinkin otti tosi nopeasti käden pois. Vaikka laittaisin itseni kuink nätisti, mitä vaan, hän ei sano mitään. En koe itseäni naiseksi hänelle enkä hänen rinnallaan. Hän käyttääkin kinusta nimitystä äiti.. Kuulemma se on normali kun lapsetkin sanovat ja ollaan äiti ja isä. Ap

Up

Mä olin vähän samanlaisessa suhteessa. Nuorena mentiin yhteen ja perustettiin perhe. Lapset, lainat. Enkä ikinä tuntenut olevani "kotona" miehen kanssa. Ei todellakaan mitään sielunkumppaneita. Seksikään ei oikein ottanut sujuakseen, vaikka sitä usein olikin. Molemminpuolista väärinymmärrystä. Riitoja. Mökötystä. Mielen pahoittamista.

Mies lähti mun kanssa parisuhdeterapiaan. Oli ihan ok, vaikka koin senkin jonain näytelmänä. Käytiin, kunnes mies totesi, ettei hän enää halua mennä sinne.

Lopulta sanoin, että erotaan. Mies ei halunnut, mutta mä päätin, että oikeasti en elämääni tuhlaa siinä paskassa!

Entäpä nyt, kun erosta on useampi vuosi? Miehellä on uusi nainen, oikein mukava, sopivat hyvin yhteen. Mulla on uusi mies. Aivan ihana ja mulle sopiva. Just eilen viimeksi tuli kyyneleet silmiin kun mietin, että vielä sain tällaisen rakkauden kokea. Ollaan kaikkea sitä toisillemme mitä mies ja nainen voi olla. Parhaat ystävät, rakastajat. Kaivataan toisiamme kun ollaan erossa. Nauretaan. Jaetaan kipeimmätkin asiat. Tuetaan. Toki joskus tulee jotain sanomista, mutta sekin ihan eri tavalla kuin entisen miehen kanssa. Mies haluaa mun parasta ja mä hänen.

Lapset on 50/50. Kumpikaan meistä vanhemmista ei ole perustanut uusperhettä, vaan kun ollaan lasten kanssa, ollaan lasten kanssa ja kun ollaan lapsivapaalla, seurustellaan uusien kumppaneiden kanssa. Lasten elämässä ei ole erityistä oireilua näkynyt. Koulumenestys on pysynyt, harrastukset, kaverit. Luonteet samanlaisia kuin ennenkin. Meillä vanhemmilla on eron jälkeen hyvät välit ja jaetaan vanhemmuus ihan käytännön tasolla, ollaan perillä lasten asioista koko ajan, ei vain omalla vuorolla.

Kaikki on mennyt paremmin kuin kuvittelin.

Ja meillä oli siis kaikkea tätä: mies ei huomioinut, ei kehunut, haukkui tekemääni ruokaa niin kuin lapsi "hyi en syö", tiuski mulle ja lapsille, hermostui ja menetti malttinsa tosi nopeasti lasten touhuista (normaalit leikit), vietti paljon aikaa harrastuksissa ja jätti vastuun kodista ja lapsista mulle, vaikka pyysin muuta, hänen jutut meni aina meidän muiden edelle. Enkä minä jaksanut rakastaa sitten enää, kun ei sitä tunteen paloa ikinä ollutkaan. Varmasti olin huono vaimo miehelle ja hän saisi vähintään yhtä pitkän listan mun vioista. Ei vaan sovittu yhteen.

T.28

Ap, sun kirjoitus voisi olla mun näppikseltä. Samoja asioita mietin. Lisäksi mun mies käsittelee ja puhuu lähes kaiken negaatioden kautta (äitinsä on aivan samanlainen perustyytymätön ihminen) siis esimerkkinä että meillä on ollut oikein hauska viikonloppu perheen kanssa niin päällimmäisenä miehellä on mielessä kuinka ravintolan ruoka kuitenkin oli kallista ja huonoa ja Puuhamaa kulunut paikka ja näitä sitten jauhaa. Mielestä mun miehellä on paljo käsittelemättömiä asioita päänsä sisällä jotka aiheutta katkeruutta ja tyytymättömyyttä mutta kun valitettavasti minä en pysty siinä oikein auttamaan ja mies itse ei tietenkään tätä näe.

Minä en ymmärrä, miten ihmiset suostuvat noin huonoihin parisuhteisiin? Kuvitellaanko lapsia tekemällä, et ne pelastaa parisuhteen? Vai mitä helvettiä??!!??

Kuulostaa tutulta,välillä tulee noita aikoja että ajattelen et ei hitto miksi mää ton kanssa olen.Just toi ruma kieli meilläkin,sanoo lapsille rumasti,minulle ei niinkään uskalla.Huomautan miehelle aina välillä asiasta ja tajuaa taas hetken olla ärhentämättä.

Sama myös tuo et ollaan oltu 16 vuotta yhdessä ja mitään kauheata tunne myrskyä tämä ei ole.Ollaan kuitenkin edelleen rakastuneita,ei mitään maata järisyttävää mut kuitenkin.

Sano ja puhu miehelle tuosta,älä välitä vaikka loukkaantuisi,sano että et kuuntele tuollaista ärhennystä ja ettei voi puhua muille noin.

Kuitenkin varmasti muutoin hyvä mies.

Harva mies mihinkään perheterapiaan suostuu-jos ei suostu täytyy pystyä puhumaan ja riitelemään kotona rakentavasti.

Kaipaa ehkä aikaa sun kanssa kaksin...meillä tilanne aina pahenee kun ei olla oltu kaksin.

Puhukaa ja kerro sille miltä susta tuntuu,äläkä anna puhua sulle epäkunnioittavasti,siitä se lähtee...liittoudu vähän lasten kanssa noissa tilanteissa.

Tsemppiä äläkä luovuta,harvoin se yksin tai vaihtamalla paranee.

Vierailija kirjoitti:

Mä olin vähän samanlaisessa suhteessa. Nuorena mentiin yhteen ja perustettiin perhe. Lapset, lainat. Enkä ikinä tuntenut olevani "kotona" miehen kanssa. Ei todellakaan mitään sielunkumppaneita. Seksikään ei oikein ottanut sujuakseen, vaikka sitä usein olikin. Molemminpuolista väärinymmärrystä. Riitoja. Mökötystä. Mielen pahoittamista.

Mies lähti mun kanssa parisuhdeterapiaan. Oli ihan ok, vaikka koin senkin jonain näytelmänä. Käytiin, kunnes mies totesi, ettei hän enää halua mennä sinne.

Lopulta sanoin, että erotaan. Mies ei halunnut, mutta mä päätin, että oikeasti en elämääni tuhlaa siinä paskassa!

Entäpä nyt, kun erosta on useampi vuosi? Miehellä on uusi nainen, oikein mukava, sopivat hyvin yhteen. Mulla on uusi mies. Aivan ihana ja mulle sopiva. Just eilen viimeksi tuli kyyneleet silmiin kun mietin, että vielä sain tällaisen rakkauden kokea. Ollaan kaikkea sitä toisillemme mitä mies ja nainen voi olla. Parhaat ystävät, rakastajat. Kaivataan toisiamme kun ollaan erossa. Nauretaan. Jaetaan kipeimmätkin asiat. Tuetaan. Toki joskus tulee jotain sanomista, mutta sekin ihan eri tavalla kuin entisen miehen kanssa. Mies haluaa mun parasta ja mä hänen.

Lapset on 50/50. Kumpikaan meistä vanhemmista ei ole perustanut uusperhettä, vaan kun ollaan lasten kanssa, ollaan lasten kanssa ja kun ollaan lapsivapaalla, seurustellaan uusien kumppaneiden kanssa. Lasten elämässä ei ole erityistä oireilua näkynyt. Koulumenestys on pysynyt, harrastukset, kaverit. Luonteet samanlaisia kuin ennenkin. Meillä vanhemmilla on eron jälkeen hyvät välit ja jaetaan vanhemmuus ihan käytännön tasolla, ollaan perillä lasten asioista koko ajan, ei vain omalla vuorolla.

Kaikki on mennyt paremmin kuin kuvittelin.

Onkohan kukaan jättäjä koskaan tunnustanut että tuli tehtyä virhe ja lapset ovat kärsineet erosta aivan hirveästi? Niinpä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä olin vähän samanlaisessa suhteessa. Nuorena mentiin yhteen ja perustettiin perhe. Lapset, lainat. Enkä ikinä tuntenut olevani "kotona" miehen kanssa. Ei todellakaan mitään sielunkumppaneita. Seksikään ei oikein ottanut sujuakseen, vaikka sitä usein olikin. Molemminpuolista väärinymmärrystä. Riitoja. Mökötystä. Mielen pahoittamista.

Mies lähti mun kanssa parisuhdeterapiaan. Oli ihan ok, vaikka koin senkin jonain näytelmänä. Käytiin, kunnes mies totesi, ettei hän enää halua mennä sinne.

Lopulta sanoin, että erotaan. Mies ei halunnut, mutta mä päätin, että oikeasti en elämääni tuhlaa siinä paskassa!

Entäpä nyt, kun erosta on useampi vuosi? Miehellä on uusi nainen, oikein mukava, sopivat hyvin yhteen. Mulla on uusi mies. Aivan ihana ja mulle sopiva. Just eilen viimeksi tuli kyyneleet silmiin kun mietin, että vielä sain tällaisen rakkauden kokea. Ollaan kaikkea sitä toisillemme mitä mies ja nainen voi olla. Parhaat ystävät, rakastajat. Kaivataan toisiamme kun ollaan erossa. Nauretaan. Jaetaan kipeimmätkin asiat. Tuetaan. Toki joskus tulee jotain sanomista, mutta sekin ihan eri tavalla kuin entisen miehen kanssa. Mies haluaa mun parasta ja mä hänen.

Lapset on 50/50. Kumpikaan meistä vanhemmista ei ole perustanut uusperhettä, vaan kun ollaan lasten kanssa, ollaan lasten kanssa ja kun ollaan lapsivapaalla, seurustellaan uusien kumppaneiden kanssa. Lasten elämässä ei ole erityistä oireilua näkynyt. Koulumenestys on pysynyt, harrastukset, kaverit. Luonteet samanlaisia kuin ennenkin. Meillä vanhemmilla on eron jälkeen hyvät välit ja jaetaan vanhemmuus ihan käytännön tasolla, ollaan perillä lasten asioista koko ajan, ei vain omalla vuorolla.

Kaikki on mennyt paremmin kuin kuvittelin.

Onkohan kukaan jättäjä koskaan tunnustanut että tuli tehtyä virhe ja lapset ovat kärsineet erosta aivan hirveästi? Niinpä.

Jaa, en tiedä. Mutta mulla ei ole anonyymilla keskustelupalstalla tarve hirveesti valehdella :) Voin kertoa, että meillä on todella panostettu eron yhteydessä ja jälkeen siihen, että lapsilla olisi hyvä olla. Meidän asumisjärjestelyt ei ole sieltä perinteisestä päästä, vaan tehty lasten etu mielessä. Juuri juttelin erään ammattilaisen kanssa, joka totesi, että ei ole kovin montaa näin "onnistunutta eroa" nähnyt. Siis eroa, jossa vanhemmat, jotka ei toistensa kanssa enää voi olla, tekee eron yhteydessä kaikki päätökset sen mukaan, että kun tämä ei ole lasten syy, niin pyritään turvaamaan heille mahdollisimman hyvät olosuhteet.

Meillä siis lapsilla on yksi koti, ei ole viikko viikko, vaan lyhyempiä pätkiä, molemmat vanhemmat on aina "saatavilla", uusperheitä ei ole eikä tule jne.

Mutta joo, meidän ero on ollut onnellinen ja riidaton, vaikka avioliitto oli kaikkea muuta. Tiedän, että moni ei tähän pysty, vaan katkeruus ja viha vie voiton.

T. 28

No ei vittu taas yks luuseri epäonnistuja. Siis mikä siinä puolison valinnassa on niin vaikeeta, että pitää ryssiä? Monet kerta toisensa jälkeenkin. Vai otitkl al vaan ekan joka kohdalle sattui? Säälittävää.

No mutta ei se ero nyt aina ratkaisu ole..

Musta vaikuttaa kuitenkin siltä että ap itsekin miettii et miksi aina välillä pännii enemmän.

Ei kaikilla muillakaan ole jatkuvasti(eikä silloin hääpäivänäkään) mitään ilotulitusta ja elämä kuitenkin on ihan mukavaa.Tuo miehen ärhennys kertoo stressistä ja aistien ylikuormituksesta...koittakaa ottaa ihan rennosti.

Erityislapsesta en osaa sanoa mitään mutta uskon että kuormittaa teitä ja tuo arkeen lisää painetta.Tarvitsette aikaa kahden ja hiukan vapaata..Koittakaa tehdä jotenkin arjesta kevyempää..ei mitään lemmenlomia jotka tulee ja menee vaan jotain pysyvää...

Muista ja huomaa itsekin ettei tilanteenne ole helpoin..on oikeus olla väsynyt ja apea.

Aina ei tarvi jaksaa hei..

Vierailija kirjoitti:

Mä olin vähän samanlaisessa suhteessa. Nuorena mentiin yhteen ja perustettiin perhe. Lapset, lainat. Enkä ikinä tuntenut olevani "kotona" miehen kanssa. Ei todellakaan mitään sielunkumppaneita. Seksikään ei oikein ottanut sujuakseen, vaikka sitä usein olikin. Molemminpuolista väärinymmärrystä. Riitoja. Mökötystä. Mielen pahoittamista.

Mies lähti mun kanssa parisuhdeterapiaan. Oli ihan ok, vaikka koin senkin jonain näytelmänä. Käytiin, kunnes mies totesi, ettei hän enää halua mennä sinne.

Lopulta sanoin, että erotaan. Mies ei halunnut, mutta mä päätin, että oikeasti en elämääni tuhlaa siinä paskassa!

Entäpä nyt, kun erosta on useampi vuosi? Miehellä on uusi nainen, oikein mukava, sopivat hyvin yhteen. Mulla on uusi mies. Aivan ihana ja mulle sopiva. Just eilen viimeksi tuli kyyneleet silmiin kun mietin, että vielä sain tällaisen rakkauden kokea. Ollaan kaikkea sitä toisillemme mitä mies ja nainen voi olla. Parhaat ystävät, rakastajat. Kaivataan toisiamme kun ollaan erossa. Nauretaan. Jaetaan kipeimmätkin asiat. Tuetaan. Toki joskus tulee jotain sanomista, mutta sekin ihan eri tavalla kuin entisen miehen kanssa. Mies haluaa mun parasta ja mä hänen.

Lapset on 50/50. Kumpikaan meistä vanhemmista ei ole perustanut uusperhettä, vaan kun ollaan lasten kanssa, ollaan lasten kanssa ja kun ollaan lapsivapaalla, seurustellaan uusien kumppaneiden kanssa. Lasten elämässä ei ole erityistä oireilua näkynyt. Koulumenestys on pysynyt, harrastukset, kaverit. Luonteet samanlaisia kuin ennenkin. Meillä vanhemmilla on eron jälkeen hyvät välit ja jaetaan vanhemmuus ihan käytännön tasolla, ollaan perillä lasten asioista koko ajan, ei vain omalla vuorolla.

Kaikki on mennyt paremmin kuin kuvittelin.

Mun avioliitto oli ihan samanlainen kuin kuvasit. Ei vaan sovittu yhteen, riitaa oli joka päivä pienistä ja isommistakin asioista. Mies tiuski, äyski ja karjui lapsille, välillä meinasi käydä kiinni tai kävikin (töni ja tukisteli), mitä taas minä en kestänyt yhtään. Mies sai lapset usein itkemään, minkä takia en kokenut rentouttavana sitäkään, vaikka mies olisi hoitanut lapsia ja minä olisin saanut ottaa rennommin.

Pitkään harkittuani ja parisuhdeterapiassakin käytyämme (mies suostui tosin tulemaan vain kerran) päätin erota, koska en nähnyt meillä enää yhteistä tulevaisuutta. Minut se yhdessä jatkaminen olisi katkeroittanut ihan täysin, koska en voinut enää arvostaa miestäni. Seksi ei oikein sujunut, kumpaakaan ei haluttanut usein ja olimme väsyneitä lapsiperhearjesta. Hellyyttä ei ollut. Ei huvittanut edes puhua miehelle enää mitään, koska kaikki mistä minä pidin oli aina ihan paskaa. En saanut edes kuunnella tykkäämääni musiikkia kotona. Ruoat, mitä kokkasin, mies haukkui useimmiten. Kun meikkasin ja kaikki muut kehuivat että olen kaunis, sain kuulla sotkeneeni naamani, ja että näytän paremmalta ilman. Mies sanoi minua nätiksi alle 5 kertaa monen vuoden aikana, mitkä oltiin yhdessä.

 Mies myös sai raivokohtauksia, jolloin hajotti tavaroita ja löi reikiä seiniin tai oviin. :( Turvaton oli tunnelma loppujen lopuksi, vaikka miehessä oli paljon hyvääkin (ei ollut alkoholiongelmaa, oli luotettava, perhekeskeinen, teki kotitöitä, hoiti lapsia).

Päätös ei ollut helppo, mutta väkivallan uhka oli minulle lopulta se viimeinen niitti. Nyt erosta on jonkin aikaa ja olo on paljon kevyempi ja helpompi. Lapset voivat hyvin, tapaavat isäänsä säännöllisesti ja olivat kesällä lomakuukauden aikana 50% isällään. (Isä on onneksi hillinnyt raivostumistaan nyt paremmin.) Minä olen saanut uutta uskoa tulevaisuuteen ja olen ihastunut mukavaan mieheen, joka on korkeasti koulutettu, menestyvä ja jonka kanssa on todella antoisaa keskustella. Ei ole kuitenkaan kiire aloittamaan uutta suhdetta, kun entisestä täytyy päästä kunnolla yli. 

Vast 30. Tuo tekstisi on kuin näppikseltäni! Mieheni on perustyytymätön. Hänen lapsuudenkodissakin valitetaan ja voivotellaan. Mies näkee virheet muttei hyviä puolia. Ajattelee, että asiat "tapahtuvat" enemmänkin kuin että hän on itse vastuussa asioista. Tyypillinen kommentti hänellä on "pitihän se arvata". Niin masentavaa. Lapsille ensimmäinen kommentti yleensä on ei. Vaikkei lapsi ehdi edes kertoa asiaansa. Ja odottaa, että minä teen, päätän, otan ja kannan vastuun. Riitaa tulee, kun odotan että hän ottaa ja kantaa osansa. En halua olla äiti hänelle.

Ja siis hänessä on myös jämäkkyyttä, hoitaa kotihommia, rajajutut säntillisesti, työnsä jne ettei ole mikään ns. luuseri. Sellaisen kanssa en olisikaan. Ap

Vierailija kirjoitti:

Minä en ymmärrä, miten ihmiset suostuvat noin huonoihin parisuhteisiin? Kuvitellaanko lapsia tekemällä, et ne pelastaa parisuhteen? Vai mitä helvettiä??!!??

Usein ihmiset muuttuvat ikääntyessään, samoin suhteiden alkuvaiheessa ihastumisen sumu peittää monta huonoa puolta. Vanhemmilta peritty pessimistinen "ei se seiso kuitenkaan" -asenne voi tuntua puolisosta aluksi vain erikoiselta tavalta nähdä maailmaa. Mutta vuosien saatossa kun siitä tuleekin elämää ohjaava periaate, tilanne voi muuttua hyvinkin raskaaksi. Onnettomuudet, sairaudet, vaikeudet, harmaa arki tuovat esiin pimeimmät ja syvimmät tavat ja ominaisuudet, joita ihminen sitten yrittää hallita niillä eväillä, mitä on elämässään saanut. Usein käy huonosti, ja tavat jäävät päälle. Voi olla, että tiuskiva puoliso ei edes itse halua olla sellainen, mutta ei vain osaa tehdä toisin.

Ja ei, lapsi tai koira, auto, talo tai mikä tahansa muu materia ei korjaa rikkinäistä suhdetta. Eikä toinen sitä voi korjata, jos toisella ei ole halua.

Ala sanoon vastaan. Samalla mitalla. Alkaako ajatella sitten.