Lue keskustelun säännöt.
Masentuneisuus omilleni muutosta vaan pahenee :(
03.08.2016 |
Viikko takana ensimmäisessä omassa kämpässä, itkettää KOKO AJAN, en tajua miksi on näin karsea olo! Kahden viikon päästä alkaa koulu ja sitä odotan innolla mutta en oikeasti tiedä miten ihmeessä selviän sinne asti. En tunne ketään, ei ole ketään kenelle jutella. Olen vieraalla paikkakunnalla vieraiden ihmisten joukossa ja päivieni ainoa "ilo" on esim reissu ruokakauppaan. Täällä on paljon enemmän liikennettä kuin mihin olen tottunut, ja ihmiset ajavat (sekä pyörillä että autoilla) ihan hassusti, ja sitten kun yritän itse mukautua näihin hassuihin juttuihin ja tehdä samalla tavalla (esim mennä vasemmalta puolelta pyörällä ohi, kun oikeasti yhdeksän kymmenestä vastaantulijasta tekee sen minulle ihan väkisin ja katsoo oudosti jos yritän pitää oikean puolen!) niin saan ilkeää huutelua... olen aivan lyöty, tunnen olevani NIIN YKSIN ja ulkopuolinen kaikesta, ja sitten vielä ihmiset solvaavat kadulla, ehkä syystä, mutta silti. ): Olen soitellut kotiin jne mutta en halua äidille myöntää miten pahalta tuntuu, koska tiedän että hän huolestuisi ja miettisi sitä koko ajan sitten, joten hammasta purren pidättelen itkua puheluiden ajan.
Tein aloituksen tänne omilleni muutosta ja siitä että teki mieli koko ajan vaan itkeä. Moni sanoi että hetken päästä helpottaa, mutta tällä hetkellä ei vielä todellakaan siltä tunnu. En selviä yhdestäkään päivästä itkemättä. Ja kotona olin aina sellainen että rakastin rauhaa ja yksinoloa ja tykkäsin tehdä yksin juttuja, joten tämä ei ole YHTÄÄN tapaistani. Voi luoja kun menis tämä olo vaan ohi :(((((
Kommentit (61)
Vierailija kirjoitti:
No etkö käy missään päivän aikana? mene vaikka lenkille
Olen lenkkeillyt ja jopa käynyt joogassa tänään, että tulisi parempi olo, mutta jotenkin se ei vaan auta. On tietysti hiukan helpottavampaa olla esim joogatunnilla kun siellä on muita ihmisiä, ja lenkkeily on muuten mukavaa, mutta ihan pohjaton yksinäisyyden tunne silti seuraa mielessä sinnekin :(
En ole IKINÄ tuntenut oloani näin kurjaksi. Pelkään että tämä tunne ei lakkaa edes koulun alkaessa, tai ikinä, pelkään että jään loppuelämäkseni näin surulliseksi. Vaikka eihän siinä järkeä ole, mutta siltä nyt tuntuu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Varmasti helpottaa kun opinnot alkavat ja tapaat muita opiskelijoita. Varmasti on muitakin opiskelupaikkakunnalle muuttaneita. Sitä odotellessa hae kirjastosta luettavaa ja lähde puistoon tai rannalle lukemaan. Eväät mukaan. Tai käy kävelyllä tutustumassa uusiin asuinkulmiin. Älä anna epäkohteliaiden pyöräilijöiden lannistaa. Tsemppiä!
Voisitko ottaa itsellesi kissanpennun? Saisit ystävän ja vastuuta pienestä. Tsemppiä, kyllä ne siivet kantaa.
Mitä ihmettä sä teet siellä kadulla että kenelläkään on muka syytä sua solvata?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Varmasti helpottaa kun opinnot alkavat ja tapaat muita opiskelijoita. Varmasti on muitakin opiskelupaikkakunnalle muuttaneita. Sitä odotellessa hae kirjastosta luettavaa ja lähde puistoon tai rannalle lukemaan. Eväät mukaan. Tai käy kävelyllä tutustumassa uusiin asuinkulmiin. Älä anna epäkohteliaiden pyöräilijöiden lannistaa. Tsemppiä!
Kiitos kommentista, olen tehnyt mainitsemiasi asioita, niitä tiuskijoita vaan tuntuu riittävän jokaiselle reissulle jonka teen ovesta ulos, olen sitten pyörällä tai kävellen. Liikenteen rytmi täällä on niin erilainen kuin mihin olen tottunut, ja tosiaan ihmisten aikeista ohitustilanteissa ei ota yhtään selvää, ja sitten tulee näitä "väistä!!!!" ja "pois tieltä!!!!!!" ja "herätys tyttö!!!!!" kun en ehdikään tehdä jotain hassua, liikennesääntöjen vastaista väistöliikettä. Ja välillä teen taas itse jotain ihan outoa, toissapäivänä ajoin pyörällä kävelytietä kun en tajunnut että pyöräkaista kulki siinä vieressä, ja ohikulkeva mummo sätti minua oikein rumasti. :( Asuinseutuni on sen verran vilkas, että tämä on tällaista kaikilla lähikaduilla. Oikein ahdistaa mennä ulos.
1. hanki kirjastokortti jos ei jo ole
2. hae kirjoja ja lue kodin lisäksi ulkona penkillä ja käy vaikka kahvilassa kahvilla ja lue samalla
3. tee selkeä rytmi päivään: venyttelet, kävelet, käyt antaumuksella suihkussa jne tiettyyn aikaan
4. pääsetkö marjaan?
5. jos rahatilanne sallii, niin käy elokuvissa, elävää musiikkia kuuntelemassa
6. pese ikkunat, jääkaappi, puunaa ja puleeraa kotia
7. kiertele olisiko kirpparilla jotain puunattuun kotiin
Itsekin olin itkuinen kun muutin omilleni. Sitten se alkoi helpottaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Se menee ohi. Kärsin aivan samasta avioeroni jälkeen, vaikka ennen muuttoa en olisi jaksanut odottaa että saan olla yksikseni. Koita jaksaa päivä kerrallaan.
Vierailija kirjoitti:
Mihin kaupunkiin muutit?
Turku. Ja olen kotoisin Keski-Suomesta pieneltä paikkakunnalta.
En voi ottaa kissanpentua, sillä vuokrasopimus kieltää lemmikkieläimet :(
Kiitos ihanista kommenteista ja vinkeistä. Arvostan todella paljon kaikkia jotka yrittävät auttaa tässä ketjussa!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mitä ihmettä sä teet siellä kadulla että kenelläkään on muka syytä sua solvata?
Ainakin 5 kertaa on jo ollut sellainen tilanne, että vastaantulija polkee keskellä tietä/pyöräkaistaa/mitä lie, enkä hahmota ollenkaan kummalta puolelta hän aikoo mennä ohi. Sitten olen väistänyt vasemmalle, koska huomattavan moni täällä menee jostain syystä ohi vasemmalta, ja se vastaantuleva pyöräilijäkin näyttää aivan siltä, että on väkisin tulossa vasemmalta. Ja sitten saan huutia.
Sitten on ollut näitä että olen pari kertaa kulkenut kävelytietä vahingossa kun en ymmärtänyt/huomannut että pyöräkaista olikin vasta siinä vieressä, autotiellä. Eli aivan väärin olen ajanut ja saahan siitä sanoa, en minä sillä. Mutta olen vaan niin maassa että se ottaa todella koville, kun en ole ystävällistä sanaa puhunut kenenkään kanssa koko päivänä, ja se ainoa ihmiskontakti on sitten jonkun minuun suuttuneen paikkakuntalaisen vihainen huuto.
Voi pikkunen, ihan varmasti helpottaa ja toi olo menee ohi, usko meitä.
Kun mun tyttöni muutti pois kotoa (vaikka muutti poikakaverin kanssa ja lähikaupunkiin), niin sanoi itkeskelleensä pitkin päivää. se on vaan niin yllättävän iso muutos.
Opiskelun alotus ihan varmasti auttaa asiaa, ja ihan huomaamattasi olo alkaa helpottua. Soittele vaan usein kotiin, ja eikö sulla ollut siskokin tulossa kyläilemään.
Tsemppiä muru, kyllä helpottaa kohta!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos ihan alkuun tutustuisit lähiympäristöösi kävellen, ei pyörällä. Niin voisit hahmottaa, mitkä väylät on tarkoitettu kävelijöille, mitkä pyöräilijöille ja mitkä muille kulkuneuvoille. Vasta sitten hyppäisit pyörän selkään itse.
Kaikki me joskus muutamme ensimmäiseen omaan kotiin, ja monille siinä muutossa on haikeakin vivahde.
Mutta yritä nyt kääntää positiiviselle vaihteelle: ajattele, että sulla on nyt tosiaan elämäsi ikioma koti, jossa saat elellä ihan mielesi mukaan. Kohta alkaa opiskelu, ja usko vanhaa tätiä: se tulee olemaan elämäsi parasta aikaa. Sitä muistelet kaipauksella vielä vuosikymmenien päästä.
Ja käytä vaikka käänteistä ajattelutapaa: mietipä, jos et olisikaan päässyt opiskelemaan. Et olisi päässyt muuttamaan omillesi vaan olisit joutunut jäämään lapseksi lapsuudenkotiin, jumittumaan sinne. Siinä sulla olisi ihan oikea murehtimisen aihe.
Nyt tyttö kulta leuka pystyyn ja rupea elämään sitä ihanaa nuoruuttasi! Me mummelit emme voi kuin kadehtia!
Voi tyttö raukka, oletko se sinä joka muutit jostain pieneltä paikkakunnalta / maaseudulta isoon kaupunkiin lukioon? Kyllä varmasti on outo tilanne, kun yhtäkkiä on yksin. Ja kaupungissa on niin erilainen elämänrytmi, kaikilla on kiire ja ihmiset juoksevat, jotta ehtivät vihreisiin valoihin tai juoksevat metron portaita, kun metroja menee vain neljän minuutin välein eivätkä halua joutua odottamaan niin pitkään.
Minä melkein ehdottaisin, että katso mitä tapahtumia seurakunta järjestää kotinurkillasi. Kaikki muut paitsi jumalanpalvelukset ei niin kauhean hengellisiä tapahtumia ole ja voisit päästä siellä tapaamaan muita nuoria ja ylipäätään juttelemaan ihmisille. Ja etkö nyt whatsappilla ja muilla saa pidettyä entisiin kavereihin yhteyttä niin että pääset juttelemaan, vaikket nyt livenä ihmisiä näkisikään?
Itsellänikin oli yhdessä kohtaa tuollainen elämänvaihe, että asuin yksin ja mitään kavereita ei oikein ollut. Ja vaikka olen kotona yksin viihtyvää sorttia, oli se silti aika kurjaa. Mutta sitten tulin uskoon ja menin uskovien porukoihin ja yhtäkkiä alkoikin olla paljon ystäviä ja menoja. Kyllä se voi onnistua muutakin kautta, mutta minulla se kävi noin ja muutos tapahtui todella nopeasti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itkisin itsekin, jos Turkuun pitäisi muuttaa. Voimia!
Turkuun!
Se on ihana kaupunki (totean rehellisesti näin tamperelaisena)! Nauti, kesääkin on vielä jäljellä ja sulla pari viikkoa aikaan pelkästään itsellesi!
Mene kävelemään pitkin Aurajoen rantaa, käy ehdottomasti Luostarinmäellä, poikkea siinä ihanassa Aboa Vetus & Ars Nova -museossa, mahtavassa Tuomiokirkossa, Turun linnassa.
Tee pyöräretki meren rannalle vaikka Ruissaloon tai muualle lähiympäristöön... Voi mitä kaikkia mahdollisuuksia Turussa onkaan.
Älä rakas lapsi murehdi koti-ikävääsi, siellä se koti pysyy ja odottaa, kun menet käymään. Anna nyt kaikkien ihanien uusien asioiden tulla elämääsi!
Miksi olet kaupungissa noin reilusti ennen opiskeluiden alkua?
Itse kävin aluksi joka ikinen viikonloppu kotona 😊
Turku ulos Suomesta kirjoitti:
Itkisin itsekin, jos Turkuun pitäisi muuttaa. Voimia!
Nauroin tälle :D pidän tästä kaupungista, en vaan tunne vielä ollenkaan kuuluvani tänne. En silti tahtoisi opiskella missään muualla.
Kiitos ihanista kommenteista kaikille.... ja hyvä neuvo se, että kulkisin ensin vaan kävellen. Se vaan että olen ehtinyt nämä lähikulmat jo aika hyvin koluta, ja jotenkin vähän kauemmas meneminen on tuntunut ajatuksena sellaiselta, että toisi lohtua. Tuntuu melkein, että tämä talo jossa asun, ahdistaa, ja mitä kauemmas pääsen siitä, sitä vähemmän tunnen olevani "loukussa" itselleni tuntemattomassa kaupungissa. Vähän kuin olisin retkellä vaan ja tietäisin pian pääseväni kotiin. Sitten kun palaan kotikadulle niin tajuan taas että se koti johon olen menossa, on tyhjä asunto jossa olen itkenyt yksinäni viikon.
On tämä rankkaa.. mutta kai tällaiset kokemukset ihmistä vahvistaa :(
Minkä ikäinen olet? Onko se pian alkava koulu lukio vai yliopisto?
Jos lukio, ymmärrän, että olet vielä hyvin nuori ja muutto voi ottaa koville. Mutta ajattele, että itkemisellä ja suremisella vain pahennat asiaa ja voit lopulta masentua ihan oikeasti.
Mieti niitä syitä, miksi halusit juuri Turkuun? Jotakin kivaahan se oli, eikö niin? Nyt olet päässyt sinne, saanut sen ihanan asunnon, sisustanut sen nätiksi ja kohta se koulukin alkaa, eikö ole kutkuttavaa.
Nyt keität itsellesi ison mukin teetä ja rupeat ajattelemaan onnellisia, sinisiä ajatuksia. Halauksia!
Vierailija kirjoitti:
Miksi olet kaupungissa noin reilusti ennen opiskeluiden alkua?
Itse kävin aluksi joka ikinen viikonloppu kotona 😊
Kotona sattui vähän isompi vahinko, jonka vuoksi koko se osa talosta jossa huoneeni sijaitsi, laitettiin isoon remonttiin. Kun tuli tieto että kämppä olisi tyhjänä jo paljon ennen koulun alkua, lähdin innoissani matkaan, koska ajattelin että siitä tulisi hauskaa ja että on parempi nukkua omassa, ihanassa kämpässä kuin jollain väliaikaisella systeemillä vanhempieni talossa, kun remontti on käynnissä. En vaan arvannut että tulisi tällaisia tunteita :D
Pitäisi ehkä soittaa äidille ja kysyä voinko tulla viikonloppuna kotiin. En vaan uskalla myöntää, että tuntuu näin pahalta, kun itse halusin kauheasti muuttaa ja tiedän että kotipuolessa ovat ylpeitä siitä miten "itsenäinen" olen. Nyt paljastuukin että koti-ikäväni on 5-vuotiaan tasoa ja olen onneton ja surkea vaikka olen saanut upean tilaisuuden olla täällä. Se murehdinta ei lakkaa sitten koskaan, kun se kerran alkaa. Siksi olen yrittänyt vähän niinkuin salata asian, ettei tarvitsisi heidän murehtia.
No etkö käy missään päivän aikana? mene vaikka lenkille