Lue keskustelun säännöt.
Lasten keskinkertaisuus
01.08.2016 |
Olen monesti pohtinut vanhempien suhtautumista omiin lapsiinsa. Vanhemmat ovat yleensä ylpeitä lapsistaan ja pitävät lapsiaan erinomaisina ja positiivisella tavalla poikkeavina muista lapsista. Ja tämä on varmasti tärkeä suhtautumistapa ihan biologisessa mielessäkin, että vanhempi huolehtii lapsestaan ja lapsi selviää elämässä eteenpäin.
Totuushan on kuitenkin se, että hyvin harvat lapset ovat erityisiä jollakin elämän osa-alueella esim. ulkonäössä tai vaikka älykkyydessä. Suurin osa lapsista on korkeintaan keskinkertaisia, useat keskinkertaisen alapuolellakin. Keskinkertaisesta lapsesta kasvaa keskinkertainen aikuinen, joka elää massan mukana keskinkertaista elämää.
Harva vanhempi kuitenkaan varmaan näin ajattelee lapsia hankkiessaan. Onko se toive erityisen fiksusta lapsesta sitten se juttu, joka auttaa vanhempaa uskomaan siihen, että ehkä hänen lapsestaan tulee jotakin erityistä? Jokaisen mielestä kun oma lapsi on se maailman fiksuin ja suloisin. Harvoin kuitenkaan todellisuudessa on.
Kommentit (31)
Vierailija kirjoitti:
Olen tavannut monia upeasti ammatissaan menestyneitä ihmisiä, joita on pidetty lapsena hyvinkin keskinkertaisina.
Nämä ihmiset ehkä ovatkin useimmilta ominaisuuksiltaan hyvin keskinkertaisia, mutta se ei ole estänyt heitä pääsemastä huipulle omalla erityisalallaan.Aito mielenkiinto omaa alaansa kohtaan, oman juttunsa löytäminen ja ehkä lähipiirin tai jonkun aikuisen kannustava asenne voivat viedä pitkälle.
Meillä näin on lapsuudenperheessä. Veljeni oli pienestä asti ihmelapsi, matemaattisesti huippulahjakas ja jo alle kouluiässä silmiinpistävä huippunero. Minä olin tavallinen, keskinkertainen mukula, joka nyt pärjäsin koulussa kunhan jaksoin lukea (minkä kanssa oli välillä vaikeaa), mutten mitenkään ihmeellisesti.
Sitä olisi kuvitellut niin, että veli menestyy elämässä loistavasti, minä tavanomaisesti. Se vaan on mennyt toisin päin. Molemmilla meistä on akateeminen koulutus toisiaan lähellä olevilta aloilta. Veli jäi akateemiseen maailmaan töihin, mutta idealistina pettyi tutkimusmaailman raadollisuuteen. LÄhti yrittämään alan firmoihin, mutta totesi että siellä on vielä kylmempi kyyti. Nyt on masennuksen takia eläkkeellä ja tuntuu vihaavan koko paskaa maailmaa.
Minä tavallinen keskinkertaisuus olen hyvässä asemassa alan yrityksessä ja nautin työstäni. Minä en ole idealisti ja hyväksyn sen, että liike-elämässä on monenlaista "ei-optimaalista" asiaa: tarvetta kaunistella asioita asiakkaille, tarvetta myydä vähän vaikka väkisin, kiirettä niin että ei ole aikaa tehdä parasta laatua jne. Veljeni ei voinut näitä elämän realiteetteja hyväksyä ja se oli hänen ammattiuransa tuho, huolimatta varmasti itseäni huomattavasti korkeammasta älykkyysosamäärästä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Onko se sitten erityisen älykkäästi tai fiksusti ajateltu, jos ei halua itselleen keskivertolasta, vaan pyrkii omalla toiminnallaan ja kasvatuksellaan mahdollistamaan lapsensa erityisyyden? Ehkä suurinta osaa ihmisistä ohjaa vain biologia, eli on tarve lisääntyä ja täyttää maa, eikä ole niin justiinsa millainen lapsesta tulee. Ehkä ihmiskunnan selviytyminen nojaa juuri tähän seikkaan, että jälkeläisiä on vaan tuotettava, eikä saa niin paljon alkaa pohtiakaan sitä laatua? Määrä on tärkeämpää. Kuten tässä ketjussa joku kommentoikin, että itse on keskivertoihminen ja lapsistaan tulee keskivertoja. Ja tämä kaikki on ihan ok. Minulle ei ole ok olla vain keskiverto, vaan haluan elämältä enemmän.
Ihmisillä on vain usein hyvinkin erilaisia käsityksiä siitä miten "toiminnalla ja kasvatuksella" mahdollistetaan lapsen "erityisyys".
Mikä on sinun käsityksesi ?
Pakotetaanko lapsesi erityiskouluihin joissa teetetään paljon työtä siten että omaa vapaata aikaa ei lapselle paljoa jää?
Pakotetaanko pienestä saakka kilpailemaan ?
Pakotetaan tiukasti ohjattuihin harrastuksiin joihin kuluu paljon aikaa ?
Kielletään tietokonepelit ?
Rajoitetaan lapsen kaveripiiriä ?
Vai tarjotaanko lapselle paljon rakkautta, kannustusta ja hyväksyntää sellaisena kuin on.
Tarjotaanko mahdollisuutta kokeilla leikinomaisesti monia erilaisia harrastuksia ?
Tarjotaanko elämyksiä ja kokemuksia ?
Paljon vapaata aikaa jotta voi rauhassa löytää omat mieluisat harrastuksensa ja kiinnostuksen kohteensa ?
Mikä vika on keskinkertaisuudessa? Alkuperäisen viestin kirjoittajaakin on varmasti äiti rakastanut, huolimatta keskinkertaisuudesta.
Kaikilla kuitenkin nyt on vaan se yksi ainutlaatuinen elämä eikä rahoja saa takaisin. DNA-linja, jota jokainen yksilönä edustaa on maapallon alkuhämäristä asti rämpinyt vuoteen 2016 siinä missä miljardit ja miljardit ovat hävinneet vaikka isäsi teinivuosina WC-pönttöön vessapaperissa.
Jos siinä kykenee näkemään vain keskinkertaisuutta on syytä mennä terapeutin pakeille.
Jos muiden elämissä näkee vain keskinkertaisuuden kannattaa mennä itseensä ;)
Tämä keskustelu on kosketa av-mammaa, koska hänen lapsensa on erinomainen sekä subjektiivisesti että objektiivisesti , eikä ole keskivertoa edes nähnyt.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Harva vanhempi ensisijaisesti haluaa lapsestansa mitää hirveän huippua. Se ensimmäinen toive on, että lapsesta tulee tasapainoinen ja onnellinen ihminen. Ja tuota tuetaan juuri rakastamalla ja kehumalla, osoittamalla hyväksyntää. Jota saa vaikkei olisi se koulun tai maan paras piirtäjä tai lahjakkain matemaatikko, on kuitenkin se erityinen omille vanhemmilleen omana itsenään. Näin minä äitinä ajattelen, mikä on sinun käsityksesi ap?
Jokaisen lapsen pitäisi saada olla edes yhden aikuisen silmissä se paras kaikessa. Kyllä elämä sitten opettaa rajallisuudet itse kullekin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Jokaisen lapsen pitäisi saada olla edes yhden aikuisen silmissä se paras kaikessa. Kyllä elämä sitten opettaa rajallisuudet itse kullekin.
Miksi tuollaista pitäisi saada, että paras kaikessa? Minusta on tärkeintä, että tuntee olevansa vanhempien rakastama, ja tämä ihan riippumatta siitä onko paras tai edes hyvä yhtään missään.
On jopa vaarallista alkaa rakentaa lapsen itsetuntoa sen varaan, että hän on jossain hyvä tai paras. Itselleni osin tehtiin niin, ja seuraus oli hyvin hauras itsetunto, ja jo pikkulapsena pelko yrittää mitään vaativaa, koska voisi paljastua, etten olekaan niin hyvä kuin vanhemmat luulee, ja sen seurauksena ehkä vanhhempien rakkauden loppuminen (koska oli niin vahvasti assosioitu rakkaus asioihin joita osaan ja joissa olen hyvä). Paljon parempi olisi ollut opettaa, että rakastamme sinua, vaikka olisit mikä, koska olet meidän lapsi.
Minusta olisi hyvä, jos vanhemmaksi haluavat ymmärtäisivät, että se lapsi saattaa olla ei vain keskinkertainen vaan myös vakavasti sairas, vammainen, sosiopaattinen, persoonallisuushäiriöinen, moniongelmainen, väkivaltainen, rikollinen ja kaikkea muuta. Ei tuollaista päätöstä kannattaisi tehdä toivekuvitelmien perusteella.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minusta olisi hyvä, jos vanhemmaksi haluavat ymmärtäisivät, että se lapsi saattaa olla ei vain keskinkertainen vaan myös vakavasti sairas, vammainen, sosiopaattinen, persoonallisuushäiriöinen, moniongelmainen, väkivaltainen, rikollinen ja kaikkea muuta. Ei tuollaista päätöstä kannattaisi tehdä toivekuvitelmien perusteella.
Ai luuletko, että ihmiset eivät tajua, että lapsen syntyminen ei-terveenä on ihan mahdollista? Totta kai sen ymmärtää. Asiat ovat kuitenkin enemmän tai vähemmän todennäköisiä. Valtaenemmistö lapsista syntyy ihan terveinä. Et sinäkään varmaan(kaan?) pelkää kaikkia niitä asioita, jotka voivat sattua juuri sinulle ihan jokainen hetki, toiset enemmän ja toiset vähemmän todennäköisesti.
Tulee mieleen Maria ja Reino Nordin.