Äitini negatiivisuus on lamaannuttavaa

Ei se ole negatiivisuutta, vaan aran ihmisen itsesuojelua. Itseltäni vaan kesti niin kauan päästä yli äidin varjosta, että se onnistui vasta kun äiti ulkoisestikin heiveröisenä vanhuksena vaikuttaa niin suojeltavalta kuin hän henkisesti on ollut aina. Nyt meillä menee hyvin, mitä en olisi ikinä uskonut nuorempana. Mutta hankalaahan se on ollut oma kasvaminen ja hidasta.

Toisaalta, toisenlaisen äidin kanssa kokisi toisenlaiset vaikeudet. Ehkä pitäisi vaan olla tyytyväinen, jos äiti ei ole täysi hirviö.

Positiivisuuskultti johtaa lopulta aika negatiiviseen maailmasuhteeseen. Siinä jokainen muuttuu nirsoksi lapseksi lopulta, ja inhoilun kohteena vain on ruuan sijasta toiset ihmiset. Ei kiva. Pitäisi tähdätä itsenäisyyteen, ettei toisten ihmisten itsesuojeluyritykset pääse vaikuttamaan väärällä tavalla. Itsesuojeluahan se positiivisuudesta haaveileminenkin on.

Lopulta toisten ihmisten aiheuttamiin reaktioihin voi vaikuttaa omalla asenteella yllättävän paljon, mutta pystyt vaikuttamaan myös heihin. Jos koet lempeyttä toisen varoittelua kohtaan, maailma oikeasti muuttuu positiivisemmaksi teille molemmille. Positiivisuuspaatos lähtee siitä, että väistämiseen velvoitettu on kyvytön vaikuttamaan muihin, ja hänen tehtäväkseen jää vain valikointi ja pakoilu.

Hänellä voi olla ahdistuneisuushäiriö. Lue kuvaus.

Ota etäisyyttä. Osaan kuvitella miten lannistavaa tuo voi olla kun elämän iloisistakaan asioista ei iloita. Koko elämä menee murehtiessa.

Vierailija kirjoitti:

Ei se ole negatiivisuutta, vaan aran ihmisen itsesuojelua. Itseltäni vaan kesti niin kauan päästä yli äidin varjosta, että se onnistui vasta kun äiti ulkoisestikin heiveröisenä vanhuksena vaikuttaa niin suojeltavalta kuin hän henkisesti on ollut aina. Nyt meillä menee hyvin, mitä en olisi ikinä uskonut nuorempana. Mutta hankalaahan se on ollut oma kasvaminen ja hidasta.

Toisaalta, toisenlaisen äidin kanssa kokisi toisenlaiset vaikeudet. Ehkä pitäisi vaan olla tyytyväinen, jos äiti ei ole täysi hirviö.

Positiivisuuskultti johtaa lopulta aika negatiiviseen maailmasuhteeseen. Siinä jokainen muuttuu nirsoksi lapseksi lopulta, ja inhoilun kohteena vain on ruuan sijasta toiset ihmiset. Ei kiva. Pitäisi tähdätä itsenäisyyteen, ettei toisten ihmisten itsesuojeluyritykset pääse vaikuttamaan väärällä tavalla. Itsesuojeluahan se positiivisuudesta haaveileminenkin on.

Lopulta toisten ihmisten aiheuttamiin reaktioihin voi vaikuttaa omalla asenteella yllättävän paljon, mutta pystyt vaikuttamaan myös heihin. Jos koet lempeyttä toisen varoittelua kohtaan, maailma oikeasti muuttuu positiivisemmaksi teille molemmille. Positiivisuuspaatos lähtee siitä, että väistämiseen velvoitettu on kyvytön vaikuttamaan muihin, ja hänen tehtäväkseen jää vain valikointi ja pakoilu.

Sekoitat tähän nyt jonkun ihme narsistisen palvovan positiivisuuskultin. Se on eri asia kuin terve suhtautuminen ja tunne-elämä. Eli että iloista iloitaan, suruja surraan. Myötäeletään läheisten kanssa. Ei lannisteta ja mitätöidä toisen iloja ja tuetaan vastoinkäymisissä. Ollaan empaattisia, tuetaan vanhempana lapsen tervettä tunne-elämän kehittymistä.

up

Mun äiti on ihan samanlainen. Aina arvostelee muita.

Tuollainen negatiivinen suhtautuminen on yksi pahimmista mitä lapselleen voi tehdä. Ei onnistu, ei sinusta ole siihen, tai niinkuin apn äiti tyttärensä parisuhteesta: kannattaa varautua eroon - lue: ei sinusta ole pysyvän suhteen tekijäksi. Itsetunto on tärkeintä mitä ihmisellä on ja kun omat vanhemmat sitä latistavat on tosi hankalaa ponnistaa elämässä onnelliseksi. Jos se oma äiti/isä on ollut tuollainen, ollaan me parempia vanhempia. Eikä tuolla ole mitään tekemistä jonkun hihhulipositiivisuuden kanssa. Jokainen tarvitsee kannustusta ja tukea, jos ei sitä kotoa saa niin mistä?

Minun äitini on ollut aina samanlainen. Lähtiessäni iloisena treffeille hän huikkasi ovenraosta läksiäisiksi, että "ei se jaksa sinua kauaa katsella", ja miehelleni - jonka kanssa olen ollut yhdessä opiskeluajoista saakka, vuosikymmeniä, hän vielä vuosikymmenien jälkeenkin sanoo, että tämä on parempi kuin olisin ansainnut.  Aina meitä lapsia on vähätelty, syyllistetty ja lytätty, ettemme ylpistyisi. Päiväkirjat ja kirjeet on luettu ja laatikot tongittu ja kotona hallittu viikkojen mykkäkoululla.  Itseään parempia ihmisiä - eli ennen muuta niitä, jotka ovat opiskelleet - hän lipoo niin ruskeakielisenä, että hävettää. Mutta äiti on äiti eikä ole toivoakaan, että muuksi muuttuisi. Omille lapsilleni voin onneksi olla ja olenkin ollut aivan erilainen.

Kiitos vastauksista! Tosiaan mitään yltiöpositiivisuutta en odotakaan, mutta rajansa kaikella. Tässä on varmasti oikeasti enemmän kyse äitini mielenterveydestä kuin minun valinnoistani (hän pelkää että minä epäonnistun ja tulen surulliseksi, joten hän puhuu kuin olisin tuomittu epäonnistumaan, mistä minulle tulee paha mieli ja lannistunut olo, jolloin todennäköisemmin epäonnistunkin). En ole ilmeisesti osannut laittaa äitini käytökselle rajoja. En haluaisi antaa hänen puhua minulle kuten puhuu, mutta jos esim. katkaisen puhelun kun hän alkaa valittaa, tulee minulle syyllinen olo. Hän myös joskus syyllistää minua valinnoistani, esim. "En voinut nukkua koko viime yönä, koska sinä X" (X:n tilalle mikä tahansa suurimmalle osalle ihmisistä normaali asia, kuten matkalle lähteminen tai koiran ottaminen). Ottaisin mieluusti lisää neuvoja vastaan sen suhteen, mitä voisin tehdä. -Ap