Voi helkutti kun ystävä ei osaa puhua enää mistään muusta kuin sairaudestaan!

Ehkä kannattaisi vetää se pää pois sieltä täydellisestä perseestä ja miettiä miltä ystävästäsi tuntuu elää joka päivä sen sairautensa kanssa.

Sinä et ainakaan ole ystävä...

Kuulostaa mun kaverilta. Kun olen hänen seurassaan, tuntuu että maailmassa ei ole mitään muuta kuin hänen masennuksensa ja paniikkihäiriönsä. Ei koskaan edes kysy, mitä minulle kuuluu.

Nk

Tiedän tunteen. Minulla on yksi aiemmin vaan nettituttu, nykyään ollaan jo ihan live kavereita eikä hän netissä (blogissaan) ikinä puhu mistään muusta kuin masennuksestaan ja siitä miten maailma potkii päähän. Kaikki on häntä vastaan, kelasta ja sossusta ei haluta antaa rahaa (ei voi käydä töissä, koska niin masentunut ja saa vissiin jonkunsortin sairaseläke tms juttua), vuokran jälkeen ei jää rahaa mihinkään, sukurasite, kaikki ahdistaa...

Monesti voivottelee juuri paskaa rahatilannettaan ja sitten ihmiset menee säälistä hänelle lainamaan (lupaa aina maksaa takaisin KUN saa rahaa) tai antamaan rahaa. Alkoi jonkun kick start tyyppisen lahjoitussivun kautta keräämään rahaa jonkin sortin rintaleikkaukseen, kun ei ole varaa muuten mennä. Välillä sitten kuitenkin ostelee kaikkea ei välttämätöntä (kallis uusi järjestelmäkamera) vaikka tuntuu jatkuvasti olevan niin peeaa...

Itsellänikin on masennus, eli tiedän kyllä tasan mitä se on vaikkei omani olekaan niin paha, silti välillä alkaa vituttamaan kuunnella (lukea) sitä jatkuvaa surkuttelua, kun se alkaa kuulostaa vaan jatkuvalta säälipisteiden ja pääntaputusten keräämiseltä ja loisimiselta.

Joo ei ole pakko lukea jos alkaa vituttamaan ja välillä en luekkaan, kun en kertakaikkiaan jaksa yrittää piristää toista, kun se kaikki menee kuuroille korville eikä koskaan saa itse purkaa tuntojaan toiselle vaan aina vaihdetaan puheet takaisin häneen vaikka omissakin huolissa on jo kestämistä.

Mulla kanssa sellainen kaveri. Touhu jatkunut vuositolkulla. Puhuu elintensiirroista ja vaikka mistä kamalasta. Silti kyseinen kaveri asuu omakotitalossa, jaksaa hoidella pihaa ja puutarhaa. Käy sienestämässä ja marjastamassa. Itse olen hoitaja ja tiedän kyllä miltä potilas näyttää kun elimet pettää. Ei jaksaisi kuunnella sitä ainiaista voivottelua

No oikeasti. Oli aihe mikä tahansa, yhden ja saman asian kuunteleminen on raskasta. Mun elämääni on jo vuosia varjostanut lapseni sairaus, mutta en todellakaan rasita ihmisiä puhumalla pelkästään siitä aina vain. Lapsenikin osaa iloita pienistä asioista, niistä, mistä pystyy. 

Jumalauta, että olen tyytyväinen että molemmat lapseni ovat terveitä.

Vaikkakin muut asiat ovatkin melkotavalla ahdistavia ja turhauttaa niin saatanasti.

T: Antti

Aika outoja noi pari ekaa vastausta, jos olen ystävä niin minun pitäisi olla 24/7 valmis kuuntelemaan ystäväni sairastuneen mielen juttuja?! Ennemminkin eteenpäin häntä veisi se että hän ottaisi päänsä sieltä sairastuneesta perseestään (edellistä lainatakseni, itse en koskaan käytä tällaista kieltä) ja kohdistaisi ajatuksiaan jonnekin muualle kuin sairauteen, sairauksiin, sairaalaan, lääkäreihin ja hoitajiin jne. Parantumista ei voi tapahtua jos ajatukset kiertävät samaa kehää niin että mikä tahansa tuo mieleen vain sairaan maailman. 

Minä olen kyllästynyt kuuntelmaan jatkuvasti hänen juttujaan, saattaa pitkät pätkät selittää vaikka lääkäristä jota minä en tunne enkä koskaan tule tuntemaankaan, tämän terapiatavoista jne ja vielä kun tämän lääkärin toi mieleen joku tosi pitkä aasinsilta joka ei mulle edes avautunut.

En jaksa enää, ei minulla ole mitään terapeutin koulutusta tai voimavaroja kuunnella tätä jatkuvasti. Terapeuteillakin vaihtuu sentään potilaat aika ajoin ja heillä on ennen kaikkea työnohjaus.

Mielenterveysongelmaisista ihmisistä varmaan aika monet ovat sellaisia, että vain se oma olo ja tuntemukset jaksavat kiinnostaa. Ja ne sitten aivan rajattomasti. 

Täytyy myöntää, että olo on aika v*****ntunut, kun on kolme tuntia kuunnellut tauotonta jaarittelua jonkun sekavista ajatuksista, jotka pyörivat vain oman navan ympärillä.