Lue keskustelun säännöt.
Yksi asia itsemurhiin suhtautumisessa ihmetyttää.
28.07.2016 |
Kun olin masentunut huomasin ettei ketään oikeasti kiinnosta. Kun yritin puhua huolistani niin kukaan ei ottanut juttujani tosissaan. En ole enää masentunut, mutta jos olisin tehnyt itsemurhan niin minäkin olisin ollut "nuori ihminen jolla oli koko elämä edessään, kukaan ei huomannut mitään merkkejä". Ei ketään ulkopuolisia tai edes ammattilaisia oikeasti kiinnosta kuin vasta sitten kun saa moraalisaarnata.
Kommentit (23)
Se johtuu siitä, että niidenkin ihmisten toivotaan pysyvän hengissä joita on vaikea auttaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Joo, huomasin saman. "Toi on vaan tollasta teiniangstia..." "Pistät kuule vaan elämäntavat kuntoon, syöt terveellisesti ja harrastat liikuntaa, niin kyllä se siitä..." "Kaikilla meillä on välillä vähän vaikeita kausia!"
Johan alettiin ottaa tosissaan, kun sanoin, että ajatukset on menneet siihen, että jos / kun täältä oman käteni kautta lähden, en lähde yksin.
Kiitti vaan AP, vahvistat sitä ennakkoluuloa että masentuneet/itsetuhoiset ovat vain huomionkipeitä. Ajattele vähän mitä kirjoitat.
Oma kokemukseni on aivan päivastainen. Apua ja tukea riitti, jopa ihmisiltä, joita en edes pitänyt kovin läheisinä. Minulla on aivan mahtava ystäväpiiri, joka vain laajeni masennukseni myötä.
Ensin en puhunut mitään. Itsemurhayritykseni 16-vuotiaana tuli kaikille yllätyksenä, toruttiin ja ihmeteltiin miksen puhunut.
Vuodet meni, ihmiset luuli et mul menee paremmin. Kun aloin kännissä sitten avautumaan asioista se päättyi siihen että osalta kutsut loppui, en ollu enää tervetullu kun en ollut se ketä kuunteli ja auttoi muita vaan puhuin itsestäni.
Yritin minä sitten kerran vielä, kukaan ei ollut kovin yllättynyt, siinä kyllä huomasi sitten ketkä ne mun oikeat ystävät on...
Nykyään voin onneksi hyvin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Täsmälleen sama kokemus löytyy, myös mieheltäni. Olemme molemmat rämpineet vaikean masennuksen läpi. Ketään ei aidosti kiinnostanut silloin kun vointi oli kaikista pahin ja itsemurhan riski suurin. Myös lääkärit ja psyk. hoitajat vähättelivät.
Ihmettelen sitä, kun täällä av:lla tehdään keskustelu, ihan asiallinen, niin sinne tullaan kehottamaan itsensä tappamista. Ihan sairasta.
En muista mikä keskustelu oli kyseessä, mutta kävi ilmi, että aloittajalla oli ulkomaalainen/puoliksi ulkomaalainen mies, niin joku heitti kommentin "aaa no sitte tapa ittes." Viitaten siihen ulkomaalaiseen mieheen. Tämä oli nyt yksi esimerkki, mutta olen nähnyt täällä näitä "tilanteita" usein.
Jotkut ottavat itsemurhan todella letkeesti, joka on harmi. Kyllä se kolahtaa sitten jos lähipiirissä sattuu tapahtumaan tai itse masentuu ja itsemurha on ainut ajatus mielessäsi pitkän aikaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Joo, huomasin saman. "Toi on vaan tollasta teiniangstia..." "Pistät kuule vaan elämäntavat kuntoon, syöt terveellisesti ja harrastat liikuntaa, niin kyllä se siitä..." "Kaikilla meillä on välillä vähän vaikeita kausia!"
Johan alettiin ottaa tosissaan, kun sanoin, että ajatukset on menneet siihen, että jos / kun täältä oman käteni kautta lähden, en lähde yksin.
Mitä sinulle sitten olisi pitänyt sanoa? Luuletko että homma toimii vaan sormia napasauttamalla. Olet itse enemmän vastuussa tilanteestasi kuin ne joilta sitä apua pyysit. Ei kukaan voi tulla pääkoppaasi ja antaa elämänhalua.
Toisesta kappaleesta sen verran että itse näemmä olet julma ihminen ja itsekäs. Poliisille sinusta olisi pitänyt soittaa.
En ole tajunnutkaan kuinka suunnattoman itsekkäitä voi itsemurhan suunnittelijat olla :(
Vielä vuosienkin päästä voidaan tulla narisemaan että kuinka ei saatu oikeanlaista tukea ja ymmärrystä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
ONgelmana on se, että se on sinun kokemuksesi, jota kukaan muu ei voi kokea. Jos päättää, että tämä on kamalaa, niin totta kai se on kamalaa. Hoitajien ja lääkärien harjoittama vähättely ei ole vähättelyä vaan realismia, jonka tarkoituksena on saada kokija huomaamaan, että kyse on hänen tavastaan reagoida normaalia vahvemmin ärsykkeisiin ja omassa mielessä suurennella niitä.
Monelle masentuneelle on järkytys, kun hoitajat ei lähdekään mukaan heidän pahaan oloonsa vaan yrittävät löytää uudenlaisia tapoja kohdata asiat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kun viimeksi olin osastohoidossa ja puhuin itsemurha-ajatuksista, en saanut keskusteluhoitoa niihin minuuttiakaan. Kaksi kertaa vajaan viikon aikana hoitaja ehti hetken jutella kanssani muista aiheista, mutta itsariaihe jätettiin käsittelemättä. Lääkäri sentään noteerasi sen, mutta ei osannut tarjota avuksi muuta kuin uuden lääkkeen vanhojen lisäksi.
Se on vissiin niin, että kun masentuneella on mennyt todellisuudentaju sekaisin ja muiden mielestä sillä ei ole ne asiat, joista se valittaa, sen huonommin kuin muillakaan, niin valitusta pidetään täysin turhana. Siksi ei jakseta kuunnella.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No ei minusta siihen pahaan oloon tarvitse lähteä mukaan, mutta pitää muistaa että jollekulle se lääkäri/hoitaja on ainoa kelle niistä synkistä ajatuksista puhuu ja kynnys avun hakemiseen voi olla suuri. Kokemuksesta tiedän että se lannisti hirveästi kun menin itse melko akuutisti lääkärin pakeille (olisi pitänyt mennä jo vuosia aiemmin) ja neuvot olivat luokkaa kyllä se siitä. Olen kiitollinen siitä että minulla oli mahdollisuus päästä lääkärille ja sen takia sinne menemiseen meni niin kauan kun en halunnut aiheuttaa vaivaa, mutta oli se silti toivottomuutta lisäävä kokemus. En ole sen jälkeen uskaltanut mennä uudestaan, mutta kerään uskallusta sillä tiedän että tässä mielentilassa aiheutan enemmän vaivaa kuin että haen apua. Ja niin toisaalta mietin, että olenhan minä vieläkin elossa joten ehkä se lääkäri oli oikeassa.
Vierailija kirjoitti:
Oma kokemukseni on aivan päivastainen. Apua ja tukea riitti, jopa ihmisiltä, joita en edes pitänyt kovin läheisinä. Minulla on aivan mahtava ystäväpiiri, joka vain laajeni masennukseni myötä.
Miksi alapeukutatte, kun kokemukseni olikin erilainen kuin aloittajalla?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oma kokemukseni on aivan päivastainen. Apua ja tukea riitti, jopa ihmisiltä, joita en edes pitänyt kovin läheisinä. Minulla on aivan mahtava ystäväpiiri, joka vain laajeni masennukseni myötä.
Miksi alapeukutatte, kun kokemukseni olikin erilainen kuin aloittajalla?
Koska ketään ei kiinnostanut ja se ei antanut langalle yhtään mitään, kunhan mussutit itsestäsi ja tulet vielä taivastelemaan kun yläpeukkuja ei satanut.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oma kokemukseni on aivan päivastainen. Apua ja tukea riitti, jopa ihmisiltä, joita en edes pitänyt kovin läheisinä. Minulla on aivan mahtava ystäväpiiri, joka vain laajeni masennukseni myötä.
Miksi alapeukutatte, kun kokemukseni olikin erilainen kuin aloittajalla?
Koska ketään ei kiinnostanut ja se ei antanut langalle yhtään mitään, kunhan mussutit itsestäsi ja tulet vielä taivastelemaan kun yläpeukkuja ei satanut.
Miten ketjulle ei anna mitään se, että aiheeseen tuodaan toinen näkökulma? Muutenhan tästä tulee vain sellaista rinkirunkkausta, jossa vain yksi totuus on sallittua. Mitä keskustelua sellainen on?
Vierailija kirjoitti:
Täsmälleen sama kokemus löytyy, myös mieheltäni. Olemme molemmat rämpineet vaikean masennuksen läpi. Ketään ei aidosti kiinnostanut silloin kun vointi oli kaikista pahin ja itsemurhan riski suurin. Myös lääkärit ja psyk. hoitajat vähättelivät.
Sama. Kerroin lääkärille ajatelleeni itsemurhaa. Ei mitään vaikutusta. Pyysin päästä terapiaan kunnalliseen, koska rahat ei riittänyt yksityiseen. En päässyt, koska jono. Myöhemmin psykologi totesi, että olenkohan edes riittävän motivoitunut terapiaan, koska olin kertonut joutuneeni vuosia aiemmin lopettamaan yksityisen terapian rahojen loppuessa. Olin tällä psykologilla ja lääkärillä käynyt vuoden purkamassa oloani. En koskaan päässyt terapiaan.
Täysin samaa mieltä!