Lue keskustelun säännöt.
Turvaton olo aikuisena
26.07.2016 |
Mistä johtuu, että välillä olo tuntuu todella turvattomalta? Olen kolmikymppinen yksineläjä, joka on tällä hetkellä työtön. Välillä iskee todella pahoja ahdistuskohtauksia ja olo on todella turvaton. Näinä hetkinä tuntuu, ettei maailmassa ole ketään minua varten (vaikka todellisuudessa minulla on sukulaisia ja ystäviä). Nämä ajatukset tulevat lähinnä aikoina, jolloin en ole työelämässä. Välillä tilanteet ovat menneet niin pitkälle, etten ole meinannut uskaltaa poistua asunnosta. Huomaan, että nyt tämä tila on taas alkamassa, ja mietin että mikä tähän auttaisi. Olo helpottaa aina, kun puhuu esimerkiksi kaverin kanssa, mutta en viitsi heitä koko aikaa pommittaa. Olenko ainoa, joka kärsii tällaisesta? Lapsuuteni ei ollut paras mahdollinen, eli varmaan jonkinlainen perusturvallisuuden tunne puuttuu. (Olen usein kuulemma huolissani kaikesta.) Toisaalta hyvinä kausina olen elämäniloinen, rohkea ja sosiaalinen. Mikä avuksi?
Kommentit (31)
Kiva kuulla, että meitä on muitakin :)
Minkä oot huomannut auttavan tähän?
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tajusin juuri, että joillakin ei oikeasti ole ketään heitä varten.
Mulla tilanne myös paheni kun olin viime talven työttömänä. Jouduin satunnaisesti käyttämään jopa ahdistusta lievittävää lääkettä. Keväällä sain töitä, mutta turvattomuuden tunne nousee silti välillä esiin. Asun keskisuuren kaupungin keskustassa, jossa minulla ei ole paljoa tuttavia, ja välillä ahdistaa mennä ulos. Tällöin saatan varata viikonlopuksi junaliput kotikaupunkiin, jossa on enemmä läheisiä ja olo hetkeksi helpottaa :) t. Eka vastaaja
Minulla auttoi kun otin koiran ja rupesin päivittäin liikkumaan sen kanssa. Tapasin sitten mieheni ja tuli sosiaalista elämää enemmän.. rauhoittavat auttaa pahoihin korvauksiin.
^lisäyksenä vielä edelliseen viestiin, että myös mun lapsuus oli aika turvaton (alkoholismia), minkä luulen vaikuttaneen tähän ongelmaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Samaa koen välillä, ikää 25v. Minulla auttaa jos on auttaakseen se, että edes kuvittelen puhuvani ystäväni / äitini / sisareni / kenen tahansa luotettavan kanssa. Joskus kirjoitan päiväkirjaa. Joskus uppoudun tekemään jotain mahdollisimman eskapistista, kuten maratoonaamaan tv-sarjaa tai lukemaan fantasiaromaania. Lemmikki auttaisi varmasti myös, lapsuudenperheessäni on aina ollut kissa. Sellaisen aion hankkia sitten jos saan työpaikan ja sen kokoisen asunnon että viitsii ottaa.
Joskus sitä sitten vain kärsii siitä kamalasta tunteesta aikansa, kyllä se tähän asti on aina kuitenkin ohi mennyt, vaikka kauheaahan se on.
Mäkin käyn välillä kotoseuduilla tankkaamassa turvallisuutta. Juuri tulin sieltä vain viikko sitten. Harmikseni siellä vaan ei voi koko aikaa rampata, sillä asun todella kaukana.
Olisi mukava oppia jotain rauhoittavia ajatusmalleja. Sillä ajatuksiahan ja tuntemuksiahan nämä ovat, eivätkä "totta".
Se ahdistaa paljon, ettei ole mitään sosiaalista piiriä minne mennä kun ei ole töissä. Jos taas tämä ahdistus tästä kasvaa, en helposti voi edes kuvitella enää lähteväni minnekään sosiaalisia piirejä etsimään. Raivostuttava vaiva, ja söisin tähän mielelläni rauhoittavia. Niitä vain ei ole, eikä lääkärini ole niitä minulle suostunut kirjoittamaan...
Yritän liikkua paljon, mutta kuntosalillekin meneminen voi ahdistaa ihmisten vuoksi.
Voiko tämä olla epävakaata persoonallisuushäiriötä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mäkin käyn välillä kotoseuduilla tankkaamassa turvallisuutta. Juuri tulin sieltä vain viikko sitten. Harmikseni siellä vaan ei voi koko aikaa rampata, sillä asun todella kaukana.
Olisi mukava oppia jotain rauhoittavia ajatusmalleja. Sillä ajatuksiahan ja tuntemuksiahan nämä ovat, eivätkä "totta".
Se ahdistaa paljon, ettei ole mitään sosiaalista piiriä minne mennä kun ei ole töissä. Jos taas tämä ahdistus tästä kasvaa, en helposti voi edes kuvitella enää lähteväni minnekään sosiaalisia piirejä etsimään. Raivostuttava vaiva, ja söisin tähän mielelläni rauhoittavia. Niitä vain ei ole, eikä lääkärini ole niitä minulle suostunut kirjoittamaan...
Yritän liikkua paljon, mutta kuntosalillekin meneminen voi ahdistaa ihmisten vuoksi.
Voiko tämä olla epävakaata persoonallisuushäiriötä?
Tämä siis AP.
Minulla oli 20-30-vuotiaana, ajoittain vieläkin joskus (olen 40) samaa. Johtuu juurikin turvattomasta lapsuudesta tai lähinnä siitä, että on pienenä joutunut tilanteisiin, joissa olisi tarvinnut aikuisen turvaa eikä ole sitä saanut vaan on joutunut käsittelemään vaikeita tunteita yksin. Kun joku laukaisee olon aikuisena, sitä ikään kuin muuttuu pieneksi lapseksi jälleen ja kroppa ja mieli reagoivat kuten olisi joku oikea hätä vaikkei olisikaan.
Minua on auttanut terapia. Myös touhuaminen ja ystäville puhuminen. Joskus kannattaa myös vain antaa niiden ikävien tunteiden vyöryä päälle ja tarkkailla niitä vaikka tuntuisi kuinka pahalta. Silittää vaikka itseään käsivarresta ja toistella, ettei ole hätää. Mindfulness on lähes kliseinen vastaus kaikkeen nykyään, mutta suosittelen lainaamaan/ostamaan jonkun kirjan aiheesta ja kokeilemaan, olisiko metodista apua. Uskon, että on.
Tsemppiä kaikki kohtalotoverit, meitä on enemmän kuin uskottekaan :-)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Muistutan itseäni etten ole sen turvattomampi kuin eksän kanssa ollessa, kun ei hänestä oikeasti ollut apua koska yritin hänen seurassaan peittää turvattomuuteni ja toisaalta hänen salailunsa oli osasyy turvattomuuden tunteeseeni. Yritän muistuttaa, että omat ajatukset tuottaa sitä turvattomuutta ja sitten hengittele syvään tai yritän ajatella positiivisempia asioita ja sitä, että oikeasti pidän yksinolosta ja että se turva voi löytyä ihan omasta itsestäni. Ajattelen, että hätätapauksessa voin soittaa jollekin, vaikkakaan en sitä todellisuudessa tee. Silti ahdistusta on ihmisten ilmoille mennessä.
Olen lähemmäs 50v ja olo on turvaton kokoajan. Ahdistaa ja pelottaa. Itseasiassa tämä on vain pahentunut iän myötä, koska murheet vain lisääntyy vanhetessa, ja lähimmäisten vanhetessa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen myös kolmekymppinen ja minulla on samanlaisia tuntemuksia melko usein. Olen aina tuntenut itseni vähän ulkopuoliseksi muiden ihmisten seurassa, mutta viimeisen kymmenen vuoden aikana olen aiheuttanut itselleni tilanteen, jossa minulla ei todella ole ketään. Vanhempieni ja sisarusteni kanssa pidän harvakseltaan yhteyttä, mutta he eivät ymmärrä minun kaltaisiani ihmisiä ja silloin kuin ahdistava olo tulee, minulla ei ole ketään jonka kanssa puhua.
Vielä nuorena minulla oli läheisiä ystäviä ja muutama vuosi sitten laaja ja monipuolinen tuttavapiiri. Kukaan vanhoista kavereistani ei varmaankaan uskoisi että heidän tuntemansa seurallinen ja iloinen tyyppi viettää päiviäkausia yksin kotona ahdistuen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sama vika täällä. Olen 45-vuotias mies. Maailman uutiset ja oma terveydentila ahdistavat. Työttömyys taas aiheuttaa turhautumista ja toivottomuutta. Lääkkeitä popsin ja psykiatrian polilla laukkaan. Saa nähdä, palautuuko luottavainen asenne elämään enää milloinkaan.
Jumaliste, toivottavasti tää ei jatku enää yli nelikymppiseksi!
Äsken kävin juoksulenkillä metsässä, ja vähän helpotti.
Lemmikkiä en voi ottaa, koska en "osaa" asettua.
Terapia voisi olla paikallaan. Mitkään ssri:t eivät ole auttaneet.
T.ap
Nykyaikaa, koska ette luota enää Jeesukseen ja Jumalaan. Ottakaa nyt ihan oikeasti Raamattu käteen ja tutustukaa aitoon kristillisyyteen, niin ei ole sitä oloa enää.
Nykyään kun ihminen turvautuu rahaan, tavaraan, materiaan, lihaan ja kaikkeen turhuuteen. Niistä ei sitä turvallisuuden tunnetta saa koskaan aidosti.
Täällä myös yksi turvattomuuden tunteesta kärsivä, olen juuri 24v täyttänyt nainen. Tiedän, että tarvitsisin jonkinnäköistä ammattiapua ja viimeistään sitten kun(jos) pääsen töihin valmistuttuani niin aion aloittaa terapiassa käynnin. En halua mennä YTHS:lle, kävin nuorempana juttelemassa kunnalliselle lääkärille ja hän kirjoitti heti reseptin masennuslääkkeisiin joista oli enemmän haittaa kuin hyötyä. Lääkkeet eivät poista tätä ongelmaa. Olen jutellut asiasta poikaystävälle ja tässä viimeisen viikon ajan vain kirjaimellisesti itkenyt itseni uneen. Minulla on kaikki asiat näennäisesti hyvin, on poikaystävä, ystäviä ja lemmikkejä sekä aivan huippu harjoittelupaikka.
Uskon että tämä ahdistus johtuu lapsuudessani tapahtuneista hylätyksi tulemisen tunteista. Välillä tulee onneksi parempia kausia, mutta joudun jatkuvasti tekemään töitä harhauttaakseni ajatukseni kaikesta pahasta johonkin mahdollisimman tyhjänpäiväiseen ja tämä vie kamalasti energiaa. Olen jotenkin turtunut siihen ajatukseen, että vaikka kaikki asiat olisivat henkilökohtaisessa elämässäni muuten hyvin, en koskaan voi olla onnellinen. Olen myös jatkuvasti huolissani kaikesta (tällä hetkellä eniten koirastani vaikka se onkin täysin terve) ja kadun joskus sitä, että otin koiran. Pelkään etten pysty enää jatkamaan eloani tässä maailmassa sitten kun koirastani aika jättää.
Kiitos että aloitit ketjun, tämä tuli sopivaan saumaan kun täällä pohjalla rämmin ja oli hyvä saada jäsenneltyä vähän ajatuksia.
Itsekin koen usein vastaavaa. Välillä iskee epämääräisen ahdistunut olo. En uskalla puhua suoraan omista tarpeistani/toiveistani koska pelkään että niitä vähätellään tai lytätään täysin. Häpeä tunnustaa mutta ehkä olen liian monta kertaa yrittänyt hakea turvaa vääriltä ihmisiltä. Viime aikoina on tuntunut että nyt alkaa olla mitta täynnä.
Terapia vois auttaa. Terapeutti mallintaa turvallista aikuista ja hyvältä terapeutilta kyllä oppii tekniikoita miten turvallisuuden tunnetta voi lisätä. Mulla oli turvattomuutta 28-vuotiaaksi, mutta enää neljän vuoden jälkeen ei ole. Jotakin on vaan päässä naksahtanut oikeaan asentoon.
Mä oon samanlainen:) ikä 25