Suhtautuminen kumppanin lapseen, pohdintaa

Itselläni ei ole lapsia, mutta aloin seurustella miehen kanssa, joka on isä. Mies hoitaa ja tapaa lasta säännöllisesti, eli lapsi on kiinteästi läsnä normaalissa elämässä. Ajattelin aina aiemmin, että koska en ole lapsiin kovinkaan tottunut, en olisi hyvä olemaan lasten seurassa ylipäänsä. Mutta kuinka kävi? Miehen lapsi on jo vienyt sydämeni täysin.

Perheen perustaminen ei aiemmin tuntunut vakavissakaan suhteissa hyvältä ajatukselta. Luulin, etten haluaisi omia lapsia oikeasti ikinä, mutta nyt se ei ehkä tunnukaan yhtään hassummalta. Miehen lapsi on avannut minusta aivan uusia ovia. En kuitenkaan missään nimessä kuvittele olevani mikään äitipuoli lapselle, hänellähän on jo vanhempansa. Haluan vain olla turvallinen aikuinen hänen elämässään.

Kirjoitin tämän, koska minun on hankala ymmärtää, kuinka lapsi voisi olla este suhteen rakentamiselle, mikäli muu natsaa. Aikuisten huonot välit voivat tietenkin laittaa kapuloita rattaisiin, mutta miksi pelkkä lapsen olemassaolo olisi täydellinen nou-nou, ellei nyt sitten ole vakaumuksellinen vela ja ei halua nähdäkään lapsia kymmenen metrin säteellä? Kun ei olla enää ihan parikymppisiä, menneisyyttä alkaa väkisinkin olla jokaisella. Joillakin se tarkoittaa kymmeniä kumppaneita, monilla kariutuneita liittoja, joillakin... lapsia. Siksi ihmettelen, miksi miehellä oleva lapsi näyttää olevan niin monelle naiselle ehdoton turn-off.

Mulla ei ole tarvetta "omistaa" miestä lapseltaan, tai nähdä lasta minään kilpailijana. Päin vastoin nautin nähdessäni miehen ja lapsen läheisen suhteen. Arki ei tietenkään ole aina pelkkää päivänpaistetta, mutta lapsi nyt on aivan viaton koko tilanteeseen. Ja hänessähän on puolet ihmistä, jota rakastan.