Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Osasitteko olla luontevasti lasten kanssa ennen oman lapsen hankkimista?
18.07.2016 |
Otsikossa jo lyhyesti kysymys :)
Olen jo vähän päälle kolmekymppinen, ja mua on aina jotenkin ahdistanut/jännittänyt lapset. Tottakai, kun omia lapsia ei (vielä) ole, niin kyseessä on sitten olleet kavereiden/sisarusten ym. lapset. Kun mulla on aina sellainen "olen tässä tarkkailun ja arvostelun alla, kuinka nyt tulen toimeen tämän lapsen kanssa ja kuinka lapsi muhun suhtautuu", jolloin on hankalaa olla jotenkin omana itsenään ja rennosti. En tiedä, saitteko selvää ollenkaan tästä mun kuvauksesta, mutta siis sellainen olo on jonkun lapsellisen seurassa, kun lapsi on mukana, että kun se lapsi on sille mun sisarukselle tai kaverille tietysti tärkein asia maailmassa, niin sitten mun suhtautumista ja käyttäytymistä koko ajan tarkkaillaan tai arvostellaan (miten puhun ja osaanko komentaa miten ja miten lapsi muhun suhtautuu ja kiellänkö sitä ja tätä jne.).
Voi olla tietysti että tämä on vaan jotakin mun omaa vaativuutta ja jatkuvaa tietoisuutta ja tarkkailua itsestäni ja käytöksestäni, mutta mua kammottaa olla lasten seurassa, kun en osaa olla juuri em. syistä "rennosti". Jopa tämän takia olen pohtinut että hankinko lasta, kun lasten seura on niin "vaativaa" :D Toisaalta, uskon että oma lapsi olisi eri asia. Tosin kyllähän sitä silloinkin on helposti riittämätön olo ja neuvojia varmaan riittää.
Kommentit (24)
Osasin kyllä olla luontevasti lasten kanssa ennen omien hankkimista. Hoidin nuorena paljon tuttavaperheiden lapsia, sekä tietysti omia pienempiä sisaruksiani. Lapsissa pidän juuri siitä, että he eivät arvostele vaan ovat aitoja ja ihania pieniä ihmisiä! Osaavat iloita pienistäkin asioista, ja suhtautua elämään hauskalla tavalla. Nautin tosin paljon äitiydestä, minusta on hauskaa leikkiä lasteni kanssa, ja käydä vaikka huvipuistoissa ja pulkkamäissä. Pidämme mieheni kanssa lasten kanssa puuhailusta ja leikkimisestä. Vaikka toki meillä on säännöt jne, emme ole mitään curling-vanhempia, vaan läsnäolevia vanhempia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mä osasin olla silloin, kun ne vanhemmat ei olleet paikalla. Oli aina jotenkin sellainen olo, että ne vanhemmat kyttää ja arvostelee mun jokaisen liikkeen. Lasten kanssa siis keskenäni meni hienosti ja viihdyin ja lapset viihtyivät.
Kyllä se hyvin sujui, koska olen perheen vanhin lapsi ja olen hoitanut sisaruksiani. Hakeuduin myös päiväkotiin töihin jo 18-vuotiaana, silloin sinne pääsi ilman mitään koulutusta. Ekat kesätyöni tein 13-14-vuotiaana perheessä, hoidin kahta pikkulasta (2- ja 4-vuotiaat) omin päin koko päivän. Laitoin ruuat jne.
Hoidin kaverin vauvaa, sai sen 17-vuotiaana. Oman esikoiseni sain 20-vuotiaana.
Joten kyllä, olen aina osannut olla lasten kanssa luonteva ja myös hellä auktoriteetti nuoruudestani huolimatta.
En osaa vieläkään, omaani (nyt 15) lukuunottamatta. En erityisemmin pidä lapsista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mä osasin olla silloin, kun ne vanhemmat ei olleet paikalla. Oli aina jotenkin sellainen olo, että ne vanhemmat kyttää ja arvostelee mun jokaisen liikkeen. Lasten kanssa siis keskenäni meni hienosti ja viihdyin ja lapset viihtyivät.
Joo, vähän sama kuin mulla. En loppujen lopuksi ole kovin paljoa ollut lasten kanssa keskenään, mutta silloin mullakin on vähän rennompi olo. Silloin kun vanhemmat on paikalla, niin just tuo kytättävänä ja arvosteltavana olo on mulla päällä :/
-ap
En osannut, enkä osaa vieläkään. Omat lapset menee luontevasti, mutta vieraat ei. Kerran jouduin tilanteeseen, jossa kävi kova keskustelu siitä, miten lapset nyt hoidetaan kun sen ja sen pitää mennä sinne ja sinne eikä lapsia oikein voi ottaa sinne mukaan. Katseet tietysti kääntyivät minuun, koska meno ei minua koskenut ja koska minulla oli siinä omat lapset paikalla, niin kyllähän ne muutkin voi varmaan mulle jättää pariksi tunniksi. Olin vaan, että ei apua, älkää jättäkö niitä mulle, mutta suostuin kuitenkin pitkin hampain.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En osannut olla luontevasti sisaren tai kaverien lapsien kanssa. Hankin kuitenkin oman lapsen koska ajattelin että oma on eri asia. Onhan oma lapsi eri asia, mutta alussa en todellakaan osannut olla luonteva vauvan kanssa. Jotenkin sitä sitten pikkuhiljaa oppi luontevammaksi ja nykyään en enää koe että en olisi lapseni kanssa luonteva. Samalla muuten kun oman lapsen kanssa oppi olemaan niin muuttui luontevaksi tuo sisarenkin lasten kaitseminen.
Kun ajattelee vähän itseä ja paljon niitä/sitä lasta niin ei se hankalaa ole. Miksi pitää tehdä siitä noin hankalanoloista, kuka arvostelee kuinka olet lasten kanssa? Paras lapsiini tutustuja oli mies (jolla itsellä kyllä lapsia), jöpötti paikallaan ja katseli lapsia, kohta kiikkuivat hänen ympärillään. Mitä vähemmän yrität ja mitä enemmän olet oma itsesi sitä parempi, minun kokemuksen mukaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En osannut eikä mua edes kiinnostanut lapset ennen kuin sain omia.
En osannut! :D En yhtään tiennyt miten lapsille puhutaan. Jostain syystä lapset silti usein tykkäsivät minusta vaikka tosiaan itseäni melkein ahdisti olla lasten kanssa. Nyt kun omat lapset ja lastenkaveri ovat kouluikäisiä, viihdyn hyvin jo muidenkin kuin omien lasten seurassa. :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En osannut/osaa, vaikka pienemmistä sisaruksista toki kokemusta olikin. Enkä tykännytkään lapsista ollenkaan, enkä kyllä tykkää vieläkään muista kuin omistani.
Muutenkin jättäisin sen toisten lasten komentelun mielellään omille vanhemmilleen, toivottavasti hoitavat sen niin ettei minun tarvitsisi puuttua mihinkään.
Eikö se tule samalla lailla kuin ensimmäisen lemmikin kanssa? Kyllä sen viimeistään silloin oppii jos on oppiakseen. Jotkut eivät opi koskaan. Ja jotkut osaavat vaikka ei omaa olisikaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hienoa kuulla, olen aina luullut että olen jotenkin outo kun en heti muutu ylipirteäksi muumimammaksi lasten lähettyvillä. Minulla siis on vielä toivoa :)
Mä ainakin paremmin osaan olla lasten kanssa nyt,kun on omakin pieni. Tai on jotenkin luontevampi olo, vaikka toisaalta oon aina tykännyt lapsista. Tuota kyttäämisoloa mulla ei oo koskaan ollut, mutta toisaalta oonkin aina ajatellut ettei se mun tehtävä ole toisten lapsia kaitsea jos niiden omat vanhemmat on paikalla :d
Minä en vanhempana myöskään mitenkään arvostele tai kyttää kavereitani tai muita lasteni kanssa, komennan kyllä itse enkä odota sitä muilta.
Miten ne lapset on erilaisia kuin aikuiset? Minkälaista showta pitää esittää mielestänne missäkin kehitysvaiheessa olevalle ihmiselle?
Vierailija kirjoitti:
Eikö se tule samalla lailla kuin ensimmäisen lemmikin kanssa? Kyllä sen viimeistään silloin oppii jos on oppiakseen. Jotkut eivät opi koskaan. Ja jotkut osaavat vaikka ei omaa olisikaan.
Ei todellakan tule. Osaan olla ihan kaikenlaisten eläinten kanssa ja tiedän miten toimia tai jos en tiedä niin opettelen ja teen sen mielelläni. Anna mulle kana tai lammas viikoksi hoitoon tai vaikka koiranäyttelyssä mikä tahansa koira ja mä handlaan sen. Vieraat lapset taas ovat jotain aivan hämmentävää ja en osaa olla niiden kanssa. Omat lapset hoituu luontevasti.
Itselläni oli aika usein samanlainen olo, mutta oman lapsen saamisen jälkeen oman lapsen kanssa muodostui ihan luonnollinen vuorovaikutus.
En osannut olla luontevasti lasten kanssa. Hankittiin lapset päälle kolmekymppisinä. Heidän kanssaan menee hyvin ja luontevasti, ovat rakkaita ja ihan eri asia kuin muiden tenavat. ;) Mutta edelleen muiden lasten kanssa en ole yhtä luonteva ellei omat lapseni ole siinä mukana. Ja äkkiä unohtaa miten ollaan eri ikäisten lasten kanssa kuin ne omat lapset sillä hetkellä on. Esim. meillä on nyt ala-koulussa. Kaveri kävi 3v lapsensa kanssa enkä meinannut millään keksiä jutun aihetta lapsen kanssa, jotain legoista höpötin.
Silti rakastan omiani enkä kadu lasten saantia. Minuun pätee se, että omat lapset, muiden kakarat...
Alue: Aihe vapaa
En hankkisi lapsia, ellen osaisi olla luontevasti lasten kanssa. Minä en osaa enkä ole hankkimassa.