Lue keskustelun säännöt.
Vaikea ongelma: ylihuolehtiva mutta ei kuitenkaan huolehtiva vanhempi
17.07.2016 |
Olen yksinäinen nuori aikuinen, eikä minulla ole muita ihmisiä elämässäni kuin vanhempani. Lähinnä äiti, isä on hyvin etäinen. Ihan niin kuin muutkin, vaikeissa tilanteissa haluaisin tukea ja huolenpitoa, mutta olen jotenkin päätynyt tilanteeseen, jossa en uskalla kertoa noista tilanteista. Äitini ei tunnu kestävän vastoinkäymisiä ollenkaan ja ottaa kaiken todella henkilökohtaisesti. Kaikessa on aina kyse hänestä, vaikka ongelma olisi minun. En voi oikeasti puhua asioistani. Tämä on erityisen vaikeaa tilanteissa ,joissa olen sairastunut. Haluaisin kertoa, että voin huonosti, olen menossa lääkäriin, että minulle on yhtäkkkiä noussut kova kuume, että olen huolissani, että minua pelottaa. Mutta en voi tehdä sitä, koska äiti käy niin ylihuolehtivaksi, olematta kuitenkaan oikeasti huolehtiva. Hän muuttuu todella ahdistavaksi, alkaa soitella ja lähettää viestejä tyyliin "nyt minä olen niiiin huolissani", "valvoin koko yön kun olin huolissani", "ai kun ottaa ihan sydämestä". Hän tekee tiettäväksi kuinka raskasta hänellä nyt on, että nyt on kyse hänestä. Hän on valvonut. Minä rasitan häntä sairaudellani. Sitten alkaa outo syyllisten etsiminen. "Älä juo teetä." "Niissä on tomaateissa on varmaan jotain. Lopeta tomaattien syöminen." Tai jotain muuta yhtä hullua. Tuntuu että aina vika on jossain ihan tavallisessa asiassa jota teen. Minun pitäisi karsia kaikki pois. Ja olla sairastamatta, koska se rasittaa häntä. Hän tarjoutuu kyllä usein esim. tulemaan siivoamaan ja käymään kaupassa, kun olen kipeä, mutta se on todella ahdistavaa, koska hän ei oikeasti kestä sitä että olen kipeä. Häntä pitäisi viihdyttää. En voi levätä tai olla juttelematta, koska sitten hän on "niin huolissaan, kun haluat vaan levätä etkä jaksa puhua". Anteeksi outo avautuminen. Haluaisin vaan joskus saada jotain "tukea" kun voin huonosti. Haluaisin vaan voida sanoa että "hei, olen nyt vähän kipeä ja alakuloinen" ilman että joku hermostuu. Joskus pelottaa kauheasti ajatella että entä jos joskus sairastun tosi vakavasti ja joudun sairaalaan.
Kommentit (3)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Äitisi on itsekeskeinen ja älyltään keskivertoa heikompi.
Valitettavasti ap sinun on vain hyväksyttävä hänet sellaisena kuin hän on. Ja pidettävä vain vähän yhteyttä, ettet tukahdu.
On harmi ettet saa kaipaamaasi tukea, mutta elämässä on pakko opetella pärjäämään omillaan.
Ammattiavusta saattaisi olla apua sinulke, jotta oppisit seisomaan jaloillasi. Ota elokuussa yhteyttä terveyskeskukseesi/opiskelija- tai työterveyshuoltoon, jotta pääsisit psykologin tai sairaanhoitajan juttusille.
Kaikkea hyvää elämääsi.
Olipa hyvä kuvaus kiinnostavasta aiheesta!
Itse olen jo 37-vuotias nainen, mutta minulla on vanhempieni kanssa täsmälleen sama ongelma. En koe voivani kertoa äidilleni huonoja uutisia tai vaikka että olen sairaana, koska tämä johtaa siihen, että joudun sairastamisen lisäksi kannattelemaan hänen tuskailuaan. Olen vasta ihan viime aikoina tajunnut, että en voi ollenkaan tukeutua häneen. Teininä ollessani hän suhtautui ylihuolehtivasti, minulla oli paljon kavereitani tiukemmat kotiintuloajat ja muut säännöt, vaikka olin porukan kiltein ja kunnollisin nuori ja kaveritkin olivat ihan ok. Vielä 18-vuotiaanakaan en olisi saanut jäädä (kunnollisen ja vastuullisen) poikaystäväni luo yöksi. Jne.
Ja minäkin olen tosi yksinäinen. Olen vähän aikaa sitten eronnut pitkästä parisuhteestani, ja yksinäisyys on nyt lyönyt päälle ihan toden teolla. Minulla ei ole kerta kaikkiaan ketään tässä elämässä, vaan kannattelen aina sekä itseäni että ympärilläni olevia ihmisiä. Myös parisuhteessani tein samaa miehelleni ja uuvuin.