Minulla on niin ikävä tyttöni, että itkettää.

vuodattamatta yhtäkään kyyneltä! Ja uskoisin, että tyttö itkee siellä toisella puolella maailmaa myös koti-ikävää.



Itse voin sanoa, että vuosi menee uskomattoman nopeasti! Olin lukion jälkeen USAssa au pairina kokonaisen vuoden. Itkin ja nauroin vuorotellen, mutta vuosi oli yksi elämäni parhaista. Tänäkin päivänä (9 vuotta myöhemmin) kiitän vanhempiani, jotka eivät estelleet intoani lähteä. Henkisesti kasvoin sinä aikana aivan valtavasti ja opin arvostamaan perhettäni ja omaa kulttuuriani ihan toisella tavalla.

Tuohan nyt on aivan luonnollista. Kai 17-vuotiasta saa ikävöidä siinä kuin 5-vuotiastakin?

silloin sinulla on joku jota rakastaa..jospa ajattelisit sen noinpäin

Isoveljeni oli vaihdossa ja minä hänen jälkeensä, ja sekä kotona vanhempia katsellessa että sitten itse ulkomailla ollessa tuntui siltä, että vanhemmat eivät juuri kaivanneet meitä poissaolijoita. Pienemmät sisarukset kyllä.



Syyllistämistä ja ylitunteellisuutta kannattaa toki välttää, mutta tytölle voi olla hyväkin tietää, että sinulla on ollut kova ikävä ja että on mukava nähdä, ja hauska kun tuli kotiin.



Minulle matkustelu jäi päälle: vaihto-oppilasvuotta seurasi pari pidempää kautta ulkomailla opiskelujen aikana. Mukaan jäi mies, jonka kanssa nyt asutaan kyllä Suomessa, mutta lomat vietetään tiiviisti hänen kotimaassaan. Silti lapsuudenperheelle riittää kyllä aikaa, ja nykyisin suhde äitiini on varmasti tiiviimpi kuin valtaosalla ikäisistäni.

En piehtaroi ikävässä, välillä se vaan iskee varsinkin kun tulee ilta ja talo hiljenee. En kai olisi seitsemäntoista vuotiasta päästänyt vuodeksi pois, jos olisin takertuva äiti.

ap

ap