Käytin koko nuoruuteni hukkaan, en kestä :(

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihmiset, älkää luovuttako! Mikään ei estä teitä aloittamasta täyttä elämää nyt, heti, tänään, tältä istumalta! Unohtakaa turhat sosiaaliset normit kuten "olen liian vanha johonkin". Yhteiskunta kuten työkkäri tarjoaa myös apua ura- ja koulutusvalinnoissa. Vähäistä apua, mutta jotain apua kuitenkin kun sitä pyytää. Harrastuksen voi aina aloittaa. Ystäviin voi ottaa yhteyttä. Älkää verratko itseänne toisiin - he eivät ole sinä! Sinä itse olet sinä ja sinä itse ohjaat itseäsi ja teet elämäsi. Mulla on muuttuneet ajatukset radikaalisti sen jälkeen, kun tutustuin termiin "uhriutuminen" ja miten se ilmenee. Olin itse vahvojen traumojen vuoksi jatkuvan uhriutumisen vanki, ja se esti näkemästä että minä itse voin vaikuttaa elämääni. Itsekin traumaattisen lapsuuden kokenut ja 10 vuotta terapiassa, lääkitykset yms. Kyllä mustakin tuntui tuolta jossain vaiheessa, että kaikki on menetetty.. Mutta sitten kognitiivinen terapia lähinnä auttoi eniten, se sai mut liikkeelle ja näkemään, että kaikki ei suinkaan ole paskaa. Mulla on myös semmonen ajatusleikki että "mitähän 70-vuotias minä nyt sanoisi? " (olen 39-v.) Silloin tunnen, että vuosia on jäljellä tolkuttomasti, ja 70-vuotias minä olisi todella pettynyt, jos olisin heittänyt hanskat tiskiin 39-vuotiaana, saatika 28 veenä!

Kuulostaa kyllä hienolta ja on ihan samaa jota oma terapeutti sanoi, mutta ei tee mitään lievittääkseen sitä häpeää jota tunnen koko maailman etten että en ole tähän mennessä saavuttanut sitä mitä haluaisin ja mitä minulta odotetaan. Se että onnistuu jossain vasta keski-iän jälkeen pelkästään alleviivaa aikaisempien epäonnistumisen syvyyttä. 

No kyllä täällä nuorempiakin on, jotka ovat päässeet vaikeuksista yli. Ja se häpeä, tiedän mitä se on. Se on vahingollista itselle, mutta miten sen lopettaisi? En tiedä, ehkä sulla pitää vaan tulla mitta täyteen itsesi ja negatiivisten ajatusten kanssa. Sun oma pää tuottaa sulle sitä häpeää ja pahaa oloa, ja sanoo ettet ole minkään arvoinen, vaikka oikeasti olet! Kuvittele että KUKAAN ei voi tulla sanomaan sinulle mitä tehdä ja että sinä olet lähtökohtaisesti jotenkin huonompi kuin muut, kellään ei ole sitä oikeutta. Sä et ole itse valinnut syntyä tähän maailmaan, mutta nyt sä voit ainakin valita miten tiesi kuljet <3  Mitä 70-vuotias sinä sanoisi nyt sinulle? sanoisiko se että "hyvä vaan ettet usko itseesi, en minäkään usko, vieläkään vaikka olen jo 70! Koko elämäni olen selvinnyt vihaamalla itseäni ja uskomatta itseeni. Ja tiedätkö minkä kaiken olen menettänyt, kun en usko itseeni ja vihaan itseäni. Olen menettänyt kaiken, en ole saanut työtä, en perhettä, kaikkea mitä haluan. Joten älä 28-vuotias sinä ala uskomaan itseesi, jotta voit olla 70-veenä sitten näin itseään vihaava ja onneton kuin minä olen!"  Kuulostaako hyvältä ?

Lainaamaasi viestiä en kirjoittanut minä, ap... En halua ajatella noin pitkälle, haluaisin vain elää tässä päivässä, mutta tuntuu että olen armottomasti liian myöhässä. On vaikea edes tutustua muihin ihmisiin tai saada kavereita, kun  melkein 15 vuoden ajan ainoat kontaktit ovat olleet erilaisia lääkäreitä ja hoitajia. En ole poistunut kotoa kuin pakollisille kauppa- ja lääkärikäynneille. En tiedä missä olen hyvä tai mitä haluan tehdä, koska en ole tehnyt mitään. Olen ihan hyvä ja nopea siivoamaan. Joskus olen lukenut joitain kirjoja, mutta en ole hirveän nopea lukija eikä mitään jää päähän kun luen. Olen fyysisesti rapakunnossa kun liikkunut olen lähinnä omassa asunnossa. Kävelyllä olen käynyt pari kertaa, mutta ei taida paljon auttaa...

En tiedä onko mahdollisuutta hakea esim opiskelemaan kun peruskoulun päättötodistuksen keskiarvo on nippanappa 7. 

Minä tunsin vähän kolmen kympin jälkeen, että elämä on ohi, ja että koska perhettä tai edes parisuhdetta ei ole, niin mahdollisuudet ovat lopullisesti menneet. Elämässä minua piti kiinni vain velvollisuudet töitä ja vanhempiani kohtaan. Yritin päästä terapiaan, mutta Kela ei lääkärin puollosta huolimatta myöntänyt tukea. 

Nyt reilu kymmen vuotta myöhemmin minusta tuntuu edelleen samalta. Elämässä ei ole mitään tavoittelemisen arvoista, tai ainakaan sellaista mitä minun olisi lupa tavoitella. Varallisuutta on kertynyt sen verran, että pääsin omalla kustannuksellani vajaan vuoden psykoterapiaan, mutta ei siitä ollut apua. Parempi kuolla pois, kunhan töiltäni ehdin, kuin elää tällä tavalla 70 v. asti.

13

Mä olen päälle 40 ja vielä toipumassa. On tosin hankittuna mies, perhe ja ammatti, mutta en nauti niistä, enkä haluaisi elää elämää jonka olen valinnut, koska en ollut oma itseni ne valitessani.

Minusta kuulostaa aika hyvältä tilanteelta, jos on 28v. ja on mahdollisuus tehdä mitä vain. Vapauttasi saatetaan kadehtiakin. Ei ole mitään suuria voimavaroja vieviä asioita meneillään, kuten ero, perheväkivalta tai rahavaikeudet. Et ole aikataulullisesti sidottu perhe-elämään vaan voit suunnitella mitä tahansa. Et ole pakotettu työskentelemään epämieluisissa työpaikoissa, koska perheettömänä sinun on helpompi kouluttautua haluamaasi ammattiin. Voit muuttaa minne haluat. Sinun elämääsi ei ole lyöty niin lukkoon hyvässä tai pahassa, kuin monilla ikäisilläsi.  Kohtalontovereitakin löytyy, koska on paljon muitakin, jotka ovat tarvinneet aikaa lapsuuden ja nuoruuden ongelmista selviämiseen.

Voit alkaa rakentamaan sellaista elämää, mitä haluat. Eivätkös monet ihmiset ole lapsien muuttaessa pois kotoa tai eläkeiän kynnykselle iloisia siitä, että he voivat alkaa toteuttamaan unelmiaan? Sinä voit tehdä jo nyt tämän. Et ole sidottu mihinkään ja lisäksi olet sen verran kypsä, mikä antaa ehkä lisää näköaloja ja mahdollisuuksia unelmien toteuttamiseen, kuin nuorempana. Minusta tilanteesi kuulostaa hyvältä, vaikka uusien asioiden etsiminen ja tavoittelu elämään vaatii ponnisteluja. :)

Olen kohta 40 ja olen elänyt kuin teinari koko elämäni. On ehkä joitain huonoja kokemuksia nuorena mutta en ole ajatellut että se olisi vaikuttanut elämääni. Kyllä ne kokemukset kuitenkin varmasti ovat vaikuttaneet. Koulutus on, mutta ei mitään muuta.

En nyt varsinaisesti koe että se yökerhoissa juokseminen ja muu nuoruuteen kuuluva olisi parantanut elämäni laatua millään. Aika säälittävää huomata tässä iässä että tuo on ainoa mitä on saanut aikaan. Olisi voinut jäädä väliinkin. Mutta mitä tahansa ihminen tekee, ei hän koskaan ole tyytyväinen.

Sitä paitsi olet vielä nuori! Joskus 18-veenä luuli olevansa aikuinen, mutta oikeasti sitä oli aivan piltti vielä.

27-vuotiaana olet parhaassa iässä. Pääset muihinkin paikkoihin kuin k18, jotka ovat täynnä kusta ja oksennusta.

Ehdit vielä tehdä _ihan_mitä vaan mieleesi juolahtaa.

Annan yhden vinkin: keskity yksittäisiin hetkiin. Kiva kävelylenkki, uuden ystävän tapaaminen yms, älä niinkään mieti elämääsi isossa mittakaavassa. Voin sanoa, että ne yksittäiset pienet hetket ovat olleet elämäni parhaimpia asioita. Muistan edelleen hetkiä, kun on esimerkiksi käyty ystävän kanssa kahvilla ja halattu tapaamisen päätteeksi. :) Anna sitten elämän vain mennä.

Voit hakea aikuislukioon ja saada paremman keskiarvon jatko-opintoja varten, jos kiinnostaa.

Ei tässä voi oikein edes mennä mihinkään, kun joka paikassa tuntuu että kohta joku tulee sanomaan että "asiaton oleskelu kielletty". Jopa luonnossa liikkuessa tuntuu kuin olisin jotenkin luvattomilla asioilla tai vähintään selityksen velkaa.

Mulla oli myös ikäkriisi sinun iässäsi. Mutta se meni ohi ja nyt kolmekymppisenä elän oman näköistäni elämää ja olen onnellinen.

Minulla oli myös aikamoinen lapsuus, lasinen ja väkivaltainen. Nuoruuteni meni hukkaan itseäni hakiessa. Tuli valittua ihan väärä ammatti, totaalisen väärä mies, tuli siedettyä vttumaisia ihmisiä ihan liian kauan. Olin 34-vuotias, kun menin ensin amk:hon ja valmistuin, sain hyvän duunipaikan. Työn ohella jatkoin vielä yliopistoon. Karsin kaikki vttumaiset tyypit elämästäni, ostin kämpän ja siitä lähtien olen elänyt täysin omaa elämääni. Olen onnellinen. Ja vielä näin 50-vuotiaana olen vähän tuumannut vaihtaa taas alaa. Kämppä on maksettu ja sijoituksia on tullut tehtyä, joten en putoaisi tyhjän päälle. Oikeastaan mikään ei pelota. Se olisi sitten kolmas ura, jos tähän ratkaisuun päädyn. 

Sinä olet vielä todella nuori.