kannattaako mennä luokkakokoukseen mikäli on katkera kouluajoista?

Kannattaa mennä. Minä menisi ainakin ja kostaisin henkisesti kaikille mulkuille.

Tee sinä samoin. Näytä kuinka sinulla menee nyt hyvin.

Itse en menisi. En kykenisi viettämään kivaa iltaa niiden kusipäiden kanssa.

Taidat olla aika nuori?

Kävin kääntymässä siellä. Olihan se kokemus, mutta kotona odotti rapujuhlat ja nykyiset kaverit.

Mä oon miettinyt samaa, että menisinkö jos kutsu tulisi. Ala-asteella minua kiusattiin julmasti ja luokkalaiseni saivat minut vihaamaan itseäni vuosikausiksi ja pilasivat elämäni. Olen edelleen katkera, joten fiksuinta olisi varmasti jättää menemättä. Minulla ei ole mitään mielenkiintoa mennä kyseisiä henkilöitä tapaamaan. Kaiken lisäksi tiedän, etteivät he ole ala-asteajoilta mihinkään muuttuneet.

Ainut syy mennä olisi ehkä se, että voisin näyttää selvinneeni ja menestyneeni heidän tuhotoimistaan huolimatta.

Vierailija kirjoitti:

Taidat olla aika nuori?

Kyllä. Oliko muita kysymyksiä?

Vierailija kirjoitti:

Kävin kääntymässä siellä. Olihan se kokemus, mutta kotona odotti rapujuhlat ja nykyiset kaverit.

Olitko kouluaikoinakin noin olevinasi?

Sellaisen jutun voisin vielä lisätä, että luokalta jäi kuitenkin kaksi hyvää ystävää. Heitä näen tosin muutenkin, mutta tekevät luultavasti tilanteen helpommaksi? Ap

Otan osaa mutta en käsitä jotain kouluajoista katkeroitumista. Itse jouduin melkoisen julmasti kiusatuksi opettajien taholta, mutta en minä heidän haudoilleen käy kusemassa. He eivät kyenneet nujertamaan minua. Luokkatoverit olivat OK. Itse menin luokkakokoukseen ja suosittelen sitä muillekin. Tosin en ole mikään juuri koulusta päässyt.

Miksi olet vielä katkera? Ihmisille, jotka kauan sitten olivat vielä lapsia tai nuoria aikuisia?

Voisiko olla mahdollista sekin, että itse et ollut aktiivinen ottamaan kontaktia muihin tai jopa torjuit kaikki lähestymisyritykset tovereiltasi aikanaan? Minun luokallani oli semmoinen, kenestä ei saanut kukaan kolmeen vuoteen ikinä mitään irti, ei vastausta ei katsetta, joten jos hänellä esim olisi vastaavanlanen käsitys siitä, miten kouluaika meni niin voi, kyllä me yritettiin.

Vierailija kirjoitti:

Otan osaa mutta en käsitä jotain kouluajoista katkeroitumista. Itse jouduin melkoisen julmasti kiusatuksi opettajien taholta, mutta en minä heidän haudoilleen käy kusemassa. He eivät kyenneet nujertamaan minua. Luokkatoverit olivat OK. Itse menin luokkakokoukseen ja suosittelen sitä muillekin. Tosin en ole mikään juuri koulusta päässyt.

Tietenkin helpointa olisi jatkaa elämäänsä ja unohtaa menneet, ja niin olen tehnytkin. Mutta on se vaikeaa, etenkin kun näkee näiden henkilöiden kasvot uudelleen. Varmasti palaa kouluajat mieleen. Kuinka osaan suhtautua heihin enää normaalisti? Ap

Itse en mennyt, kun tuli ala-asteen luokkakokous. En näe mitään ideaa mennä tapaamaan ihmisiä, joista en pidä. Siitähän tulee vain paha mieli. On mulla parempiakin tapoja kuluttaa aikaani. Tuskin ketään kiinnostaa, että kiusatulla menee hyvin. Eli ei siinä pääse ketään näpäyttämään.

Jos ylä-asteelle järkättäisiin kokous, sinne menisin mielellään. On tosi hyvät muistot ylä-asteajoista, ja olis kiinnostavaa nähdä, mitä ihmisille kuuluu. Lukiokokoukseen en myöskään menisi, koska lukio oli tylsää aikaa, enkä tuntenut sitä omaksi. Minua ei kiusattu siellä, mutta olin ulkopuolinen (lähinnä omasta tahdostani).

Kannattaa toki, jos sinulla menee nyt elämässäsi hyvin etkä anna mitään aihetta kuin korkeintaan kateellisille irvailuille.

Minäkään en ollut varsinaisesti kiusattu, mutten mitenkään pidettykään. Se sellainen nörttityttö, joka oli hyvää pataa opettajien kanssa ja huonoa useimpien kanssaoppilaiden, oma kaveriporukka oli kyllä. Nyt mulla on maisterintutkinto, hyväpalkkainen työ, ihana mies, omistusasunto ja reissaan paljon maailmalla. Minua pilkanneet ovat aika monet niitä tyyppejä, jotka eivät ole päässeet sieltä käpykylästä kuin naapurikaupunkiin synnyttämään ei-toivottuja lapsiaan. Luokkakokouksessa kävi ilmi, että meillä ei edelleenkään ole mitään yhteistä, mutta sainpahan "kostoni" - joka oli siis se, että mulla menee hyvin ja heillä ei, vaikka silloin aikoinaan kovasti naureskelivat hyville numeroilleni ja sille, etten halunnut juoda Peten isoveljen keittämää pontikkaa välitunnilla. 

Mä en näillä näkymin mene luokkakokouksiin ehkä koskaan. Se surettaa minua. En vaan uskalla enkä haluaisi jäädä siellä yksin.

Mulle tuli kutsu, olen ex-koulukiusattu. Ilmoittauduin luokkakokoukseen, mutten kuitenkaan pystynyt menemään, joten peruin menemiseni. Olisihan se ollut hienoa, jos siellä olisi nyt ollutkin hyvä henki, johon mut olisi otettu mukaan ja juteltu kuin kenelle tahansa. Se olisi ollut hienoa. Mutten voinut ottaa sitä riskiä, että siellä oltaisiin edelleen halveksittu mua ja muistojen elävinä tulviessa päälle olisin taantunut änkyttäväksi ja epävarmaksi kiusatuksi siinä tilanteessa, kaikkien heidän keskellä, eiiih.

Vierailija kirjoitti:

Miksi olet vielä katkera? Ihmisille, jotka kauan sitten olivat vielä lapsia tai nuoria aikuisia?

Voisiko olla mahdollista sekin, että itse et ollut aktiivinen ottamaan kontaktia muihin tai jopa torjuit kaikki lähestymisyritykset tovereiltasi aikanaan? Minun luokallani oli semmoinen, kenestä ei saanut kukaan kolmeen vuoteen ikinä mitään irti, ei vastausta ei katsetta, joten jos hänellä esim olisi vastaavanlanen käsitys siitä, miten kouluaika meni niin voi, kyllä me yritettiin.

Yritin päästä mukaan porukkaan, mutten koskaan kelvannut heille. Eleillä tehtiin selväksi, että minusta ei pidetä. Sellainen voi aiheuttaa katkeruutta. Ap

Mä en menisi, jos saisin kutsun. Osa porukasta kiusasi mua ja osa ummisti silmänsä kiusaajien toihuilta. Ei mulla ole mitään sanottavaa näille ihmisille.

Mitä ihmettä? Jos, siveetä teiniä haukutaan koulussa huoraksi, niin onko se ok?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kävin kääntymässä siellä. Olihan se kokemus, mutta kotona odotti rapujuhlat ja nykyiset kaverit.

Olitko kouluaikoinakin noin olevinasi?

Minua kiusattiin ala-asteella, mun sen kiusaamisen organisoi poika, joka oli loukkaantunut, kun en tykännyt hänestä. Tytöt eivät niinkään kiusanneet, mutta eivät uskaltaneet minua puolustaakaan. Yläasteella jäin sitten yksin, tai oli meitä sellainen hyljeksittyjen pikku porukka, jolle naureskeltiin, mutta emme olleet kunnon kiusaamisen arvoisia, meidät vain suljettiin ulos kaikista jutuista eikä kutsuttu bileisiin tms.

Menin kuitenkin luokkakokoukseen yli kahdenkymmenen vuoden jälkeen, kun sellainen järjestettiin. Tuntui, että osa yritti korvata käytöksensä jälkikäteen, kyselivät kuulumisia jne. Kiusaajat sen sijaan lymysivät yksin nurkassa synkkinä. Ei tuo nyt muuten terapeuttinen tapaaminen ollut, mutta oli kiva nähdä ne lapsuuden kaverit, joiden kanssa välit hieman hiipuivat silloin, kun aloimme liikkua eri porukoissa näistä suosittuus-syistä. Muutama oli ilmeisesti ollut pahoillaan ja kaivannut, kun lapsuuden ystävyys katkesi teinivuosiin.

Ellei osallistuminen ole mahdoton kustannus, suosittelen, että edes piipahdat paikalla.

Kuinka paljon näissä luokkakokouksissa otetaan kontaktia muihin? Onko tapana käydä kyselemässä jokaisen kuulumiset? Vai voinko vain lähteä rennosti viettämään iltaa lähinnä näiden parin ystäväni kanssa ja jutella luokkalaisille jos siltä tuntuu? Ap