Saisin parempaakin, mutta...
Olen aina ollut sitä mieltä, että kun saan lapsia niin en enää halua erota. Olen tuntenut avopuolisoni noin 10vuotta, ja olemme seurustelleet 2 vuotta. Meille syntyi tänävuonna vauva, vaikka itse pelkäsinkin alkuun kaikkea (mm. mitä jos lapsesta tulee kiusattu). Mies siis oli se, joka ensin lasta halusi ja sai minut jättämään pelot taakseni. Suhteemme alussa mies oli kuin eri ihminen ja hän olikin ensimmäinen mies, kenelle olen pystynyt kasvotusten avautumaan ja puhumaan tunteistani. Hän kehui, kuunteli, sai minut puhumaan ja tunsin oloni paremmaksi kuin pitkiin aikoihin. Ajattelin, kuinka ihanaa raskausaika tulisi olemaan, mies tunnustelisi vauvan potkuja ja kuuntelisi mahaa. Mutta ei, hän ei muistaakseni kertaakaan tunnustellut potkuja, ilman että pyysin. Hän muuttui kiukkuisemmaksi, eikä enää kehu. Olen joskus maininnut asiasta ja hän on puolustellut asiaa työstressillä, mutta eivät asiat hirveästi paremmin ole loma-aikoinakaan. Saan olla todella paljon yksin ja olenkin muuttunut todella ärtyneeksi. En ikinä ole ollut hirveän vihainen ihminen, mutta nyt huudan kissallemmekin jos se edes maukuu. Mies saattaa töiden jälkeen jäädä vielä kavereiden kanssa kahville ja tulee joskus vasta 19 aikaan kotiin (työt loppuvat 16). Viikonloppuisin hän lähes aina ryyppää ja joudun yöllä hakea häntä kotiin ja tietysti joudun myös herättää vauvan, että saan sen mukaan. Ensimmäisenä äitienpäivänäni en saanut häneltä edes äitienpäivän toivotusta. Minun vanhempani ovat eronneet ja isäni hetki sitten sanoikin näin "olin aina töissä tai papan tallilla korjaamassa autoja. Äitis sit eräs päivä sano, et hän on nyt 3 vuotta vahtinut lapsia, joten nyt on sun vuoro- ja se vuoro jäi pysyväks." Kerroin tämän miehelleni vihjauksena ja mies vastasikin "teeäätkö säki sit noin ku mä en oo ikinä kotona?". Eli hän ilmeisesti ymmärtää ettei ole paljoa kotona, muttei ota sitä vakavasti. Näin muutama päivä sitten netissä kuvan, kun eräs tuttu mies oli yllättänyt tyttöystävänsä kynttiläillallisella, kun tämä synttäripäivänään tuli töistä kotiin. Olin heti kateellinen ja mietin, että kumpa itse saisi tuollaista huomiota. Mutta ei, kun oma mies vaan valittaa, että miksei ole puhtaita sukkia laatikossa, jos en ole pessyt pyykkiä pariin päivään. Tiedän, että saisin luultavasti huomaavaisemman ja paremmankin miehen, mutta en ikinä kehtaa luistaa perjaatteistani. Eli en haluaisi erota, kun meillä kuitenkin on lapsi. Mutta tällä hetkellä en jaksa enää edes yrittää, sillä olen jo useasti pyyyänyt miestä olemaan enemmän kotona. En tiedä mitä pitäisi tehdä.
Kommentit (9)
Heh, minun suhteissani on aina tullut arki varmaan kuukauden kohdalla XD Välittämiseni ei ole loppunut, mutta miehestä on tullut tylsä, liian tuttu ja rasittava, joten tahdonvoimaa on vaatinut, että jaksaa yhä yrittää.
Oletko sanonut miehelle, että nyt pitää jäädä kotiin ja PISTE? Miksi haet miehen ryyppyreissuilta? Itse en ikinä herättäisi vauvaa, että nyt haetaan isi baarista!?
Jos päättäväisesti keskustelet, jopa räyhäät, teet kantasi selväksi niin luulisi miehen ymmärtävän. Jos ei, niin sitten eri osoitteeseen. Ei ole hyväksi sulle, eikä todellakaan lapselle loppujen lopuksi.
Kysymyksiä etäiselle miehelle
-Oletko loukkaantunut?
-Oletko vihainen?
-Oletko katkera?
-Miten tilannetta voisi sovitella?
Loukkaantumisen voi sopia, viha menee ohi, katkeruus on jonkinverran asennekysymys.
Vauva on uusi elämäntilanne ja monenlaista sopeutumista tulee moneen suuntaan.
Vierailija kirjoitti:
Oletko sanonut miehelle, että nyt pitää jäädä kotiin ja PISTE? Miksi haet miehen ryyppyreissuilta? Itse en ikinä herättäisi vauvaa, että nyt haetaan isi baarista!?
Jos päättäväisesti keskustelet, jopa räyhäät, teet kantasi selväksi niin luulisi miehen ymmärtävän. Jos ei, niin sitten eri osoitteeseen. Ei ole hyväksi sulle, eikä todellakaan lapselle loppujen lopuksi.
Räyhääminen ei ole kovin rakentava tapa ratkaista asioita. Usein se vaan ajaa toisen entistä kauemmas. Ja vanhempien ero on aina kriisi lapselle.
Mutta tuohon baarista hakemiseen mulla on sama kanta. Eikö hän voisi pyöräillä tai ottaa taksia? Vauvan yöunethan tuossa häiriintyy.
Miksi jotkut naiset tekevät lapsia alkoholistien kanssa???
Ma me mo kirjoitti:
Sanotaan, että ensimmäinen vauvavuosi on parisuhteelle se kaikkein rankin. Sen lisäksi te olette juuri saavuttaneet sen kahden vuoden rajan, johon suhteen alkuhuuma yleensä päättyy ja alkaa arki. Siitä eteenpäin toisen rakastaminen vaatii päättäväisyyttä ja vaivan näköä parisuhteen eteen.
Kerrot että suhteen alussa pystyit avautumaan miehelle tunteistasi. Jos yrittäisit sitä nytkin? Omien tarpeiden ja toiveiden kertominen on tärkeää, koska kukaan meistä ei ole ajatusten lukija. Jos pystyy syyttelyn sijaan käyttämään "Minusta tuntuu.." tai "Minulle olisi tärkeää.." -alkuisia lauseita, toinen on vastaanottavaisempi, eikä mene niin herkästi puolustuskannalle, mikä sitten voi johtaa riitelyyn.
Meillekin tuli syksyllä vauva, eikä minunkaan mieheni huomioinut ensimmäistä äitienpäivääni juuri mitenkään. Muutenkin parisuhde on ollut vähän taka-alalla vauvan syntymän jälkeen, mutta nyt alkaa tilanne olla jo aika hyvä. Mies on minulle kaikessa törppöydessään hyvin rakas. :D
Ei minua arki haittaa, päinvastoin. Ja myös mies on sanonut, ettei häntä haittaa. Tykkään siitä, kun on joku jonka kanssa ihan vaan olla ja elää.
En ole ikinä osannut puhua kasvotusten seurustellessa, joissain suhteissa olen jopa ollut selkä mieheen päin, että uskallan puhua, tai kirjottanut puhelimen viestikenttään asiani. En tiedä, miksi avautuminen on minulle niin vaikeaa. Suhteen alussa, niinkuin jo aiemmin sanoin, nykyinen mieheni OLI ensimmäinen ja ainoa seurustelukumppani, jolle olen osannut avautua. Hän kuunteli rauhassa, eikä suuttunut, vaikka minulla olisi mennyt pidempäänkin, ennenkuin uskallan puhua. Avautumispelkoni on lähes samanlainen tunne kuin esiintymispelkoni; kädet tärisevät, ahdistaa jne. Jossain vaiheessa osasin jo avata suuni ilman kummempaa empimistä ja ahdistusta. Mutta mies muuttuikin sellaiseksi, että suuttui, jos en heti saanut asiaani sanottua, ja suuttui kun kerroin asiani. Näin olen siis joutunut taas tilanteeseen, jossa en osaa avautua ja tunnen murheen aiheeni tyhmiksi.
Jos olen sanonut, ettei meillä nyt ole rahaa tehdä remonttia tai ostaa autoon osia, niin mies suuttuen sanoo "no vittu mä haluun joskus saada tän kämpän valmiiks, ei sit tehä vittu jatketa tätä remonttia ikinä.", vaikka kyse olisi vaan vaikka vaatekaapista joka tarvitsisi tehdä.
Vierailija kirjoitti:
Oletko sanonut miehelle, että nyt pitää jäädä kotiin ja PISTE? Miksi haet miehen ryyppyreissuilta? Itse en ikinä herättäisi vauvaa, että nyt haetaan isi baarista!?
Jos päättäväisesti keskustelet, jopa räyhäät, teet kantasi selväksi niin luulisi miehen ymmärtävän. Jos ei, niin sitten eri osoitteeseen. Ei ole hyväksi sulle, eikä todellakaan lapselle loppujen lopuksi.
En ole käskenyt jäämään, en halua pakottaa toista. Olen kyllä sanonut esim näin "ei tarvii jäädä kotiin jos et haluu. Haluun, et jäät meiän kaa kotiin siks, että ite haluut eikä siks, että mä haluun." Joten mies on aina lähtenyt. Ja olen aina ollut myöskin "liian kiltti", en osaisi sanoa, että en tule hakemaan, enkä halua, että rahojamme tuhlataan esim taksiin.
En myöskään uskalla enää oikein puhua miehelle, koska pelkään, että hän rikkoo jotain. Moni puhelin on jo mennyt rikki, kun suuttuessa heittää seinään. On lyönyt nyrkillä seinään reikää, rikkonut kellon...
Sanotaan, että ensimmäinen vauvavuosi on parisuhteelle se kaikkein rankin. Sen lisäksi te olette juuri saavuttaneet sen kahden vuoden rajan, johon suhteen alkuhuuma yleensä päättyy ja alkaa arki. Siitä eteenpäin toisen rakastaminen vaatii päättäväisyyttä ja vaivan näköä parisuhteen eteen.
Kerrot että suhteen alussa pystyit avautumaan miehelle tunteistasi. Jos yrittäisit sitä nytkin? Omien tarpeiden ja toiveiden kertominen on tärkeää, koska kukaan meistä ei ole ajatusten lukija. Jos pystyy syyttelyn sijaan käyttämään "Minusta tuntuu.." tai "Minulle olisi tärkeää.." -alkuisia lauseita, toinen on vastaanottavaisempi, eikä mene niin herkästi puolustuskannalle, mikä sitten voi johtaa riitelyyn.
Meillekin tuli syksyllä vauva, eikä minunkaan mieheni huomioinut ensimmäistä äitienpäivääni juuri mitenkään. Muutenkin parisuhde on ollut vähän taka-alalla vauvan syntymän jälkeen, mutta nyt alkaa tilanne olla jo aika hyvä. Mies on minulle kaikessa törppöydessään hyvin rakas. :D