Minkäikäisenä olet nainen ollut kaikkein onnellisin tähän astisessa elämässäsi?

Nyt 30+. 20-30v ajanjakso jolloin olin niin hukassa ja nyt jälkeenpäin häpeän kaikkea mitä silloin tein.

16-vuotiaana kaikki oli helppoa ja huoletonta. Toinen onnellinen aika oli siinä 20- vuotiaana

25-vuotiaana olin onnellinen sinkku, nautin miehistä, olin kaunis. Vanhempani olivat vielä hyvässä kunnossa. Nyt olen 35, yhden lapsen äiti ja parisuhteessa, todella väsynyt koko ajan ja se on jättänyt jälkensä mieleen ja ulkonäköön. Vaikea sairauteni on alkanut sekin kuluttaa.

Vierailija kirjoitti:

7-15-vuotiaana.

Kateellisena luen tuollaisia aloituksia kuin aloittajalla. Olen samanikäinen. Vanhempani ovat pilanneet elämäni.

Millä tavalla pilasivat? Miksi eivät pilanneet jo alle 15-v?

Suunta ylöspäin alkoi 23-vuotiaana ja koko ajan tunnen itseni onnellisemmaksi.

Olen nyt 28-vuotias ja uskallan olla oma itseni, ei kiinnosta mitä muut on minusta mieltä.

Lapset on pieniä ja heidän kasvua ja kehitystä on mukava seurata, asutaan omakotitalossa ja elämä menee muutenkin kivasti eteenpäin. Kun vielä töitä löytyisi kun vanhempainvapaa on loppu, sitten olisi kaikki hyvin :)

Nyt 29 vuotiaana. On ihana mies ja työ, kivat harrastukset. Yritän oppia elämään hetkessä...

15-17 taisi olla tähän astisen elämäni parasta aikaa. Se huolettomuus ja puhtaasti elämästä nauttiminen oli vaan hienoa.

Olen ap:tä muutaman vuoden vanhempi ja tuntemukseni ovat samansuuntaiset. Koen, että n. kolmenkympin jälkeen elämä on vain parantunut (ei mitenkään tasaisesti, takapakkeja on ollut ja välillä ihan pikimustaa!). Panen sen sen piikkiin, että kun ikää karttuu, karttuu samalla pettymyksiä ja epäonnistumisia MUTTA myös niistä selviämisiä. Se kasvattaa itsetuntemusta ja -luottamusta. Tässä iässä osaa käsitellä epäonnistumisia ja tietää jo, ettei niihin kuole. Tietää, ettei elämässä ole käsikirjoitusta ja että kaikki voi muuttua yhdessä hetkessä. 

Lapsuudestahan sitä jokainen ponnistaa, mutta aikuinen on itse vastuussa omista valinnoistaan. 46-vuotiaan olisi aika lapsellista enää syyttää "äiskää ja iskää". 

Mulle onni ei ole mikään pysyvä tila tai päämäärä, vaan elämisen sivutuote, joka silloin tällöin osuu kohdalle. Tulee mieleen John Lennonin säe, joka menee suunnilleen: "elämä on se mitä tapahtuu samalla, kun puuhakkaasti suunnittelee jotakin muuta". Välillä huomaa olevansa onnellinen, että nyt on hyvä, vaikka ei olisi tapahtunut mitään erityistä. 

45-vuotiaana eli nyt juuri. Lapset aikuisia, vanhin valmistuu syksyllä insinööriksi, keskimmäinen vakityössä ja lähtee syksyllä opiskelemaan työn ohessa ja nuorin pääsi myös välivuoden jälkeen opiskelemaan. Eli lapset saatettu onnellisesti maailmalle. Yli 23-vuotinen avioliitto kukoistaa ja oma pitkä työttömyys ei haittaa, on ollut aikaa itselle ja mökkeilylle. Teemme ja menemme mieheni kanssa niin kuin haluamme, emme ole tilivelvollisia kenellekään. Nautin "vapaudesta" ja itsestäni naisena enkä pelkästään äitinä.

Varmaan joskus alle kouluikäisenä. Eli sanotaan 0-5-vuotiaana. Siitä eteenpäin kaikki mennytkin tasaiseen tahtiin päin helvettiä...

Ehkä olen onnellisimmillani nyt 21-vuotiaana. Lapsuuteen aina kaipaan, mutta oikeasti lapsuuteni oli huolien ja vanhemman sairauden varjostama, aina sain pelätä, vaikkei mitään pahaa minulle tapahtunutkaan. Olin lapsena todella pelokas. Toisaalta kaikki oli silloin selkeää ja elämä vielä edessä, olin älykäs lapsi ja kaikki luulivat, että musta tulee jotain suurta. Niin luulin itsekin.

Lukiossa olin myös tavallaan onnellinen. Mulla oli monta rautaa tulessa, koulu ja osa-aikaduuni, paljon kavereita ja aina jotain menoa. Nautin siitä todella, mutta paloin loppuun, kun mt-ongelmia oli jo ennestään pohjalla. Myös itsetuntoni oli tosi huono ja annoin ihmisten käyttää mua hyväksi. Abivuonna sitten romahdin toden teolla, olin pari vuotta täysin työkyvytön ja kaikki aika meni kotona.

Nyt olen alkanut taas keräillä itseäni. Viime vuonna opiskelin avoimessa yliopistossa muutamia kursseja, joiden avulla löysin sitten unelma-alani. Vaikeaa ja rankkaa se oli pitkän kotonaolon jälkeen, mutta sitäkin palkitsevampaa. Lukio ja peruskoulu eivät koskaan haastaneet mua, joten en ollut tottunut tekemään mitään arvosanojen eteen. Nyt se sitten muuttui ja opin ottamaan vastuuta itsestäni ihan eri tavalla. Pääsin opiskelemaan tätä samaa alaa ja nyt syksyllä se todellinen koitos onkin vastassa! Todella toivon, etten enää yliopistossa romahda niin pahasti, että joutuisin sairauslomalle. Toisaalta en usko, että niin tapahtuu, koska olen oppinut tuntemaan itseni ja rajani, sanomaan ei ja työskentelemään tavoitteellisesti.

Tulipas sekava ja mitäänsanomaton viesti. Joka tapauksessa nyt musta vasta todella tuntuu, että elämä alkaa, ja että tää maailma on sittenkin mua varten.