Lue keskustelun säännöt.
Minkäikäisenä olet nainen ollut kaikkein onnellisin tähän astisessa elämässäsi?
Aikuinen nainenko oon?
10.07.2016 |
Itselleni tuntuu, että nyt 40-vuotiaana on elämä parasta aikaa minulle. Rakkauselämä kukoistaa, lapset ovat isompia ja aikaa jää enemmän itselle, parisuhteelle ja ystäville. Ei ole kuitenkaan sairauksia, eikä mitään paineita ulkonäöstä ja muusta, kuten nuorempana. Jotenkin vaan todella tyytyväinen olo.
Kommentit (51)
Olin onnellinen 4-6 vuotiaana. Sen jälkeen ei ole enää samanlaista vapauden ja rentouden tunnetta ollut. Sairautta, kuolemaa, väkivaltaa, yksinäisyyttä, mt-ongelmia jne. jne. Pian tämä päättyy osaltani, en ajatellut enää katsoa, mitä paskaa elämällä on seuraavaksi luvassa osakseni.
N33
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olen nyt vajaa 40 v. ja en ole koskaan ollut näin tyytyväinen itseeni ja elämääni.
Sama täällä. 39-v ja ehdottomasti elämän parasta aikaa.
Kun olin 19-vuotias. Lähdin ulkomaille, kaikki oli seikkailua, uusia ystäviä ja tosi fantastista aikaa.
Toinen aika oli lapsen odotus ja ne ensimmäiset vuodet.
Olen vasta 20-vuotias, mutta voin sanoa olevani kaikkein onnellisin juuri tällä hetkellä.
Kirjoitin vihdoin ylioppilaaksi kamppailtuani vaikean lukihäiriön sekä oppimishäiriön kanssa lukiossa 4 vuoden ajan. Pääsen syksyllä opiskelemaan unelma-ammattini lempikaupunkiini sekä olen vihdoin löytäny terveen parisuhteen (ex oli väkivaltainen).
En ole edes aiemmin tajunnut miten hyvin asiat tällä hetkellä ovat! Elämästä pitää nauttia. :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kaksi kohokohtaa ikien puolesta tähän mennessä:
- 19v, välivuosi, töitä (= rahaa), nuoruuden intoa mm. harrastaa paljon ja ystäviä ympärillä, kiva poikaystävä ja hauskanpitoa ilman suuria huolia, asuin kotona sen vuoden vielä
- 29v., isot, mutta tunnelmalliset häät heti sydäntalvella rakkaan miehen kanssa, sain viran, sekä esikoisen odotus- ja vauva- siihen kylkeen, todella onnellisia tapahtumia, tuntui kuin leijailisin pumpulipilvillä
Nyt 33v., kaksi lasta tullut lisää ja edelleen mieskin rakas, omakotitalo ja tykkään edelleen työstäni :)
Mitä vanhemmaksi tulee niin sen onnellisempi ja tyytyväisempi on.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Varmaan joskus 25-vuotiaana tai sitten lapsena. Nyt sairastanut monta vuotta, lapset tappelee ja elämä kituuttamista. Ei haaveita, ei oikeastaan mitään mitä odottaisi tulevaisuudelta kuin että milloin tämä loppuu. Olen 40 vuotta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Täytän 35 tänä syksynä
Naurattaa miten jotkut, yleensä juuri ne vasta aikuistuneet, luulevat että elämä olisi nyt jo ohi...
Olen sinua paljon vanhempi ja elämä on todellakin ohi. On ollut jo ajat sitten.
Miksi? Sairastuitko vai mitä tapahtui?
Pelkkää vastoinkäymistä koko elämä. Koskaan ei mitään positiivista. Täälläkin tulee vaan alapeukkuja.
Mitä vanhemmaksi tulee niin sen onnettomampi ja tyytymättömämpi on.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Onnellisin olen ollut esikoista odottaessani sekä hänen vauva aikanansa :)
7-15-vuotiaana.
Kateellisena luen tuollaisia aloituksia kuin aloittajalla. Olen samanikäinen. Vanhempani ovat pilanneet elämäni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Nyt yli 40-vuotiaana. Jotain lukioaikaa muistelen haikeana, joten ehkä osin myös silloin.
Varmaan joskus 20 korvilla, kun olin niin umpirakastunut, että masensi ees vähän vähemmän. Nyt olen 27-v
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Juuri nyt. Vaihto-opiskeluaika alkaa olla lopuillaan ja takana on aivan ihana ajanjakso itselle uudessa maassa. Sain uusia ystäviä, tanssin ensimmäistä kertaa aamuun asti ja pidin hauskaa vailla sen suurempia huolia. Pian palaan takaisin Suomeen ja tiedossa on töitä loppukesäksi, joten ihan mukavasti tässä kieltämättä menee. Parisuhteessakin menee hyvin tästä vaihdosta huolimatta. Kaikki hyvin siis! :)
Vierailija kirjoitti:
7-15-vuotiaana.
Kateellisena luen tuollaisia aloituksia kuin aloittajalla. Olen samanikäinen. Vanhempani ovat pilanneet elämäni.
Vanhemmat pilaavat varmiten sen elämän 7-15 vuotiaana kun kotona suurin osa asuu, sen jälkeinen elämä on kuitenkin itsenäistä - saa itse valita jääkö marisemaan lapsuuden traumoja vai ei. Ja jos ne traumat ovat suuria, eikö ne pitäisi kolahtaa eniten juuris silloin kun ne tapahtuvat eli lapsena? Aikuisena jokainen tekee oman onnensa tai pilaa sen.
Ikävuodet 15-19 ja 22-23. Molemmat olivat sellaisia ajanjaksoja, että sain toteuttaa itseäni ja paljon rakkaita ihmisiä ympärillä :)
24-35v, sain lapset, parisuhde kukoisti, kaunis koti, töitä riitti, taisi olla liian hyvää jatkuakseen loputtomiin.
35-45v elämä mureni käsiin tuntui, että antaa tulla vaan kaikki kestetään. Meni työ, parisuhde, koti, läheisiä sairasti, kuoli, tavallaan aloitin elämän alusta 40v, muistan kuinka hoin itselleni vuosia, katkeraksi ei saa tulla ja tästäkin selviän.
Jotain kyllä noin vuosina särkyi lopullisesti, mutta nyt 55v tunnen itseni 99% onnelliseksi ja tyytyväiseksi.
35-38 -vuotiaana. Lapsi oli jo kouluikäinen, olin hyvässä työpaikassa, seurustelin upean miehen kanssa, matkusteltiin, ei ollut raha- eikä muita huolia. Ja olin timmimmässä kunnossa ja paremman näköinen kuin koskaan sitä ennen tai sen jälkeen.
Lapsena, noin ikävuodet 2-11.
Oli paljon kavereita samanlaisista taustoista ja rakkaita harrastuksia. Ulkomailla ei matkusteltu ruotsinristeilyjä lukuunottamatta, mutta kuoron ja partion kautta pääsi usein leireille, jotka oli aivan mahtavia. Sisarukset olivat vielä pieniä ja söpöjä. Elämässä oli paljon uutta ja jännää ja jotenkin sitä vain osasi nauttia niistä hyvistä asioista tosi vahvasti, vaikkei elämä silloinkaan aina mukavaa ollut.
11-vuotiaana tapahtuu jotain ja sen jälkeen olen ollut enemmän tai vähemmän masentunut. Pahimmat vuodet oli 15-16 vuotiaana sekä 22-23-vuotiaana. Nyt olen 29 ja onneksi noista pahimmista kausista on kuitenkin tultu ylöspäin.
Tuntuu tosi hämmentävältä, että joillakin ne parhaat vuodet on sijoittuneet tuohon 15-25 välille. Jotenkin kuvittelin aiemmin, että lapsuus olisi lähes kaikille onnellisinta aikaa, vsikkei myöhemminkään olisi erityisiä kriisejä ollut.
24-vuotiaana olin ihan käsittämättömän onnellinen. Hyvä parisuhde, eka vauva, opiskelu hyvässä putkessa (johon vauvatauko oli ihan tervetullut), kavereita. Rakastin niin helvetisti kaikkea ja kaikkia.
Nyt 53-vuotiaana olen myös hyvin onnellinen. Hyvä parisuhde, talous vakaa, lapsilla vaikuttaa menevän hyvin, ja toivoakseni välit ovat sellaiset, että muksut kertovat, kun huolia on. Omista vanhemmista tosin huoli ja murhe, mutta tunnen itseni vahvaksi kaiken kokemani jälkeen, osaan ottaa vastaan mikä on tultava. Työni on mielenkiintoista ja olen vihdoin viimein saanut soviteltua työn ja vapaa-ajan suhteen sellaiseksi että en uuvu. Ja rakastan edelleen (tai taas?) niin helvetisti kaikkea ja kaikkia.