Miten sydänsuruista pääsee eroon?

Rakastuin erääseen mieheen. Minä luulin että mies on tosissaan kanssani. Yleensä kukaan pelimies ei ole päässyt minuun tutustumaan, koska en odota, että minusta oltaisiin kiinnostuneita enkä vastaa miesten lämmittely-yrityksiin. Silloin ne, jotka ovat asialla vain koemielessä ovat aina luovuttaneet. Tämä mies oli erilainen. Hänen ei itsensäkään ollut helppoa löytää kumppania, ja oli ollut vuosikausia vain yksin. Hän jatkoi kontaktinottoa, vaikka minä en lämmennyt sille ollenkaan alkuksi ja näytin hänelle, että jos luulet vain olevasi kiinnostunut oikeasti minusta, niin minä en halua sellaista, siirry seuraavaan.

Mutta mies jatkoi, jolloin minä menin luulemaan, että hän välittää minusta oikeasti ja että hän on jotenkin tosissaan kanssani. Sain horveät sydänsurut, kun tajusin, ettei mies olekaan samalla aaltopituudella siinä kuin minä. Sanoin, kun aikaa oli kulunut ja näytti siltä, ettemme enää koskaan tapaisi, olevani häneen ihastunut, vaikka olin jo aikaisemmin huomannut, ettei mies vastaakaan minulle enää niin kuin välillämme olisi jotain romanttista. Mies sanoi, ettei tunne samoin. Se oli todella musertava hetki.

Meni kaksi vuotta päästä yli hänen aiheuttamistaan sydänsuruista ja minulla oli eräs kauan aikaa tuntemani mies, joka oli minuun ihastunut vielä, vaikka seurustelumme oli päättynyt. Ajattelin, tai olin ihan varma, etten koskaan rakastuisi enää. Se ettei se mies rakastanutkaan minua, vaikka tuo oli pisimmälle päätynyt "juttu" kenenkään miehen kanssa tunnetasolla ikinä, teki sen, että en voinut enää käsitää, miten voisin rakastua koskaan sillä olin jo 33 kokiessani tuon, eikä siinäkään tapahtunut oikeastaan mitään, joten miten ikinä voisin löytää miehen ja suhteen, jossa tapahtuisi jotenkin enemmän myös sen miehen puolelta, niin että minäkin tunnen samoin? Se ei vain tuntunut mahdolliselta. Minua ei voi kukaan sellainen rakastaa, jota minä rakastin.
Tämä mies, jonka tunsin tuki minua kun olin surullinen ja masentunut sen yhden miehen ei-rakastaessa minua. Hän halusi muuttaa kanssani yhteen. Ei painostanut, esitti vain. Ja aivan sama, vaikka olisi painostanut, en olisi tehnyt sitä hänen vuokseen. Päätin muuttaa yhteen itseni vuoksi. Järkeilin, että en kuitenkaan tule koskaan rakastumaan enää kehenkään, miksi eläisin siis yksin ja onnettomana, kun voisin olla hiukan onnellisempi tämän miehen kanssa ja tehdä hänet onnelliseksi, jos se kerran häntä ilahduttaisi, että asumme yhdessä.
Muutimme yhteen, olin aina halunnut perheen, mutta masennusten takia se ei ollut ollut mielestäni mahdollista. Mies halusi lapsia myös, ja niin kävi, että päätin sivuuttaa masennuksenkin ja epäilyni (joita lähinnä äitini heitti päälleni) ja saimme kaksi lasta.

Sitten kävi niin, että tapasin tämän vanhan ihastukseni uudestaan ja rakastuin häneen uudestaan. Nyt olen perheen äiti, en saanut edelleenkään suhdetta tähän toiseen mieheen, en rakasta samalla tavalla omaa miestäni ja olen erittäin masentunut. En tiedä mitä tehdä. En voi jättää perhettäni, en jaksaisi masennuksen takia hoitaa lapsiani yksin en ainakaan ennen kuin olen paremmin toipunut ja sitä en tiedä tulenko koskaan tekemään, siis toipumaan, jos lähden lapsilla ei siis olisi äitiä ainakaan hetkeen. Asuessani kotona voin joka päivä pahoin, koska minulla ei ole tunnetta siitä, että minua rakastetaan. Olen ihan käpertynyt itseeni ja tiedän, että olen itsekäs, mutta olen vain niin loppu. Lasten rakkaus ei auta eikä pelasta tätä tilannetta. Koen lapset pelkkinä vaatijoina.