Aikuiset: miksi ystävä jäänyt pois elämästäsi?

Muutama tarina omasta elämästäni, olen nyt kolmikymppinen.

1) Tässä ei oltu vielä aikuisia, mutta oltiin parhaita ystäviä koko ala-aste ja yläasteellakin vielä. Kuitenkin viimeisenä vuotena alettiin vaan kasvamaan eri suuniin, persoonat kehittyä erilaisiksi ja kiinnostuttiin eri asioista. Jatkoimme eri kouluihin yläasteen jälkeen ja yhteydenpito hiipui kun löydettiin oman tyyppistä seuraa ja tutustuttiin uusiin ihmisiin. Nykyään moikataan ja jutellaan kun nähdään ja kommentoidaan välillä toistemme juttuja somessa, mutta ei pidetä yhteyttä.

2) Hyviä ystäviä aina ala-asteelta lähtien. Aina ollu hieman haastava persoona, joka väkisin haastaa riitaa, vaikka parhaimmillaan onkin oikein hauskaa seuraa. Muutin parikymppisenä toiselle paikkakunnalle ja meidän ystävyys alkoi rakoilla kun hän riitautui mun parhaan ystävän kanssa ja oli syyllinen tähän riitaan. Se loppujen lopuksi vaikutti meidän väleihin niin, että ei olla juuri enää pidetty yhteyttä. Hänenkin kanssa yhteydenpito samalla tasolla kuin ekassa tapauksessa.

3) Ollaan oltu yli 10 vuoden ajan ystäviä, mutta viimeiseen vuoteen hänellä ei ole ollut mulle aikaa. Aina kun ehdotan tapaamisia niin hänellä on muuta tekemistä. Ei myöskään kerro kuulumisiaan, vaikka yritän kysellä. Enpä minäkään jaksa omia juttujani sitten hänelle enää kertoa kun en saa mitään vastavaikutusta. Humalassa kyllä avautuu, mutta harvoinpa tätä yhteistä aikaa enää löytyy.

Multa jäi melkein kaikki ns ystävät kun erosin ekasta miehestä. Oltiin 15v yhdessä.  Uusia ei juuri ole tullut, jotenkin ei ole aikaa ollut kun pikkulapsiarkea pyöritän tokaa kertaa jo. Ja olen vähän hidas tutustumaan ihmisiin. Yhden läheisen löysin naapurista mutta muuttivat pois :(

Vierailija kirjoitti:

Ap:lle. Elämätilanteet nyt vain vievät eteenpäin ja minusta olisi hassua, jos nelikymppiset ystävykset tapailisivat kovin tiiviisti. On työ, perhe-elämä, omat ja lapsen harrastukset, monella vapaaehtoistyötä ja monta muuta rautaaa tulessa, jotka vievät aikaa ja vaativat aikataulujen sumplimista. Ystävyys siksi toiseksi on parhaimmillaan jotain ihan muuta kuin kyttäämistä "kenen vuoro" nyt on soittaa/pyytää kahville/tms.

ohhoh! aivan sairas ajattelutapa. Vai ei 4-kymppiset halua ystäviä? taidat olla joku erakko. Sehän on naisen parasta aikaa. Jos "elämäntilanne" vie ystävyyssuhteet, niin eipä ne suhteet ole kovn hääppöisiä tai tärkeitä sinulle ollut muulloinkaan. 

On meitä näköjään moneen junaan....

monikaan täällä ei taida ymmärtää ihan sitä persuasiaa että ystävyyttä pitää hoitaa, vaalia ja ARVOSTAA ,tai se tulee kuolemaan. Moni  sanoo että "Ne on kadonneet " vaan ikään kuin jonnekkin itsestään vaan. todennäköisesti silloin on kyse että se toinen on kantanut sitä ystävyyttä aiemmin enemmän, mutta jossain vaiheessa uupunut, ja silloin olisi ollut sen toisen vuoro ollut ottaa ystävyys vakavammin, mutta ei ole tätä tehnyt. Eli, ei olla arvostettu ystävyyttä eikä ystävää. EI otettu aikaa vaalia ystävyyssuhdetta, ei olla välitetty oikeasti toisesta ihmisestä. moni tällainen on "yhden asian ihminen" eli se mies, lapset, tai ura on ainoa mihin kykenee. Tällöin kun nämä asiat on ohi elämässä, niin pudotaan tyhjän päälle. Esim. kun mies jättää, tulee eläkeikä, lapset omillaan, tuleekin tyhjyys.

kun tarjoat ystävyyttä, saat ystäviä.

Valitettavasti on käynyt niin että ystävät lakkasivat pitämästä yhteyttä kun löysivät nykyiset kumppaninsa. Aiempien kumppanien kanssa ollaan tultu aina kavereiksi ja vietetty aikaa porukalla. Harmittaa kovasti kun en ole oikein löytänyt uusia ystäviä tilalle ja luotto ihmisiin on kärsinyt. Huvittavinta se, että mä olen porukasta se joka ensimmäisenä pariutui ja sai lapset. Silti löytyi aina aikaa ystäville.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap:lle. Elämätilanteet nyt vain vievät eteenpäin ja minusta olisi hassua, jos nelikymppiset ystävykset tapailisivat kovin tiiviisti. On työ, perhe-elämä, omat ja lapsen harrastukset, monella vapaaehtoistyötä ja monta muuta rautaaa tulessa, jotka vievät aikaa ja vaativat aikataulujen sumplimista. Ystävyys siksi toiseksi on parhaimmillaan jotain ihan muuta kuin kyttäämistä "kenen vuoro" nyt on soittaa/pyytää kahville/tms.

ohhoh! aivan sairas ajattelutapa. Vai ei 4-kymppiset halua ystäviä? taidat olla joku erakko. Sehän on naisen parasta aikaa. Jos "elämäntilanne" vie ystävyyssuhteet, niin eipä ne suhteet ole kovn hääppöisiä tai tärkeitä sinulle ollut muulloinkaan. 

On meitä näköjään moneen junaan....

Ensimmäinen viesti ei ole minun kirjoittamani, mutta vastaan tähän silti. Itsellä sijoittui elämäni kiireisimmät vuodet kolmenkympin ja neljänkympin välille. Olin osakkaana yrityksessä ja työ nielaisi kaiken. Siis yksinkertaisesti ei ollut aikaa tai edes voimia sosiaaliseen elämään, kun töistä tuli kotiin, kaatui suurin piirtein reporankana sänkyyn. Eikä vapaa-aikanakaan ollut täysin "vapaalla", vaan aina sai olla valmiudessa että töistä soitettiin jostain ongelmasta. Ihmisten oli ja on hirveän vaikea ymmärtää, että ei aina ole kyse siitä, että tahallaan hiivuttaa yhteydenpidon, kyse voi olla ihan vain siitä, että ei ehdi. Ja nyt sitten joku sanoo että itsehän valitsit ja että ei ole pakko. No, ei se ole ihan niin yksinkertaista. Sitä tuntee vastuunsa yrityksestä, työpaikoista ja asiakkaista. Ja sitten laittaa oman elämänsä "hyllylle", odottamaan sitä suvantohetkeä jota ei koskaan tule. On niin helppo valua siihen ansaan että teen nyt tämän vielä edestä pois ja sitten teen jotain itsestä mukavaa. Sitku -elämään on niin helppo luiskahtaa. No, eihän kukaan tuollaista elämää ikuisesti jaksa. Teimme sitten päätöksen yrityksen myynnistä, ja täytyy sanoa että on ollut hyvä ratkaisu. Vanhat ystävyydet ovat kuitenkin hiipuneet, eikä niitä niin vain elvytetä, koska tavallaan on missannut ne tärkeimmät elämänrakentumisen vuodet ystäviensä elämässä. Onnekseni minulla on kuitenkin mies ja pieni perhe. Olen kuitenkin ihan kiitollinen siitä mitä minulla on elämässäni, vaikka niitä ystäviä ei niin olekaan. Olen myös huomannut, ettei uusien ystävyyksien saaminen tässä iässä ole niin helppoa kuin parikymppisenä. 

Muutin toiselle puolelle suomea, enkä pitänyt näitä "ystäviä" vaan yksinkertaisesti niin tärkeinä, että olisin jaksanut ylläpitää suhdetta välimatkasta huolimatta.

Lasten hankkiminen, ulkomaille muuttaminen tai muu elämäntilanteen täydellinen muuttaminen on yleensä syynä. Noista lisääntyminen ehdottomasti tavallisin syy.

Mitä vanhemmaksi tulen ja mitä paremmin tunnen itseni niin sitä paremmin tiedän minkälaisia ihmisiä haluan ympärilleni. Vaikka olen nuoruudesta asti ollut tekemisissä niin ei se ystävyyden pituus vaan laatu. En halua ystäviä, jotka vievät vuodesta toiseen enemmän energiaa kuin antavat. En kaipaa kateellisia juoruavia, epäluotettavia ja negatiivisia ihmisiä ympärilleni.

Minun hyvä ystäväni lopetti olemasta ystäväni kun minäkin pääsin yliopistoon opiskelemaan. Eli oli niin kateellinen.

No on minulla muitakin ystäviä.

Meillä meni sukset ristiin. Hän loukkasi minua, ja minä olin sitä ennen tahattomasti loukannut häntä. Pyysin anteeksi, hän ei. Samalla menetin kaksi muutakin ystävää, koska he ottivat ns. puolensa. 

Ja näin kävi vaikka kaikki olemme kolmekymppisiä. Satuttaa edelleen, vaikka nyt jälkeenpäin ajateltuna minä en ole ollut heille tärkeä missään vaiheessa, en vain ymmärtänyt sitä aikaisemmin. 

Olen jättänyt yhden "ystävän" luottamuspulan vuoksi. Lainasi jatkuvasti rahaa ja kun tuli takaisinmaksun aika alkoi leikkiä piilosta. Kerran annoin anteeksi ja tuo hoiti myös velkansa mutta toisesta kerrasta vihelsin pelin poikki. Ei ollut kiinni rahasta vaan pahinta oli se että ei vastannut yhteydenottoihin ja antoi minun pelätä puolestaan useita päiviä.

Useammin "ystävät" ovat jättäneet minut.

Viimeksi ihan tällä viikolla kaverin mies päätti että en ole soveliasta seuraa hänen naiselleen. Eli jo läheiseksikin käymässä ollut kaverisuhde päättyi mm. FB-estoon. En ollut ainoa jonka tuo nainen siivosi elämästään kun mies käski. Yksinäistä voi tulla mutta omapa oli valintansa.

Miespuolinen ystävä taas katkaisi välit koska tuli (palasi) uskoon (VL) ja en enää ateistina kelvannut seuraksi. Oli paras ystäväni ja ikävä on edelleen useamman vuoden jälkeen vaikka en takaisin ottaisikaan tuollaisen tempun jälkeen.

N31

Ei ottanut vain enää yhteyttä. Viimeksi kun nähtiin, niin erottiin hyvissä merkeissä ja aitojen 'pitäisi nähdä useammin'-toivotusten kera (tunsin siis ystäväni erittäin hyvin). Seuraavan kerran ehdotin näkemistä noin 5kk tuon kohtaamisen jälkeen, tavattiin, ja meno oli kuin olisi tuntemattoman kanssa ollut. Kysyin mitä esim. parisuhteelleen kuuluu, normaalisti sain tässä vaiheessa puolen tunnin kertomuksen. Sain tällä kertaa vastauksen "samaa kuin aina ennenkin", muutenkin jäi paha maku suuhun koko tapaamisesta. Tästä ei ole aikaa kuin kuukausia, mutta tiedän ettei yhteydenottoa enää ainakaan pitkään aikaan tule.

Toinen lapsuudenystävä. Oltiin oltu kavereita ala-asteelta asti ja edelleen ystäviä, ei mitään bestiksiä mutta ystäviä. Haettiin opiskelemaan samaa alaa eri kaupunkeihin, ja oltiin tottakai sitten yhteyksissä hakemisiin, pääsykokeisiin ym. liittyvistä jutuista. Ystäväni karsiutui aikaisessa vaiheessa, itse pääsin sisään. Ystäväni poisti minut kaikista sosiaalisista medioista ja lopetti aiemmin suht aktiivisen viestittelyn saman tien. Olisin toki voinut koittaa tsempata ja prepata ensi vuotta varten, mutta tuli vähän sellainen olo että enpä taida sitten :D

Lopetin yhteydenotot kaverille, jota aina vain vei minulta energiaa antamatta mitään, edes hyvää mieltä, vastavuoroisesti. Kutsuin hänet illanviettoihin ja annoin tarvittaessa yösijan, mutta vain joskus harvoin minä sain kutsun hänen kotiinsa. Jos menimme picknickille minä toin reilusti syötävää ja juotavaa jonka jain nyyttäriperiaatteen mukaisesti, kun taas hän saatoi tuoda yhden pienen kokispullon, jonka joi kokonaan itse. Hänellä oli jatkuvia mielenterveysongelmia, mikä oli raskasta minullekin. Tiedän, että kyse on sairaudesta jolle hän ei välttämättä mitään voi, mutta oli rasittavaa olla kerta toisensa jälkeen se tukipilari, joka lohduttaa liika juonutta, itkevää kaveria. Myös selvin päin hän oli ärsyttävän itsekeskeinen: Ei juurikaan kysynyt minun kuulumisiani, halusi vaan saada kertoa omista murheistaan ja ongelmistaan. Seurassa hän omi itselleen päätähden roolin ja varasti ihmisten huomion alatyylisellä huumorillaan. Rakentava keskustelu ja muiden huomioiminen ei kiinnostanut häntä. Vähitellen lopetin yhteydenpidon, ei kaduta.

Mm. Koska elämänarvot ovat erilaiset, henkilö vain hyväksikäyttää minua, pitää vain omia asioita tärkeinä, eikä kuuntele minun juttujani tai on muuten koko ihmissuhde ottanut voimille.

Sinä, jo kirjoitit 24 kohdan. Osuit niin oikeeseen! Ystävyyttä pitää vaalia. Sehän on se ongelma, jos vain toinen vaalii... Tai sitten odotukset eivät vain kohtaa.

Olen pahoillani puolestasi, ap.

Yksi ystävättäreni on hieman raskas tapaus. Sellainen elämän kolhima ja negatiivinen ihminen, jonka tapaaminen vain vie energiaa. Ei tulisi silti mieleenkään lempata tätä ihmistä, koska ei hän minua ole loukannut mitenkään enkä itsekään ole täydellinen. Turhimmat valitukset annan mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Eihän tällaista voi oikein ottaa puheeksikaan loukkaamatta toista.

Välit pistin lopullisesti poikki ystävään, josta tuli alkoholisti ja samaan aikaan oli mielenterveydellisiä ongelmia. Pahinta oli se, että hän alkoi sekavuustilassaan huutamaan hänelle luottamuksellisesti kertomiani asioita kaikille. En olisi voinut enää olla ystävä sellaisen ihmisen kanssa, jolle ei voi enää kertoa yhtään mitään, vaan keskustelu olisi jäänyt tasolle. "Onpas ulkona kaunis sää tänään?", "Mitä olet syönyt tänään?" tai muuhun vastaavaan pinnalliseen.

Toisen ystävän kanssa tuli erimielisyyksiä. Pari vuotta oli taukoa ystävyydessä ja sitten kuitenkin aloimme pitää uudelleen yhteyttä. Jännää oli huomata, että ihmisenä hän oli tuon parin vuoden aikana muuttunut todella paljon ja nimenomaan positiiviseen suuntaan.

Kiitos teille kaikille! Olette auttaneet tämä asia käsittelyssä.

Ap