onko normaalia että 12v puhuu itsekseen..aivan kuin puhuisi jollekkin..

sinuna veisin terpiaan.

lapsi on avio ero perheestä jossa mielenterveys ongelmia äidillä.





olen vain alkanut miettimään kun päivittäin tätä lasta näen että hän ei kyllä ole ihan normaali.



t:ap

Viisivuotiaani käy itsekseen tuollaisia keskusteluja ja se kuuluu ikään. Kouluiäkään tultaessa mielikuvitusleikit vähenevät ja tuollaiset keskustelut käydään kavereiden kanssa. Kannattaisi ottaa yhteyttä psykologiin ja keskustella asiasta alan asiantuntijan kanssa.

vaan suunnittelin päässäni mitä milloinkin, olin vaikka prinsessa ja keskustelin alaisteni kanssa:) Ei mulla miljoonaa ystävää ollut, mutta en mänyt yksinäiseksikään itseäni sanoisi olleeni, oli ystäviäkin siis. kylläkin yritin äänen olla juttelematta,jos muita lähistöllä, mutta jos tiesin yksin olevani, keskustelin kyllä ja paljonkin:)

ilman av-palstalaisten apua.

tämä lapsi on muuten aika hiljainen/sulkeutuneen oloinen..ei puhu kellekkään oikein mitään..On hirveän ujo!



t:ap

minun 20 vuotias veljeni puhuu edelleen pitkiä litanioita lähes joka yö yksinään huoneessaan ja ihan normaali on päivisin.

Olen puhunut itsekseni juuri tuolla tekniikalla lähes 5 vuotta (olen 14). Juuri nyt pari päivää sitten aloin miettimään, että onkohan se normaalia. Puhun itsekseni vain kun olen yksin. Pari kertaa joku on kuullut ja ihmetellyt, se on ollut kiusallista. Aina kun jään yksin jonnekin esim. Kotiin tai ulos. Alan puhua itsekseni. Minä:"Moi, kikka. Kiva nähdä!" 'Kikka'(minä):"Moi, mitäs sulle kuuluu? Tehtäiskö jotain kivaa?" Jne.
Minulla on siis kyllä kavereita ja vietän heidän kanssa aikaa aika usein. Tai tosi usein. Mutta silti yksin ollessani puhun koko ajan. Joskus kun herään oon sillain ääneen "Okei, eli mä heräsin just" (vähän niinkun vlogaisin, tekisin my dayta.) En siis ole vlogaaja. Pitäisin siitä kyllä, mutta kamera hajosi enkä kerinnyt edes aloittamaan.(ehkä sitten joskus;) ) mutta nyt ei puhuta vlogaamisesta vaan siitä että puhun yksin joko niin että 'vlogaisin' ja kertoisin koko ajan mitä teen "heräsin nyt, meikkaan, lähden ulos" jne tai sitten puhun 'jollekin' ja vastailen itselleni.

Yksinäinen?

Henki ystävänä.

Minä puhun sillä tavalla yksipuolisesti, että kommentoin ajatuksiani tai jotain lukemaani ääneen. En siis itse esitä kysymyksiä itselleni, vaan ne kommentit kumpuavat ajatuksista tai jostain mitä olen tekemässä tai mitä tapahtuu. 

Ite tein samoin. Ja edelleen jutustelen itekseni vaikka ikää yli 30 eikä mitään yhteyttä yksinäisyyteen. Joskus se selkiyttää ajatuksia.

Meillä 15v tyttö tekee samaa ja epäilen syyksi yksinäisyyttä. Koulussa ja harrastuksissa hänellä kyllä on kavereita, mutta vapaa-ajalla hän ei juurikaan vietä aikaa heidän kanssaan. Välillä kuulee ihan outoja höpinöitä mutta tuskinpa se vaarallista on.

Millasia kasvattajia te äidit oikein olette?? Kyllä se nyt vähän oudolta kuulostaa jos puhuu jatkuvasti itsekseen. Sanokaa nyt jotain heille ja puuttukaa asiaan älkääkä vaan ihmetelkö. Mistä tiedätte mitä lapsillanne liikkuu pään sisällä, kohta ovat varmaan jossain koulussa ammuskelemassa ja sitten ei enää auta sanoa että hups, mitä tuli tehtyä väärin. Pekka-Eric Auvinenkin puhui aina itsekseen.

Entinen kämppikseni teki tuota, vaikka hänellä kyllä oli kavereita ja keskusteluseuraa. Epäilimme mt-ongelmia

Voi teitä reppanoita, erilaisuuden pelkääjiä -kouluampujia olette leipomassa kaikista, jotka massasta vähänkin poikkeavat. Minullakin oli nuorena tapana puhua itsekseni ja mitään harhoja/ mt-ongelmia ei ole todettu koskaan. Lähinnä se on sitä samaa sisäistä dialogia, mitä monetkin käyvät esim. ristiriitatilanteissa, mutta eivät vain tee sitä ääneen. Toisilla voi olla tapana laajentaa keskustelua koskemaan arkisiakin asioita, ihan vain omaksi huvikseen! Itse lähestyn kolmeakymmentä, mutta edelleen kommentoin välillä asioita ääneen itselleni. Ei siinä välttämättä mitään kummempaa ole taustalla! Voithan toki kysyä lapseltasi, jos noin vaivaa?

Minä puhuin pienempänä (siis juurikin esiteini-ikäisenä) paljonkin yksikseni. Keskustelin ja elin tavallaan jossain ihan omassa maailmassa. Kotona ollessani yksin vedin jopa konsertteja kaukosäädin mikrofonina ja annoin haastatteluja sen jälkeen ;) kävelyllä leikin että ratsastan ponilla ja samalla annan itselleni ohjeita ja pidän tuntia.

Ihan normaali minä olen silti. Minulla on aina ollut vilkas ja rikas mielikuvitus ja yhä tänäkin päivänä, lähemmäs 30-vuotiaana saatan jutella yksikseni esimerkiksi päivän ohjelmaa tai vastaavaa.

Ei se varmaan ihan tavallista ole tuon ikäisellä siinä mielessä ei ehkä normaalia. Tuon kaltaisia päivän kuulumis keskusteluja en kyllä pitäisi sairainakaan, joten niiden perusteella en lähettäisi myöskään terapiaan. Ehkä yrittäisin muuten selvittää onko lapsella todellisia ystäviä ja jos hän niitä ei juuri ole tai hän niitä selvästi haluaisi lisää miettisin miten häntä voisi tukea sosiaalisten suhteiden solmimisessa.

Minä itse olen 13 ja puhu usein yksin ollessani itsekseni asioita jotka ärsyttävät ja suututtavat. En puhu itsekseni oikein mistään positiivisesta. Onko tämä normaalia?

Yhteen samankaltaiseen henkilöön olen törmännyt ja myöhemmin sainkin kuulla hänen olevan avohoidossa mielisairaalassa.

Hän oli tupakalla ulkona ja myös jutteli itsensä kanssa. Vastasi omiin kysymyksiin ja välillä puhui kiihtyvään sävyyn. Seuraavan kerran kun törmäsin häneen, minulla oli kaveri mukana joka oli hänen entinen naapuri. Oli kuullemma juuri päässyt asumaan omaan asuntoon mutta on tarkkailussa yhä.