Mitä on se loistava lapseton elämä, jota moni niin haikailee?

Luin juuri ketjua, jossa äiti on väsynyt lapsiinsa ja kaipaa jotain muuta. Moni kehuskeli lapsettomalla elämällä - joko niin että lapset olivat kasvaneet jo aikuisiksi ja oli ns. vapaa tai niin, että oli alun perin älynnyt välttyä lapsiansalta. Todella moni ruuhkavuosia elävä haikailee lapsettomia vuosiaan. Oliko silloin kaikki paremmin? Miksi ihmiset ylipäätään hankkivat lapsia, jos kerran se lapseton elämä on kaikin tavoin niin paljon parempaa? Mistä se parempi oikein koostuu?
Moni tuntuu ajattelevan, että suurin onni on siinä, ettei tarvitse ajatella ketään muuta kuin itseään ja että kaiken rahan voi käyttää vain itseensä. Puhutaan merkkivaatteista, sisustuksesta, upeista ulkomaanmatkoista jne. Miksi en kuitenkaan tunne yhtäkään tällaista lapsetonta?

Ystäväpiirini koostuu pääasiassa lapsettomista ja olen itsekin lapseton, tosin parisuhteessa. Minun tuntemani lapsettomat jakautuvat seuraaviin tapauksiin:
Tapaus 1) Pariskunta, joka ei halua lapsia. Rahaa riittää matkoihin ja ihan kivaan kotiin mutta ei mihinkään luksusmatkoihin eikä luksuskotiin. Kotiin on hankittu kaksi koiraa, ja töiden jälkeen on kiire niitä hoitamaan. Matkojen ajaksi koirille pitää hankkia hoitaja. Koirat vie paljon rahaa.
Tapaus 2) Yksinäinen nainen jolla yt-neuvottelut alkoivat työpaikalla. Iso huoli asuntolainasta ja töiden saamisesta. Muutto muualle vaikeaa kun suku ja ystävät nykyisellä asuinpaikkakunnalla. Parisuhteessa olevana olisi tukea siitä toisesta vieraalla paikkakunnalla ja työttömyyskään ei olisi niin kamalaa ,kun toisella olisi töitä. Nyt yksin on pelottavaa joutua näihin mullistuksiin.
Tapaus 3) Lapsista haaveileva pariskunta jolle vain lapsia ei suoda. Elämässä on periaatteessa kaikki hyvin ja sitten taas toisaalta ei. Rahaa riittää matkustamiseen mutta se matkustaminen ei enää tuota iloa. Lapsettomuushoidot veisivät pois pohjan leppoisalta lapsiperhearjelta, kun rahaa ei enää sitten olisikaan siihen lapseen.
Tapaus 4) Nainen jolle biletys on aina maistunut, seksikumppanit vaihtuneet, parisuhdetta kokeiltu mutta siihen ei vain olllut valmis ennen kuin vasta lähempänä neljääkymppiä, jolloin nopeassa tahdissa tavattiin se oikea, avioiduttiin ja hankittiin omakotitalo ja se lapsi.

Mitä yritän näillä esimerkeillä sanoa? Että kaikilla meillä on loppupeleissä hyvin samankaltaisia murheita eivätkä ne meidän valintamme aina takaa onnea ja autuutta. Huoletonta elämää elää hyvin harva. Jätin pois esimerkeistä ikääntyvät ja hoitoa tarvitsevat vanhemmat, koska niitä meillä on kaikilla. Työpaikka voi lähteä, voimme sairastua vakavasti tai se kumppani, jonka kanssa piti kokea matkat ja maailma voi kuolla. Ei se lapsettomuus takaa että elämä on silkkaa onnea yhtään sen enempää kuin ne lapset eivät takaa, että vanhainkodissa on joku katsomassa edes kerran viikossa. Ja se lapsettoman vapaus on näennäistä vapautta sillä parisuhteessa on otettava huomioon toisen mielipiteet ja harva jättää sairastunutta vanhempaansa heitteille voidakseen nauttia vapaudestaan. Monelle lapsettomalle ystävät ovat erittäin tärkeitä ja näistä huolehtiminen vie oman osansa. Joillakin lemmikit vievät aikaa, vaivaa ja rahaa. Erittäin harva on vapaa kaikista velvoitteista, viimeistään se työnantaja sanoo oman sanottavansa.

Mutta se on totta, että lapsettomalla ei ole lapsia eikä siis tarvitse kuunnella niiden huutamista tai miettiä niiden tarpeita. Siltä osin siis elämä voi tuntua paremmalta ja laadukkaammalta. Toisaalta lapseton ei koe myöskään sitä onnea, mitä lapset tuovat tullessaan eli koko hommaa ei voi suoraan verrata. En omista kissaa mutta en silti oleta että kissasta on vain haittaa ja rahanmenoa.

Ja olen itse yksi noista neljästä tapauksesta.