Mua niin ahdistaa tämä lasten kasvaminen

Vierailija kirjoitti:

Minkä ikäisiä teidän lapset nyt, jotka ette enää haaveile vauvoista? Ap

11,10,6

On ihana tunne kun on varmuus siitä että minun elämääni ei enää vauvarumbaa tule. Olen todella varma ja tyytyväinen siitä. Minut on steriloitu noin vuosi sitten, ennen operaatiota en ollut ollenkaan varma olenko varma :D

Tämä aamu yhtä hulinaa. En mä taida isojen äiti vielä olla, ehkä se kaiho on turhaa. Ap

Miksi kaihota nopeasti menevän aikakauden perään? Lapset ovat kuitenkin muuten pitkään kiinni vanhemmissaan ja tarvitsevat hoivaa, ei se kuulu vain siihen alkuun. Jos siis kaipaa hoitamista voi lohduttautua tällä.

Vierailija kirjoitti:

Minkä ikäisiä teidän lapset nyt, jotka ette enää haaveile vauvoista? Ap

9,12 ja 14 v. En enää ole haaveillut vauvasta kertaakaan kolmannen lapsen syntymän jälkeen. Päin vastoin on ihanaa, kun lapset kasvaa ja niiden kanssa voi tehdä ihan uusia juttuja ja jurella järkeviä.

Viime viikolla olin kauheassa flunssassa, ja lapset itse teki aamu-ja iltapalat, toi mulle teetä ja ruokaa sänkyyn, käyttivät koiran itsenäisesti ulkona, veivät roskat, imuroivat. ja ihanasti huolehtivat minusta

siinä on paljon hyviä puolia kun lapset kasvaa ja isojen lasten kanssa on tosi kivaa elellä :-)

Vierailija kirjoitti:

Ainakaan viiden ikävuoden jälkeen lapset ei enää opi mitään mielenkiintoista. Mitään niin jännää kun pienemmät. Tylsää tasaista kasvua pituus ja leveys suunnassa.

Väärin! Mielenkiintoisia asioita riittää kyllä opittavaksi ihan vaikka kuinka pitkäksi aikaa! Ja omasta mielestäni opin vielä itsekin tosi paljon mielenkiintoisia asioita vaikka olen jo 45v.

Minulla on pitkään kaivattu toinen vauva vihdoin sylissä. Aloin toista lasta toivomaan kun esikoinen oli vuoden, vähän yritettiinkin. Sitten mies sanoi ettei ole varma haluaako enempää lapsia. Siinä epävarmuudessa elin vielä kolme vuotta kunnes vihdoin aloimme yrittämään ja se kesti niin kauan että tulin raskaaksi. Saatiin toinen vauva kotiin kun esikoinen oli 5v3kk. Minusta on ihanaa että hän on tässä, mutta haikeutta ei tunnu. Nuuhkin ja halin minkä ehdin, tiedän että viimeiseksi jää ja se on minulle ihan ok. Niin kuluttavia nuo vuodet oli kun odotin saadaanko enää lapsia tähän perheeseen, en pidä siis minään optiona että koskaan kolmatta tulisi ja siksi vain keskityn nauttimiseen haikeilun sijaan. Meinasi tämäkin jäädä saamatta :)

Niin, ja eihän sitä voi loputtomasti haikeilla. Koska tuskin kukaan jaksaa jatkuvasti uutta vauvaa tehdä. Tuossa synkistelyssä jää nauttimatta elämästä, ja tarttumatta hetkeen jota elää.

Upp

Vierailija kirjoitti:

Ihan mielenkiinnosta kysyn, että minkä ikäisiksi ajattelette minun lapseni?

21, 19, 14, 11 ja 6. Nyt todella riittää. Kaksi vanhinta asuu jo omillaan.

Mulla on onneksi jo aikuinen lapsi. Onneksi siksi, että vasta sitten tietää kaiken menneen edes suunnilleen kuten piti. Vanhemmuuden vaikempia läksyjä oli se, kun piti oppia, että tulee päivä, jolloin on nostettava tassut pystyyn ja luotettava siihen, että annetut opit kantavat, kaikelta et voi loputtomiin lasta suojella. Niin se menee ja niin sen kuuluu mennäkin, jotta lapsista tulee vuorollaan uusia vanhemmuuteen kykeneviä aikuisia, aidosti itsenäisiä ja hyvinvoivia.

Vanhemmuus on lopulta luopumista: täydestä symbioosista vastasyntyneen kanssa siirrytään vähitellen täyteen erillisyyteen kahden aikuisen välisessä tasavertaisessa ihmissuhteessa. Siis jos kaikki menee hyvin.

Näin jälkikäteen ajatellen, hitonmoinen homma tuli tehtyä, mahtaisiko näillä tiedoilla edes uskaltaa. Onneksi kaikkea ei tiedä etukäteen.