Vanhempi: huomasitko vasta lasten saamisen jälkeen, että et haluakaan lapsia?

hoidan velvollisuuteni pitkin hampain, jokainen päivä on selviytymistä ja suorittamista, hetket joina äitiydestä nauttisin, ovat harvassa (häpeän itseäni)

Tämä ei vastaa kysymykseesi eli anteeksi ohis, mutta huomasin lapsensaannin jälkeen, etten olisikaan halunnut lasta aviomieheni kanssa. Vaikka lapsi oli pitkään harkittu, yli vuoden yritetty ja kaikin puolin haluttu ja toivottu, niin hyvin nopeasti tajusin että varmasti kenen tahansa muun kanssa rakennettu elämä olisi luonnistunut koko perheeltä huomattavasti paremmin. Miehestä ei vaan ollut isäksi ja jossain vaiheessa mietin lähteväni ilman lasta, mutta lopulta päätin luopua vain miehestä. Elämäni paras päätös.

Kyllä minä jossain vaiheessa tajusin, että elämä oli tosi erilaista, kuin mitä olin kuvitellut ns.hyväksi elämäksi. Ei ole omaa rauhaa, ei omaa aikaa, ei aikaa pariskuntana, ei mahdollisuutta olla "huippu" missään (ihan hyvä joo, mutta ei omistautua millekään), koti on kaaoksessa, iso osa ystävistä sulanut pois, ei jaksa keskittyä oikein mihinkään jne.

Kun olin tämän tajunnut, päätin tehdä vielä muutaman lapsen lisää pienellä ikäerolla tähän samaan konkursiin.

Kun lapset ovat kasvaneet, olen ihmetellyt jokaista vaihetta. Kuinka uhma haastaa pinnani, kuinka opetan käytöstavat ja hygieniasta huolehtimisen esiteinille. Kuinka elämä vähitellen myös helpottaa. Kuinka arvostan vaikka sitä, kun saan luettua yhden romaanin kesässä, kun ennen luin romaanin illassa. Kuinka olen ylpeä, kun laitan kasvonaamion, kun nuorena kuivaharjasin ja rasvasin koko vartalon joka ilta. Kuinka olen onnellinen kun tapaan sisaruksen viinilaillisella, kun ennen puhelimeni oli täynnä ystävien numeroita, joille saatoin soittaa milloin vain. Kun on taivaallista nukkua 7.30 asti, kun ennen en noussut koko päivänä ylös jos en halunnut. Jne.

Itskeskeisyys on karissut. En pidä enää itseäni muita kummempana. Lapset ovat opettaneet minut inhoamaan vanhemmuutta, mutta rakastamaan heitä, ja näkemään paikkani kokonaisuuden osana. Mitään en olisi voinut tehdä toisin.

Halusin ekan lapsen jälkeen toisenkin ja kolmannen. Pömppömaha Tässä vieressä johtuu pikkuisesta 🚼joka halusi tulla vielä tähän pöhlöön perheeseen

Vähän niin kuin brexit äänestäjät?

Ennen: "Mä haluun lapsen! Mä haluun!"

Jälkeen: " Ei helvetti, nää onkin tämmösiä, emmä näistä tykkää"

Itse en kadu, mutta ex-mieheni ei halunnutkaan lapsia 3 lapsen jälkeen (muutenkin hidas sytytys). Hän ratkaisi asian eroamalla ja menemällä naimisiin velan kanssa.

En, vaan haluan lisää lapsia. Elämäni on ihanaa lapsen kanssa.

Totesin lapsen muutaman ensimmäisen kuukauden aikana, etten ole äitiainesta. En pidä vauvoista enkä taaperoista vaatimuksineen vaikka oma lapsi olisikin. Lapsiluku jäi siis yhteen. Teinin äitinä oloa taas rakastan, meillä on yhteiset intressit ja jutut, siinä mielessä ei kaduta yhtään, en vain ole sovelias pikkulasten äiti. Ei muuten hävetä yhtään.

Kävikin toisin päin eli olin ajatellut etten halua lapsia kunnes tulin raskaaksi ja en olisi ikinä uskonut kuinka paljon voi omaa lasta rakastaa ja kuinka onnellinen tuosta vahingosta olen. En usko että olisin lasta alkanut yrittämään koskaan mutta onneksi kävi näin.

Olen lievästi bipolaarinen. Harkitsemattomien päätösten kanssa on vain elettävä, mutta onneksi on pitkä parisuhde ja hyvä puoliso rinnalla. Lapseni ovat ihania, mutta minusta ei ole äidiksi.

No minä olen aina haaveillut kolmesta lapsesta, kun sitten sain ensimmäisen niin samalla jäi myös viimeiseksi. Rakastan lastani ja nautin elämästä hänen kanssaan, myös parisuhde kukoistaa edelleen mutta nimenomaan tämän yhden kanssa kaikki toimii, enempää en olisi missään nimessä lapsia hankkinut.

Minulla yksi lapsi. Vauva-aika oli ihanaa ja samoin teinin äitinä oleminen, uhmaikäisen kansaa oli suoraan sanottuna p*rseestä. Ei kannata hankkia lapsia kevein perustein!

Minulle kävi niin. Halusin lapsen, sain lapsen, ja sitten tajusin etten ole todellakaan äidiksi sopiva. Erosin lapsen isästä ja lapsi asuu isällään, näen lasta usein mutta aina kun hän on luonani pidemmän aikaa (viikko - kuukausi), olen todella huonossa kunnossa koska stressaannun niin etten pysty syödä, juoda tai nukkua. Tässä sitten yritän kärvistellä ja kehittää aina jotain mukavaa tekemistä pikkuisen kanssa, vaikka en oikeasti yhtään jaksaisi.

Vastaus AP:n kysymykseen on :En. Sensiaan luulin aina ,etten halua lapsia ollenkaan. Mutta kun esikoinen syntyi, huomasin,että halusin lisää lapsia. Sain niitä 4 kappaletta. Raskasta oli, kun lapset oli pieniä, mutta rakastan heistä jokaista. Eli minulle kävi juuri päinvastoin kuin AP:lle, eli vasta kun sain esikoisen, tajusin,että haluan lapsia.

Vierailija kirjoitti:

Olen lievästi bipolaarinen. Harkitsemattomien päätösten kanssa on vain elettävä, mutta onneksi on pitkä parisuhde ja hyvä puoliso rinnalla. Lapseni ovat ihania, mutta minusta ei ole äidiksi.

Lisättäköön tähän vielä, että sain diagnoosin kahden lapsen saamisen jälkeen 35-vuotiaana - muuten olisi varmaan tullut harkittua paremmin (mies kyllä halusi lapsia). Sairastanut olen ilmeisesti teini-ikäisestä saakka.

Up

Huomasin. Jokainen päivä lasten kanssa tuntuu ikävältä, ei voi mitään. Molempien lasten kanssa on ollut tosi paljon ongelmia, on juostu kaikki mahdolliset terapiat ja tutkimukset, sekin on raskasta. Isompaa kiusataan koulussakin kun hän on niin outo. Koulu menee huonosti, en kuulu niihin äiteihin jotka voivat laittaa kuvia stipendeistä facebookkiin. Jos olisin tiennyt miten raskasta elämä lasten kanssa on, miten paljon loputtomia vaatimuksia tähän sisältyy, en olisi tähän hommaan ryhtynyt. Tukiverkkoja ei ole, lapset 5 ja 8-vuotiaat. Odotan milloin tämä muuttuu edes jollain tavalla palkitsevaksi.

Yksi lapsi täälläkin. Sentään ymmärsin pitää pääni, vaikka osallistumaton silloinen aviomies olisi tahtonut suurperheen. Vauva-aika oli järkyttävää, vaikka olin nuori ja terve; leikki-ikäisen kanssa oli tappavan tylsää ja uuvuttavaa (sairastuin itse, siksikin), mutta teinin kanssa on ollut oikeastaan varsin helppoa ja ihanaa ikävuoden 12 jälkeen. Hallitsenkin helpommin huoneellisen teinejä kuin yhden pikkulapsen :O, mitä en olisi ikinä etukäteen uskonut.

Kirjoittaja 17 samoilla mennään..Mulla 2 ja 6 vuotiaat ja tää on paskaa. Itken iltaisin kyvyttömyyttäni koska en osaa tai pysty parempaan. Tsemppaan ja pakolla yritän, kaukana on kaikki se mitä ajatteli tämän olevan. Erityislapsen kanssa kaikki on vaikeaa eikä minnekään oikein päästä lähtemään, itsesyytökset kovia ja siihen päälle muiden tuomitseminen. Tukitoimia ja terapiat alkaa. Ei ole parisuhde eikä enää oma pää kunnossa. Hajamielinen jatkuvasti. Jos olisin tiennyt miten yksin tähän jäädään, että kaverit ja suku häviää niin olisi jäänyt unelmaksi lapsellinen elämä. Aamusta iltaan tuskaa, tällä menty pitkään ja on yritetty niin kovasti että on henkisesti aivan tyhjä.

Onpa helpotus lukea, että monelle teini-ikäisen lapsen vanhemmuus on ollut helpompaa.