Uusi parisuhde lapsiperheissä eron jälkeen

Ihan heitän sellaisen ajatuksen että entä jos opettelisit ensin elämään yksin (lasten kanssa) ja ajattelisit vasta sitten uutta parisuhdetta? Yksinäisyyden pelon ymmärrän mutta ei olis reilua ketään kohtaan rynnätä uuteen parisuhteeseen vain koska pelkää olla yksin. Ja toinen juttu, viikko-viikko on ihan hyvä järjestely sekin.

Vierailija kirjoitti:

Ihan heitän sellaisen ajatuksen että entä jos opettelisit ensin elämään yksin (lasten kanssa) ja ajattelisit vasta sitten uutta parisuhdetta? Yksinäisyyden pelon ymmärrän mutta ei olis reilua ketään kohtaan rynnätä uuteen parisuhteeseen vain koska pelkää olla yksin. Ja toinen juttu, viikko-viikko on ihan hyvä järjestely sekin.

toki näin aionkin! On vain risteilyt paljon mielessä ja uusi parisuhde tuntuu suoraan sanoen mahdottomalta sovittaa. Siksi kyselin että onnistuuko sellainen?! Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihan heitän sellaisen ajatuksen että entä jos opettelisit ensin elämään yksin (lasten kanssa) ja ajattelisit vasta sitten uutta parisuhdetta? Yksinäisyyden pelon ymmärrän mutta ei olis reilua ketään kohtaan rynnätä uuteen parisuhteeseen vain koska pelkää olla yksin. Ja toinen juttu, viikko-viikko on ihan hyvä järjestely sekin.

toki näin aionkin! On vain risteilyt paljon mielessä ja uusi parisuhde tuntuu suoraan sanoen mahdottomalta sovittaa. Siksi kyselin että onnistuuko sellainen?! Ap

Vai risteilylle sitä lähdetään heti uutta miestä pokailemaan?

Vierailija kirjoitti:

 On vain risteilyt paljon mielessä ja uusi parisuhde tuntuu suoraan sanoen mahdottomalta sovittaa.

Siis risteilyltäkö nyt meinaat uuden miehen napata?

Uskomaton wt-lortto! Heti risteilyltä "ihan sama kuka" matkaan ja menoksi. Huh huh.

Oman kokemukseni perusteella sanoisin, että kyllä se uusi parisuhde loksahtaa luontevaksi osaksi perheellisenkin elämää, silloin kun sekä ajankohta, että kumppani ovat oikeita. Neljä vuotta ehdin eron jälkeen olla pääsääntöisesti sinkku; joitakin muutaman kuukaduen suhteita mahtui tuohon aikaan. Yhden myös perheellisen miehen hylkäsin, koska tuntui, että molempien lapset ja exät ja asumisjärjestelyt olisi ollut liian hankalaa sovittaa yhteen. Muiden, lapsettomien kanssa ei koskaan tuntunut siltä, että haluaisin heitä lapselleni esitellä, ja suhteet päättyivätkin ennen kuin siihen saakka ehdittiin. Yksinäistä on välillä ollut, todella raastaavaakin, etenkin lapsen ollessa isällään ja sellainen olo, että perheellisenä on ihan mahdotonta enää löytää uutta rakkautta - vaikka ympärillään sitä näkee jatkuvasti tapahtuvan.

Sitten yksi kaunis päivä se vaan kolahti. Löytyi mies, jonka kanssa kaikki tuntui alusta asti erilaiselta kuin mikään sitä ennen, eikä yhtäkkiä sekään, että hänelläkin on lapsia, tuntunut mitenkään ongelmalliselta. Kun oli yhteinen tahtotila saada meidän juttu ja uusperhe toimimaan. En sano, että olisi aivan mutkatonta sovittaa yhteen kahden perheen elämät yhden katon alle, mutta alkuhankaluuksien jälkeen meistä on tullut toimiva uusperhe, jossa aikuisilla on onnellinen ja tasapainoinen parisuhde, ja lapsetkin sopeutuivat uuteen tilanteeseen varsin nopeasti. :) eli kyllä se onnistuu, kun sen aika on, ja kun malttaa odottaa sitä, että löytää oikean kumppanin.

No onpa taas sisälukutaitoista porukkaa. On risteillyt paljon mielessä piti kirjoittaa... eikä tässä mitään olla pokaamassa. mietin vain muiden kokemuksia.. ap (idiootit älköön vaivautuko)