Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Vässykästä eroaminen, kokemuksia? Miten olette kestäneet säälin tunteen
19.06.2016 |
Olen siis itse tilanteessa, jossa olen miettinyt eroa jo pitkään. Rakastan miestäni, mutta arki ja yhteinen elämämme on vain liian uuvuttavaa. Käyn itse töissä ja opiskelen, ja lisäksi vastuullani on täysin yhteisen kotimme talous ja kodinhoito. Riitelemme usein aiheesta. Mies on työtön, eikä edes hae töitä. Koko ajan vain lisää selityksiä siitä, että jotain tulee, mutta ei juuri tee töitä työllistymisensä eteen. Aina kun otan asian (kohteliaasti) esille, hän alkaa itkeä tai suuttuu, ja vetoaa masennukseen ja syyllistää minua siitä, etten ymmärrä, kuinka asia häntä stressaa. Mitään ei kuitenkaan tapahdu. Minä siis pienestä palkastani elätän meitä, ja sekä aika että raha ovat tiukilla. Olen täysin vastuussa ruoanlaitosta, pyykkihuollosta ja siivouksesta. Asioita tapahtuu vain, kun sanon tai pyydän. Ei mitään oma-aloitteisesti. Hänellä olisi kaikki aika maailmassa, mutta ei kun ei jaksa. Tai oikeastaan ei ole mitään syytä. Kun sanon aiheesta, hän suuttuu. Minun täytyisi aina olla häntä lohduttamassa, ja itse kannattelen häntä ja tätä kaikkea harteillani. En vain jaksa enää. Rakastan häntä, mutta en enää usko, että hän OIKEASTI välittää minusta ja kunnioittaa minua riittävästi, että tekisi näitä asioita ja olisi aktiivinen minunkin vuokseni. Voimani ovat siis lopussa.
Hän on vain jotenkin tosi raukka, enkä tiedä, miten kestäisin hänen jättämisensä. En kaipaa tähän nyt mitään kyynisiä neuvoja, vaan enemmänkin vertaistukea siitä, että miten itse olette diilanneet tällaisessa tilanteessa?
Tiedän, että jos eroaisimme, hän olisi aivan rikki, rahaton, asunnoton.. Olen todella empaattinen ihminen, enkä kestä ajatusta siitä, että jättäisin hänet ja hän olisi aivan maansa myynyt. Tavallaan tiedän, että se tekisi hänelle hyvää - ottaa vastuuta sen sijaan, että minä olen aina pelastamassa häntä pulasta ja järjestämässä kaiken - mutta siitä huolimatta tunnen sääliä ja pelkoa hänen puolestaan.
Hän ei tosiaan ole mikään syrjääntynyt, vaan harrasteissa hyvinkin aktiivinen, fiksu ja omaa laajan ystäväpiirin. Hän on pidetty, lahjakas ja sosiaalinen. Mutta tavallaan todella riippuvainen minusta.
Miten te olette siis handlanneet tällaisen tilanteen, ja mitä minun pitäisi tehdä..?
Kommentit (49)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihme vähättelyä, ei maallikko voi diagnosoida masennusta feikiksi. Minulla on ihan oikean lääkärin varmentama keskivaikea masennus ja käyn töissä. Se vain vie enemmän energiaa kuin terveeltä ja usein ei jaksa muuta kuin maata sohvalla iltaisin.
Mutta oli masennus oikea tai ei, ei kannata jatkaa suhdetta jos tuntuu noin pahalta. Ei sun nyt auta kuin olla aikuinen ja ottaa vastuu elämästäsi. Ei se eroaminen koskaan ole kivaa ja tunneskaalaan mahtuu varmasti myös sääliä, mutta jos haluat elämäsi muuttuvan niin sitten kestät sen säälin yhtä urheasti kuin mitä ukoltasi odottaisit.
Olen pahoillani, ei ole tarkoitus häntä tai ketään muutakaan vähätellä tai diagnosoida suuntaan tai toiseen. Tämä masennus vain otetaan esille niinä hetkinä (harvoin kuitenkin), kun pyydän häneltä selitystä siihen, miksei voi joitakin asioita hoitaa. Muuten hän on niin hyväntuulinen ja ei-masentuneen ihmisen vastakohta (jos nyt asiasta jotain voin puhua).
Tilanne taitaa kuitenkin olla se, että lähiaikoina aion hänelle puhua ja sanoa, että jos hän todella on masennuksen vuoksi lamaantunut, täytyy hänen hakea apua. Jos hän ei suostu / saa aikaan, lopetan suhteen joka tapauksessa itseni vuoksi. Hänellä on laaja tukiverkosto minusta riippumatta. Aion myös todennäköisesti sanoa, että haluan keskustella meidän parisuhteestamme ja yhteisen kotimme hoitamisesta, ja toivon nyt asiallista keskustelua, ja jos emme siihen pysty, niin asia on heti sinetöity. En ala enää kuuntelemaan aiheesta kiukuttelua, itkua jne. Tämä on käyty monesti läpi. Jos hän pystyy keskustelemaan fiksusti, voin ehkä antaa mahdollisuuden. Ja jos asiat todella muuttuvat. Jos hän vänkää vastaan, uhittelee, kiukuttelee, aion sanoa, että suhde on tässä ja hänen on lähdettävä täältä vaikka vanhempiensa luokse siksi aikaa, että löytää uuden asunnon.
Kuulostaako tämä fiksulta?
- ap
Ja millaisena hetkenä tällaisen keskustelun voi aloittaa? Meillä on tällä hetkellä kireät välit, mies pitää mykkäkoulua enkä jaksa taltutella. Ei varmaan paras aika. Ajattelin katsoa jonkun aikaa ja ikään kuin todistaa itselleni, ettei asiat muutu. En aio pyytää tekemään kotitöitä jne. vaan hoitaa itse kaiken, kaikessa hiljaisuudessa. Tiedän, että hän ei tule mitään tekemään. Siinä on tavallaan enemmän "pontta" tähän asiaan, kun tuon sen esille. - ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itse olin puoli vuotta työttömänä 2012. Masennuin, unirytmi sekosi, en saanut itseäni sohvalta ylös ellei joku kaveri raahannut. Vaimo piti laiskuutena. Herätys kello oli kun en hakenut lapsia hoidosta, koska kännykästä akku loppu ja nukuin. Vaimo pakotti eron uhalla lekuriin.
No hain kyllä töitä koko ajan. En vaan halunnut puhua koko asiasta kun työttömyys vitutti niin paljon ja sain raivarit jos asiasta kysyttiin. Vaimo päätteli, etten tehnyt mitään asian eteen.
Muuten ehkä sama tilanne kun ap:n ukolla paitsi etten ollut taloudellinen taakka kun ansiosidonnainen kattoi oman osani ja vähän päällekin.
Erosin aviomiehestäni kesken pahan masennuksen. En uskonut että pystyisin edes selvittämään tarvittavia raha-asioita tai etsimään itselleni asuntoa, mutta eron jälkeen oli vain pakko jaksaa. Kriisin keskellä sain jostain voimia ja muutin koko omaisuuteni uuteen asuntoon ilman kenenkään apua. Kun eropäätös oli selvä, en suutuksissani halunnut näyttää miehelleni heikkouttani ja järjestelin asioitani aivan kuin en koskaan olisi ollutkaan masentunut. Muuton jälkeen romahdin kyllä pitkäksi aikaa sohvan pohjalle, mutta selvisin siitäkin lopulta, ilman miestä.
Ap, jos miehesi jaksaa olla sosiaalinen ja aktiivinen kavereidensa seurassa, hän ei ole täysin avuton. Et ole miehesi äiti, et ole hänelle mitään velkaa, ja saat lähteä suhteesta jos haluat. Saatat tehdä teille molemmille palveluksen.
Jätä se... Itse seurustelin kans tuollaisen tyypin kans! Paitsi, että asui porukoillaan vielä... Aikuinen mies huoh... Asuu ilmaiseksi porukoillaan, eikä tee mitään kotitöitä, paitsi sitten kun tullaan huutamaan naama punaisena! :s No jätin sen sitten koska, aina vaan pelasi pleikkaa, oli koneella tai kattoi tv. Mut kyl välillä kavereita näki tai kävi jossain työkkärin järjestämällä kurssilla. Oli tosi laiska... Ja keksi aina tekosyitä miksi, ei tee mitään.
Eron jälkeen, itki aika kauan perääni ja lupas muka muuttua, mutta annoin kyllä monta mahdollisuutta, mutta ei!!! Aina piti olla laiskottelemassa, ja missään ei voitu käydä (koska ei jaksa) ja minäkään en ois saanut missään käydä muutakuin olla hänen kotonaan hänen ja hänen porukoiden kanssa HUOOOH!!! Että mua vieläkin ärsyttää, että tuhlasin siihen tyyppiin aikaa 2 vuotta.
Pakko vielä purkaa, että haukkuu muita aina laskoiksi paskoiksi ja ylipainoisiksi, vaikka itse on sairaaloisen ylipainoinen ja patalaiska! Melkein 30-vuotias mies!!! Aina valehteli ja keksi tekosyitä miksi ei hae töitä, tee kotitöitä, käy missään ynnä muuta! Intistäkin hakee koko ajan lykkäystä... Tai ei enää varmaa joudu sinne kun onnistunut olee sieltä poissa kokoajan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Joudut itse muuttamaan pois. Tuskin mies kotoaan lähtisi?
Helppoahan se on lapsimiehestä eroon päästä, jos on vuokra-asunto. Sen kun vain itse muuttaa sen jälkeen, kun on sanonut vuokrasopimuksen irti.
Usein kuitenkin nainen omistaa yksin asunnon, jossa pariskunta asuu, jos mies on lapsimies. Lapsimiehen saa laillisesti asunnosta ulos vasten tahtoaan vain käräjäoikeudesta hankitulla häädöllä.
No, miksi tällaisia häätöjä hankitaan, eikä vain myydä asunto ja muuteta pois? No, kun on lapsia, eikä vanhempien eron lisäksi haluaisi rasittaa lapsiaan vielä toisella suurella muutoksella eron lisäksi.
Aloittaja mainitsi tuolla aiemmin, että asuvat omistusasunnossa ja laina on aloittajan nimissä. Ilmeisesti aloittajalla ei ole lapsia.?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Näin entisen masentuneen (2x syvää masennuskautta takana) kantilta voin sanoa, että nuo vastuiden ja "raskaiden" asioiden - vaikkakin arkisten - vältteleminen ja pienemmistäkin virheistä ja muista negatiivisista asioista suuttuminen tai apatisoituminen ovat aivan oppikirjaoireita masentuneelle. Masentuneella ei ole mitään voimia selviytyä minkäänlaisista vastoinkäymisistä. Ja tämä toiisaalta tahollaan saa masentuneen vieläkin vetelämmäksi.
Masentunut ihminen ei välttämättä makaa 24h vuorokaudessa sängyssä, vaan tällä voi hyvinkin olla hieman energiaa tehdä hauskoja ja keveitä asioita: katsoa elokuvia, netteillä, tavata joitakin kavereita jotka ovat kivaa ja hilpeää seuraa. Sellainen passiivinen kulutus on hyvin ominaista masentuneelle, koska aivokemiat ovat aivan päälaellaan ja ainut asia mikä SAATTAA saada liikkeelle on pieni mielihyvähormonien sykähdys, eli asia josta saa välitöntä nautintoa.
Itse muistan kuinka kodin siivoaminen oli mahdottomuus masennuskuopan syövereissä. Roskapussien vieminen ulos oli rankka suoritus, jonka jälkeen saatoin tuupertua nukkumaan. Ruokaa jaksoin aniharvoin laittaa. Yhteydenpito läheisiin tyrehtyi, koska pelkäsin että näillä on jotain negatiivista sanottavaa - ihan mistä vain, itsestään, elämistään, maailmasta - ja pelkkä ajatus negatiivistewn/surullisten/vihaisten asioiden kuulemisesta sai minut aivan tolaltani. Samalla häpesin ja inhosin sitä, että joku saisi tietää miten vähän jaksan yhtään mitään ja koin itseni muutenkin arvottomaksi. Netissä kyllä jaksoin roikkua, kuluttaa viihdettä, sarjoja ja elokuvia koska ne olivat ainoa ulospääsy oman sairaan mielen syövereistä. Suutuin, raivosin, itkin tai mököätin tai kaikkea peräjälkeen kun poikaystävä moitti sitä kun nukun niin paljon enkä ole taaskaan siivonnut ja olenkos hakenut kouluihin ja mitä minä nyt oikein suunnittelen tulevaisuuteen. Ahdisti, koska ainut tavoite oli pystyä vetämään seuraava hengenveto ja herätä seuraavaan päivään.
AP. Ennen kuin jätät puolisosi, yritä pakottaa hänet ammattilaisen puheille. Vie kädestä pitäen. Sinä et ole oikea ihminen päättämään onko puolisosi mielenterveysongelmainen ja jos on niin minkälaatuinen. Vaikka sinulla ei velvotteita olekaan nakata paskaa, niin olisi se kilttiä yrittää auttaa ihmistä joka sinulle joskus oli rakkain ja ihmeellisin. Omani ei niin tehnyt, vaan hylkäsi kylmästi ja suunilleen yslki perään.
Ajattele niin päin että kun venytät eroa lykkäät myös miehen itsenäistymistä, eli teet hänen elämälleen hallaa vaikka kuvittelet auttavasi häntä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Teillä ei ilmeisesti ole lapsia, koska aloittaja et mainitse että teillä olisi lapsia. Se hieman helpottaa tilannettanne.
Alue: Aihe vapaa
Olen pahoillani, ei ole tarkoitus häntä tai ketään muutakaan vähätellä tai diagnosoida suuntaan tai toiseen. Tämä masennus vain otetaan esille niinä hetkinä (harvoin kuitenkin), kun pyydän häneltä selitystä siihen, miksei voi joitakin asioita hoitaa. Muuten hän on niin hyväntuulinen ja ei-masentuneen ihmisen vastakohta (jos nyt asiasta jotain voin puhua).
Tilanne taitaa kuitenkin olla se, että lähiaikoina aion hänelle puhua ja sanoa, että jos hän todella on masennuksen vuoksi lamaantunut, täytyy hänen hakea apua. Jos hän ei suostu / saa aikaan, lopetan suhteen joka tapauksessa itseni vuoksi. Hänellä on laaja tukiverkosto minusta riippumatta. Aion myös todennäköisesti sanoa, että haluan keskustella meidän parisuhteestamme ja yhteisen kotimme hoitamisesta, ja toivon nyt asiallista keskustelua, ja jos emme siihen pysty, niin asia on heti sinetöity. En ala enää kuuntelemaan aiheesta kiukuttelua, itkua jne. Tämä on käyty monesti läpi. Jos hän pystyy keskustelemaan fiksusti, voin ehkä antaa mahdollisuuden. Ja jos asiat todella muuttuvat. Jos hän vänkää vastaan, uhittelee, kiukuttelee, aion sanoa, että suhde on tässä ja hänen on lähdettävä täältä vaikka vanhempiensa luokse siksi aikaa, että löytää uuden asunnon.
Kuulostaako tämä fiksulta?
- ap