Lue keskustelun säännöt.
Olen niin sosiaalisesti vammainen että itkettää!
17.06.2016 |
Kukaan ei ole niin urpo kuin minä. Uusien ihmisten kanssa en saa sanaa suustani, työpaikalla (harjoittelu tosin, en varmasti tule palkatuksi koskaan mihinkään) olen vielä kuukausienkin jälkeen kahvitauoilla aivan tuppisuuna, vaikka ihmiset ovat mukavia. Ja kun olen oikeasti ihan hauska ja puhelias, tai ainakin sellainen puoli musta löytyy ja se näkyy hyvien kavereiden seurassa.
Moni luulee mua luultavasti jopa jälkeenjääneeksi. Liikunkin vähän kömpelösti ja jotenkin jäykästi... Voi miten kadehdin rentoja ihmisiä, jotka puhuvat vaikka säästä puoli tuntia. Kyllä mäkin voisin jauhaa vaikka pikkukivistä, mutta se ei vaan tule luontevasti. Ja silloin kun pinnistän ja avaan suuni, huomaan miten ihmiset kiusaantuvat. Olen kiusallinen.
Kunpa voisin erakoitua.
Kommentit (43)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kukaan ei ole niin urpo kuin minä. Uusien ihmisten kanssa en saa sanaa suustani, työpaikalla (harjoittelu tosin, en varmasti tule palkatuksi koskaan mihinkään) olen vielä kuukausienkin jälkeen kahvitauoilla aivan tuppisuuna, vaikka ihmiset ovat mukavia. Ja kun olen oikeasti ihan hauska ja puhelias, tai ainakin sellainen puoli musta löytyy ja se näkyy hyvien kavereiden seurassa.
Moni luulee mua luultavasti jopa jälkeenjääneeksi. Liikunkin vähän kömpelösti ja jotenkin jäykästi... Voi miten kadehdin rentoja ihmisiä, jotka puhuvat vaikka säästä puoli tuntia. Kyllä mäkin voisin jauhaa vaikka pikkukivistä, mutta se ei vaan tule luontevasti. Ja silloin kun pinnistän ja avaan suuni, huomaan miten ihmiset kiusaantuvat. Olen kiusallinen.
Kunpa voisin erakoitua.
Terve. Minullakin oli samoja ongelmia parikymppisenä. Nyt en enää välitä, liity skitsoidien herrarotuun ja elä mielikuvituksessasi.
Vierailija kirjoitti:
Kuin mieheni. Rakastan häntä.
Miehiltä tällainen ehkä onkin hyväksyttävää. Tuntuu että naisilta odotetaan sellaista keveyttä, pirteyttä ja puheliaisuutta. Kaikkea mitä multa ei löydy...-ap
Kuulostaa jokseenkin tutulta. Luulen, että suurin osa minut tavanneista ihmisistä pitää minua jonkinasteisena idioottina/imbesillinä. Oikeasti olen suht. älykäs ihminen (tai ainakin lohdutan itseäni ajattelemalla, että olen...)
Olen niin kömpelö sosiaalisissa tilanteissa. Aivot käy ylikierroksilla enkä osaa ottaa rennosti. Tästä aiheutuu monenlaista ongelmaa. Sosiaaliset tilanteet saavat minut paniikkiin, mutta se paniikki ei oikeastaan näy päällepäin. Paniikista johtuen teen tai sanon jotain todella tyhmää. Kompastelen ja törmäilen ihmisiin ja esineisiin jne.
Kunpa osaisin olla normaali...
Viime viikonloppuna kaunis nainen tuli hakemaan tanssimaan kaksi kertaa enkä mennyt.
Tiedän tunteen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Menen aina kahvitauoilla johonkin ulos parkkipaikalle seisoskelemaan.
Mäkin olen kiusallinen... Kävelen kotona ihan normaalisti, mutta muualla jäykästi niiku joku robotti tai sätkynukke. Puhun hermoilevasti, epäselvästi, unohtelen sanoja ja änkytän. Joskus tuntuu kuin kieli olisi liian iso, kun en saa artikuloitua, vaikka yrittäisin tarkoituksella sanoa jotain tarpeeksi hitaasti, että jokin kirjain tulisi oikein (tämä usein puhumisen aluksi, esim. kysyessäni jotain). Vaikka mulla ei oo edes mitään ärrä- tai muuta kirjainvikaa oikeasti.
N 25
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Onneksi ihmissuhdetaitoja voi opetella vielä aikuisenakin. Tässä hyvä blogi aiheesta: http://jaanmurtajat.blogspot.fi/p/blog-page_25.html?m=1
Ja tässä toinen, yleisemminkin itsensä kehittäsestä:
http://elaparemmin.fi/blogi/arkisto/
Niin tuttua. Jos joskus sitten siellä kahvipöydässä avaakin suunsa niin muut katsovat hoo moilasena. Sitten menen ihan hämilläni ja tunnen kuinka pääni punehtuu. Joku saattaa kommentoida myötätuntoisella hymähdyksellä. Sitten menee taas hiljaiselosta pari kuukautta... Tämä on raastavaa! Kai tästä olisi pitänyt terapiaan jo hakeutua?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Niin tuttua. Jos joskus sitten siellä kahvipöydässä avaakin suunsa niin muut katsovat hoo moilasena. Sitten menen ihan hämilläni ja tunnen kuinka pääni punehtuu. Joku saattaa kommentoida myötätuntoisella hymähdyksellä. Sitten menee taas hiljaiselosta pari kuukautta... Tämä on raastavaa! Kai tästä olisi pitänyt terapiaan jo hakeutua?
Heh, aika monta kertaa olen mielessäni miettinyt tällaisen tilanteen jälkeen, että en puhu enää koskaan mitään :D
Toisaalta lohdullista, että maailmassa on muita kaltaisiamme...
Tuttua on tuo että kun joskus avaa pöydässä suunsa ja sano jotain niin oikein sellainen aaltoliike käy pöydän ympärillä kun muiden päät kääntyvät katsomaan, että mistäs tuo tuli...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kuin mieheni. Rakastan häntä.
Miten ihmeessä tutustuitte?
T: samanlainen mies, 34v, nolla seurustelua
I feel you. oon ite ihan samanlainen, yleinen tunne sosiaalisissa tilanteissa on awkward moment. oon 22v nainen ja elättelen kyllä toivoa että tilanne jotenkin paranis iän ja kokemuksen myötä, mutta toisaalta tiedän kyllä ettei mun luonne tästä hirveesti tuu muuttumaan, olen hidas, rauhallinen, passiivinen, hiljainen, ujo, epävarma jne. kuuntelen mielummin kuin puhun. haluaisin oppia olemaan rento ja huoleton ja hyväksymään itseni tällaisena kuin olen :)
ps. hassua kyllä mutta juuri rennot tilanteet esim kahvitauko jne on kaikista vaikeimpia koska en osaa "jutustella", tuntuu että jos sanon jotain "turhaa" ni kuulostan jotenkin oudolta. tykkään enemmän olla "virallinen" :D
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Onneksi ihmissuhdetaitoja voi opetella vielä aikuisenakin. Tässä hyvä blogi aiheesta: http://jaanmurtajat.blogspot.fi/p/blog-page_25.html?m=1
Ja tässä toinen, yleisemminkin itsensä kehittäsestä:
http://elaparemmin.fi/blogi/arkisto/
Ei näitä kannata opetella. Ihmiset ovat mielikuvituksessa aina paljon mielenkiintoisempia kuin todellisuudessa.
Tiedän tunteen täysin. Minäkin aiheutan muille aina vain kiusallisen olon, ja se on kauheinta ikinä :(
Sama juttu. Itselläni veikkaan sen olevan neurologista. Mitään ei ole tutkittu eikä diagnosoitu. Mutta lapsesta asti olen ollut samanlainen. Myös äitini ja lapseni ovat tällaisia. Eli selkeästi geneettinen juttu. Eikä sille kauheasti mitään voi. Toki olen yrittänyt olla sosiaalinen ja avoin, mutta ei sitä vaan pidemmän päälle jaksa eikä pysty olemaan jotain muuta kuin on. Lisäksi se ei tosiaan tunnu eikä näytä luonnolliselta. Ihmiset karttavat ja pitävät minua outona. Joskus harvoin törmää ihmiseen, jonka kanssa synkkaa ja juttelu tuntuu luonnolliselta.
Voin kertoa, että itse olin tuollainen. Jotain tapahtui sitten kolmekymppisenä, jotenkin vapauduin.
Vierailija kirjoitti:
Sama juttu. Itselläni veikkaan sen olevan neurologista. Mitään ei ole tutkittu eikä diagnosoitu. Mutta lapsesta asti olen ollut samanlainen. Myös äitini ja lapseni ovat tällaisia. Eli selkeästi geneettinen juttu. Eikä sille kauheasti mitään voi. Toki olen yrittänyt olla sosiaalinen ja avoin, mutta ei sitä vaan pidemmän päälle jaksa eikä pysty olemaan jotain muuta kuin on. Lisäksi se ei tosiaan tunnu eikä näytä luonnolliselta. Ihmiset karttavat ja pitävät minua outona. Joskus harvoin törmää ihmiseen, jonka kanssa synkkaa ja juttelu tuntuu luonnolliselta.
Meillä taas minä olen ainoa tällainen "outo". Muut perheessäni ovat tosi sosiaalisia ja luontevia ihmisten kanssa. Sivusta olen seurannut sisaruksiani ja toivonut, että kunpa osaisin olla samanlainen :|
Hei ihan oikeasti nyt! Mieluummin hiljainen kuin sellainen joka koko ajan puhuu.
Tunnen tuskasi.