Mitä tehdä kun itse ei haluaisi lapsia, mutta...

Ero tuossa on ainoa vaihtoehto jos molemmat ovat ehdottomia oman valintansa kanssa.

Mitkä ovat syyt siihen ettet halua lapsia? Onko se ehdotonta? Mies saattaa tyytyä elämään ilman lapsia kunhan saa olla kanssasi, mutta varmasti vuosien varrella haikailisi lapsen perään.. Vanhana tuntisi jotain puuttuvan ja ehkä katuisi.

Miehille nyt yleensä on ihan se ja sama tuleeko lapsia vai ei. Jos miehesi todella haluaa lapsia on hän erityisen lapsirakas ihminen ja jotenkin epäilen sitä että oikeasti olet vela jos tällaisen miehen kanssa kuitenkin haluat jatkaa...

Sanot että et "haluaisi", ei että et halua. Eli joku takaportti tuntuu sinullakin olevan tuossa hommassa. Hankala sanoa mihin suuntaan teidän kummankin mielipiteet vielä muuttuvat, jos todella rakastatte toisianne niin kannattaa katsoa miten käy.

Vierailija kirjoitti:

Mitkä ovat syyt siihen ettet halua lapsia? Onko se ehdotonta? Mies saattaa tyytyä elämään ilman lapsia kunhan saa olla kanssasi, mutta varmasti vuosien varrella haikailisi lapsen perään.. Vanhana tuntisi jotain puuttuvan ja ehkä katuisi.

Miksi siihen pitää olla joku erityinen syy ettei halua? Mikset kysy että mistä syystä mies haluaa? Aloittajalle: kompromissia ei voi tehdä. Joko jompikumpi luopuu siitä mitä haluaa, tai sitten eroatte. Ei ole vaihtoehtoja.

Hei, 

Lapsitoive tai perheellisyys on yksi aikuiselämän suurimpia asioita. Sellainen, josta ei välttämättä voi helposti "vaihtaa mielipidettä". Lapsen kaipuu tai perheen haluaminen on jotakin hyvin primitiivistä. Tarve, aukko, vaikeasti määriteltävissä oleva ja ehdottoman epärationaalinen. Itse luulin pitkään, että en halua lapsia. Ja että olen varsin sinut sen asian kanssa. Sitten kaikki muuttui vähitellen. Niin vähitellen, että siihen ehti itse mukaan ja se mikä aikaisemmin tuntui tarpeettomalta ja itselle vieraalta, tuntuu nyt ehdottoman tarpeelliselta ja uskomattomalta avohaavalta itsessä. Lapsettomuuden muotoinen suru - suru siitä, että jotain ei ole koskaan ollut eikä sitä koskaan tule. On varsin erikoinen ja hyvin henkilökohtainen. Kipeä ja sitä käsitellessä olen todella onnellinen siitä, että parisuhteessa olemme samalla aaltopituudella olleet lapsiasiassa koko ajan. En voi syyttää miestä mistään. Eikä hän minua. Väitän, että vaikeasti voi ohittaa syyttelyn, jos siihen on mahdollisuus. Nimenomaan siksi, että on kyse niin primitiivisestä asiasta. Tunnetasolla syyttelee, vaikka järjellä tietää tehneensä itse päätökset. MIettikää tarkkaan. Alla on pari linkkiä Väestöliiton blogeihin aiheesta. Älä varasta 8 vuotta hänen elämästään. Tai jos varastat, tiedä mitä teet. Tietäkää yhdessä. Miettikää tarkkaan. Hyvin tarkkaan. 

https://vaestoliitonblogi.com/2013/10/04/ala-varasta-kahdeksaa-vuotta-h…

https://vaestoliitonblogi.com/2013/10/08/nainen-ala-varasta-kahdeksaa-v…

Sama tilanne. Tiedän vain etten itse jätä tämän takia, enkä usko miehenkään haluavan erota, joten tiedä sitten miten tästä eteenpäin. Varmaan kuten tähänkin asti.

Eikös tämä aiheena ole sellainen joka tuodaan ilmi ainakin jollain tavalla ennen seurustelun alkua tai vähintään sen alkutaipaleella. Ihan syystä.

Vierailija kirjoitti:

Eikös tämä aiheena ole sellainen joka tuodaan ilmi ainakin jollain tavalla ennen seurustelun alkua tai vähintään sen alkutaipaleella. Ihan syystä.

Ideaali tilanteessa ehkä, mutta jos ollaan esim alettu teineinä seurustelemaan niin se mieli kierkiää muuttumaan vielä moneen kertaan.

Jep. Minulle kävi niin, että seurustelun alussa kerroin haluavani perustaa perheen sitten joskus. Mies vastasi että hänkin haluaa, mutta ei nyt vuoteen ainakaan vielä. En minäkään niin nopeasti haluaisi, mieluusti on yhdessä parikin vuotta ennen lasta. 1,5 v seurustelun jälkeen mies tunnusti valehdelleensa haluavansa lapsen, oli kuulemma halunnut minut ja siksi väittänyt että hänkin muka haluaa lapsen.

No eipä kai siinä. Itse en tekisi lasta vaan koska mies haluaa tai sitten saisi itse jäädä koti-isäksi ja huolehtia lapsestaan.

Vierailija kirjoitti:

Eikös tämä aiheena ole sellainen joka tuodaan ilmi ainakin jollain tavalla ennen seurustelun alkua tai vähintään sen alkutaipaleella. Ihan syystä.

Varmaan, jos aletaan olla yhdessä aikuisena ja kumpikin tietää mitä haluaa, jotta asiasta ylipäätään voi keskustella.

Esimerkiksi minä ja mieheni aloimme seurustella 18-vuotiaana, mies oli mun ihkaensimmäinen poikaystävä ja ajattelin että ollaan varmaan jonkun aikaa yhdessä, ehkä jopa vuoden ja se saa riittää. Nyt ollaan sitten oltu yhdessä 12 vuotta ja naimisiinkin mentiin joku aika sitten. En todellakaan osannut miettiä mitään"suuria linjoja" pitkiin aikoihin eikä niistä keskusteltu. Itsekseni aloin miettiä lapsiasiaa noin viisi vuotta sitten, että haluanko joskus vai enkö halua. Vieläkin olen yhtenä hetkenä sitä mieltä, että ei kannata enkä halua ja heti perään mietin nimiä ja että yksi lapsi voisi olla hyvä juttu ja sitten että en ikinä rupea äidiksi kenellekään. Mies on muutamia kertoja sanonut, että hänellä on vauvakuume ja puhutaan yhtenään"meidän lapsesta", mutta edelleenkään mistään ei olla oikeasti keskusteltu. Ehkä siihen mennessä kun lapsi olisi ajankohtainen, molemmat osaavat sanoa mitä ajattelevat ja halajavat.

Vierailija kirjoitti:

Eikös tämä aiheena ole sellainen joka tuodaan ilmi ainakin jollain tavalla ennen seurustelun alkua tai vähintään sen alkutaipaleella. Ihan syystä.

Jaa.. Ei ainakaan meillä käynyt mielessäkään. Mentiin vaan.. Varmaan kun ei mieti muutenkaan asiaa (siis vauvoja) niin ei ole tullut mieleen alkuaikoina. Ja mies nyt on tuollainen tuppisuu, niin ties mitä miettinyt. Varmaan olettanut vain että tottakai kaikki haluaa lapsia. ap

Meille tuli lapsi miehen hartaasta toiveesta (no, oli siinä jotain fyysistä kanssakäymistäkin mukana). Minä olin ajatellut eläväni joko ikisinkkuna tai lapsettomassa aikuisten liitossa. Ei mies minua painostanut, mutta otti aina silloin tällöin lapsiasian esille.

Ja mahtava lapsihan me sitten saatiin. Nyt hän on mummolassa, ja illat miehen kanssa ovat kyllä ihania, mutta jotain puuttuu.

Vierailija kirjoitti:

Mitkä ovat syyt siihen ettet halua lapsia? Onko se ehdotonta? Mies saattaa tyytyä elämään ilman lapsia kunhan saa olla kanssasi, mutta varmasti vuosien varrella haikailisi lapsen perään.. Vanhana tuntisi jotain puuttuvan ja ehkä katuisi.

Niin. Pelottaa että mies katkeroituisi myöhemmässä elämäntilanteessa. Olen kyllä tehnyt lapsettomuus pohdiskelua ääneen nyt muutaman vuoden eli on tietoinen riskistä. Sanonut olen hänelle että ymmärrän jos haluaa erota joskus, mutta itse en tule sitä tekemään. Halua lapsettomuuteeni puoltaa moni asia. Tärkein on kuitenkin se, että minulta tuntuu puuttuvan sisäinen halu äitiyteen, jonka näen monella kaverillani selvästi lapsihössöityksinensä. Ainoa asia joka puoltaa taas lapsen hankintaa on se, että tekisin ne miestäni varten, joka ei kuulosta kovin terveeltä mielestäni.

Olin juurikin tuossa samassa tilanteessa. Puhuimme asian halki, ja miehelle oli tosi tärkeää tulla vielä joskus isäksi, ja minä olin koko ajan vahvemmin sitä mieltä, etten ikinä halua lapsia: en synnyttää, en adoptoida, en mitenkään. Pakko oli päätyä siihen, etten voi kahlita miestä suhteeseen, jossa hänestä ei ikinä tulisi isää, enkä minä selviäisi hengissä suhteesta, jossa minut pakotettaisiin äidiksi. Erosimme asiallisen keskustelun ja itkujen jälkeen ystävinä. Toivon, että hän vielä joskus saa ne haluamansa lapset.

Jos kumpikin on asiassa varma, ei kompromisseihin kannata lähteä. Olen lukenut näitä kokemuksia, joissa toinen suostutellaan ja ympäripuhutaan, pahimmassa tapauksessa jopa painostetaan hankkimaan lapsia, ja jälkikäteen se syyllisyys, huono omatunto, kyräily ja monesti perheen hajoaminen, kun toisella ei "maagisesti" lapsen synnyttyä (tai myöhemminkään) herääkään ne vanhemmuuden vaistot ja rakkaus lasta kohtaan. Ja sittenhän ero ei enää niin mutkaton olekaan vaikka parisuhde olisi raunioina, kun on se lapsi, joka on syytön omaan tilanteeseensa....

Vierailija kirjoitti:

Olin juurikin tuossa samassa tilanteessa. Puhuimme asian halki, ja miehelle oli tosi tärkeää tulla vielä joskus isäksi, ja minä olin koko ajan vahvemmin sitä mieltä, etten ikinä halua lapsia: en synnyttää, en adoptoida, en mitenkään. Pakko oli päätyä siihen, etten voi kahlita miestä suhteeseen, jossa hänestä ei ikinä tulisi isää, enkä minä selviäisi hengissä suhteesta, jossa minut pakotettaisiin äidiksi. Erosimme asiallisen keskustelun ja itkujen jälkeen ystävinä. Toivon, että hän vielä joskus saa ne haluamansa lapset.

Jos kumpikin on asiassa varma, ei kompromisseihin kannata lähteä. Olen lukenut näitä kokemuksia, joissa toinen suostutellaan ja ympäripuhutaan, pahimmassa tapauksessa jopa painostetaan hankkimaan lapsia, ja jälkikäteen se syyllisyys, huono omatunto, kyräily ja monesti perheen hajoaminen, kun toisella ei "maagisesti" lapsen synnyttyä (tai myöhemminkään) herääkään ne vanhemmuuden vaistot ja rakkaus lasta kohtaan. Ja sittenhän ero ei enää niin mutkaton olekaan vaikka parisuhde olisi raunioina, kun on se lapsi, joka on syytön omaan tilanteeseensa....

Jeps. Vaikka lapsen teko tähän maailmaan tuntuu kaiken kaikkiaan hullulta (epäjärkevältä) ajatukselta itsestäni, niin silti odotan syttyykö minussa se "vauvakuume" "luonnonvietti" joka saisi minut unohtamaan kaikki muut syyt miksi en haluaisi lasta. Tuntuu oudolta edes miettiä eroa, koska kokoajan mietin että entä jos puhkean siihen maagiseen äitiyden kukkaan vaikka 35-vuotiaana. Olen kuin teini joka epätoivoisesti kaipaa murrosikää niin että tissit kasvaisi ja pojat tykkäisi :D. Elämä olisi niin paljon helpompaa, koska niin olisimme yhteensopivampi pari. Tässä mielentilassa en lasta tee, koska se olisi epäreilua minua, mutta ennen kaikkea lasta kohtaan.

Meillä sama juttu. Mies haluaa lapsia, minä en. Olen kantani tuonut esille miehelle. Mies myös halusi koiran (jopa minua enemmän), joka on nyt lähes 100 % minun vastuullani. Ruokin, ulkoilutan, hoidan... Olen myös tämän koiravertauksen hänelle sanonut. Ei olla enää asiasta puhuttu.

Minulla on vähän samantyyppinen tilanne, mutta sillä erotuksella, että minulla on yksi hyvin nuorena saatu lapsi. Olen sinänsä nauttinut äitiydestä ja koen siinä onnistuneen varsin hyvin mutta en haluaisi aloittaa koko kuviota alusta nyt, kun lapseni on jo melkein täysi-ikäinen. Elin monta vuotta tyytyväisenä itsellisen sinkkunaisen elämää, mutta vuosi sitten tapasin miehen, joka on arvojensa ja luonteensa puolesta minulle mitä ihanteellisin kumppani. Mies on kuitenkin aivan poikkeuksellisen lapsirakas, sellainen "kiltti hassutteleva setä", jonka kylkeen lapset kaikissa tilaisuuksissa liimautuvat. Tiedän, että hänestä tulisi mitä ihanteellisin isä. Olenkin alkanut vähitellen taipua sille kannalle, että miksipä emme voisi lasta tai kahta tehdäkin. Jos tässä iässä, vähän yli kolmikymppisenä, aikoo vakavaan suhteeseen, on hyväksyttävä, että toisella todennäköisesti on lapsia edellisestä suhteesta tai että tämä haluaa sellaisia tulevaisuudessa. Minulla ei kuitenkaan ole perheen perustamista vastaan oikeastaan mitään muuta syytä kuin oma mukavuudenhaluni, ja alan uskoa, että perhe-elämä juuri tämän miehen kanssa sen haasteista huolimatta voi olla antoisampaa kuin vähemmän vastuullinen ja vähemmän aikataulutettu sinkkuelämä. Hyvän kumppanin löytäminen tällä iällä on muutenkin aika vaikeaa, joten kun sellaisen löytää, on tarkkaan mietittävä, mitä kompromisseja voi suhteen eteen tehdä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitkä ovat syyt siihen ettet halua lapsia? Onko se ehdotonta? Mies saattaa tyytyä elämään ilman lapsia kunhan saa olla kanssasi, mutta varmasti vuosien varrella haikailisi lapsen perään.. Vanhana tuntisi jotain puuttuvan ja ehkä katuisi.

Niin. Pelottaa että mies katkeroituisi myöhemmässä elämäntilanteessa. Olen kyllä tehnyt lapsettomuus pohdiskelua ääneen nyt muutaman vuoden eli on tietoinen riskistä. Sanonut olen hänelle että ymmärrän jos haluaa erota joskus, mutta itse en tule sitä tekemään. Halua lapsettomuuteeni puoltaa moni asia. Tärkein on kuitenkin se, että minulta tuntuu puuttuvan sisäinen halu äitiyteen, jonka näen monella kaverillani selvästi lapsihössöityksinensä. Ainoa asia joka puoltaa taas lapsen hankintaa on se, että tekisin ne miestäni varten, joka ei kuulosta kovin terveeltä mielestäni.

Pohdintasi ovat ihan oikeita ja lähestymistapasi myös. Sinähän olet tyytyväinen elämään kahdestaan. Älä nyt ala erota miehen puolesta. Kyllä hän itse tekee sitten valinnan, mitä pitää elämässä tärkeänä. Voi hyvin olla, että hän valitsee mieluummin sinut kuin lapsen.