Tilanneviesti

Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Vierailija

Itse aloin tuntea itseni henkisesti vanhemmaksi n.20 v, kun huomasin etten enää pysynyt kärryillä nuorten jutuissa ja ilmiöissä, ja yhteiskunnalliset asiat alkoivat kiinnostaa aivan eri tavalla. Fyysisesti koen, että olen parhaat päiväni nähnyt 23-vuotiaana; paino pysyy sitkeästi ylempänä ja sellua on alkanut tulla hurjasti, vaikka terveelliset elämäntavat ovat pysyneet samana. Iho on sameampi ja kasvot jotenkin uurteisemmat, vaikkei varsinaisesti ryppyjä.

Mites teillä?

  • ylös 0
  • alas 14

Sivut

Kommentit (23)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija

Mä huomasin eilen, että mullahan on aika paljon selluliittiä jaloissa vaikka paino on pysynyt samana aina. Ikää nyt 36v. Se sai olon aika vanhaksi.

Lisäksi tunnen itseni aina vanhaksi, kun mietin, etten tule enää saamaan lisää lapsia. Se juna meni jo huonon parisuhteen vuoksi ja se on ollut aika iso pala pureskeltavaksi.

En mä noin muuten tunne vielä itseäni kovin vanhaksi.

Vierailija

Ei ole vielä tuntunut siltä. 40. No okei, en ymmärrä Cheekin yms. suosiota, että ehkä olen sitten vanha kuitenkin.

Vierailija

Olen monta kertaa tuntenut olevani "vanha". :D Kai joka kerta olen tavallaan ollutkin, hieman kypsyneempi versio itsestäni. Ekan kerran itsenäistyttyäni aidosti 20-vuotiaana, kun muutin vieraaseen kaupunkiin. Sitä ennen olin ahdistunut aina kun olin yksin, vihasin itseäni ja menneisyyttäni ja huonoja valintojani. Sitten piti opetella olemaan yksin, kun ei vielä tuntenut ketään, ja opettelin pitämään itsestäni. Silloin koin ekan kerran että vau, tältä varmaan tuntuu olla aikuinen, se muutos siinä puolen vuoden sisällä oli jotenkin niin konkreettinen.

Sitten toki kun sain ensimmäisen lapseni, se oli Tosi Aikuista! :) Kaikki se vastuu ja perheen perustaminen ja kodin tekeminen. Sitten joskus 32 ikävuoden jälkeen, kun uskalsin erota tuosta todella huonosta, alisteisesta suhteesta ja vastasinkin koko taloudesta ja perheestä (miestä ei paljon lapset kiinnostaneet tuolloin) yksin, ja selvisin siitä. Sitten opettelin olemaan itselleni kaikin tavoin armollinen ja lempeä, minä riitän sellaisena kuin olen.

Nyt olen 40 ja nyt tuntuu että olen "vanha" ja kypsä, kuitenkin samalla sinisilmäinen, luottavainen, optimistinen ja uskon hyvään, mitkä voisi tietysti luonnehtia aika naiiveiksi piirteiksi. En silti koe olevani sillä lailla vanha, että ikäni rajoittaisi minua jotenkin (muuta kuin päivänselvissä asioissa).

Ja vaikka olen totta kai pitkin matka huomannut kropan menettävän kimmoisuuttaan ja vanhenevan ja mitä aiemmin olen murehtinut, niin tämän hetken lempeyteen onnekseni sisältyy asian täydellinen hyväksyminen. Teen mitä omalta osaltani asian eteen voin, urheilen ja hoidan itseäni, mutta en murehdi todellakaan ryppyjä tai selluliittiä. Ei minun tarvitse näyttää nuoremmalta kuin olen.

Toivon että tämä on pysyvä suunta. Että vaikka tunnen jatkossakin olevani vanha/vanhempi kuin aiemmin, niin mieli pysyy siinä muutoksessa mukana. Että niin minun kuuluukin tuntea - ei, SAAN tuntea! :)

Mummeli

Voin kertoa, että ei tunnu vuodet missään, vaikka täytän ensi kuussa 60 vuotta. Olen onnekseni syntynyt nuoriin nahkoihin ja ryppyjä on kasvoissa vain vähän silmänurkissa, koska olen nauranut paljon elämäni aikana ja toivottavasti ilon aiheita riittää tästä eteenkin päin :)

  • ylös 13
  • alas 0
Vierailija

En tunne olevani vanha, olen 51-vuotias. Ei ole mitään sellaista, mitä ikä estäisi mua tekemästä.

Vierailija

Olin sinkkuna pitkästä aikaa  27-vuotiaana, ja käytiin baarissa tuulettumassa. Tuli ikäloppu fiilis, kun baarin "mies"kanta näytti koostuvan 15-vuotiaan näköisistä pojista, joiden kohdalla vain mietti a)tietävätkö näiden äidit missä nämä ovat b)onkohan niille kasvanut jo rintakarvoja? c)mihinköhän niiden mopoautot on parkeerattu  :'D ja sen olemattomimmankin kiinnostuksen kyseiseen baariin vei, kun eräs näistä pojista tuli luokseni tuhdissa humalassa sokeltaen, miten tykkää tämmöisistä "maturemmista" naisista....  Kiitoskiitosminäpätästälähdenkinkotiin :D

  • ylös 11
  • alas 1
Vierailija

Kauhean kliseisiä kommentteja. Ihmisillä on aina kauhea tarve esittää ja peitellä omaa vanhenemista. Ei se ikä aina tee ihmisestä sen kypsempää tai epäkypsempää. On naurettavaa, että jotkut aina jauhavat, kuinka tuntevat olonsa muka nuoremmaksi ja itsevarmemmaksi kuin vuosia sitten. Aika itsepetoksellista, jos ei ole huomannut itsessään vanhuuden merkkejä, edes fyysisesti. Mutta ehkä henkinen ikä voi huidella vielä jossain teini-iässä, se on kyllä tullut huomattua jostain vanhempien ihmisten käytöksestä...

Jos ei ole tuntenut itseään kertaakaan vanhaksi n.25v mennessä, on henkisessä kehityksessä jotain pahasti pielessä tai sitten vain huijaa itseään. Ei se vanhaksi tunteminen tarkoita välttämättä pysyvää fiilistä. Se voi olla hetkellistä ja joku ahaa-elämys, että näin se aika menee ja minunkin olemus on muuttunut. Kyllähän sitä ihminen voi olla onnellisempi, vaikka olisikin vanhempi. Se ei silti poista niitä vanhenemisen merkkejä.

Vierailija

42v jälkeen olen selvästi vanhentunut sekä fyysisesti että henkisesti. Tuota ennen harva uskoi ikääni sen kuultuaan, näytin nuorelta, tunsin itseni nuoreksi. Jaksoin työssä ja vapaa-ajalla. Nyt näytän vanhalta ja olen niin väsynyt.....

Vierailija

8-vuotiaana, kun huomasin etteivät perheen ja suvun aikuiset kyenneet käsittelemään nuoren sukulaisen kuolemaa. Vanhemmat ryyppäsivät ja tädit käyttivät minua kuuntelijana kriisipsykologin sijaan. Omaa surua ja kuolemanpelkoa peittelin, en voinut puhua kenellekään ja suru pakkautui sisälleni.

Nyt 34 vuotiaana suru on alkanut purkautua ja koen itseni nuoreksi.

Vierailija

No tietenkin vähän, kun erektiot heikkeni 49 vuotiaana.

- Fyysisesti treenaaminen ei enää tee kropasta kovin timmiä.

- Henkisesti alkaa jo olla nähnyt ja kokenut niin ei jokaiseen kotkotukseen jaksa rynniä mukaan.

Se 6-kymppinen

Ihminen muuttuu vuosien myötä ulkoapäin - tottakai. Sehän se paradoksi onkin, kun oma minä siellä sisällä on sama aina. Tottakai monista asioista ajattelee erilailla kuin 2-kymppinen minä, mutta muulla tapaa on kuitenkin smanlainen. Vaikea selittää. Tiedätte sitten kun olette itse tässä iässä ;)

Vierailija

34 vuotiaana, kun kroppaan tuli jatkuvat kivut selkärangasta johtuen. Ei aina tiedä itkeäkö vai nauraa, kun mummot menee ohi rollaattoreillaan 😯.

Vierailija

38 v olen ,mutta ei minusta kenenkään tarvitse tuntea itseään miksikään "ongelmajätteeksi",kuten ne jotkut jotka itse ovat tietysti  ajatelleet pysyvänsä iänkaikkisesti nykyisessä teini-iässään,täällä meille päivittäisissä haukkumisketjuissssaan nimeksi ehdottavat ...

Minusta noilla jatkuvien ikäkeskustelualoitusten kirjoittajilla on varmaan  ihan oikeasti  päässään jotain vikaa.

Ei  normaalinuorella nimittäin ole tarvetta päästä päivittäin haukkumaan ja solvaamaan kaikkia  yli nelikymmenvuotiaita.

Se näyttää tällä palstalla olevan joillakin (...tai sitten vaan ihan:jollakin) olevan suorastaan päähänpinttynyt pakkomielle,eli psyykkinen fiksaatio.

Osittain tästä voi tietysti syyttää mainosmaailmaa ja kaupallisuutta joka syytää kuluttajilleen ja kohteilleen  tuollaista ikuisen nuoruuden ihannetta,laskee ja mittaa ihmisen arvon pelkästään rahassa ja korottaa  ylimmäksi arvoksi yli ja ohi  kaiken muun, ihmisen kehollisuuden.

Tästähän on puhuttu valtavan paljon,joten ei siitä nyt enempää. Mainosmaailma työntää kuvia 24/7 vuorokauden ympäri, mutta medialukutaito yleisellä  on tuskin paljonkaan kehittynyt sitten 'mainonnan kulta-ajan' eli 1950-luvun.

Elämä ei kuitenkaan ole enää siinä mielessä perhe-keskeistä kuin se silloin vielä (ehkä ainakin ihanteena) oli .

Nykyisin monillakin on vanhemmuus hukassa ja nuorilla suhde älypuhelimeensa ja nettiin sen välityksellä tuntuu jo  ylittävänkin  sen ajan mikä ennen vietettiiin perheessä ja ihmisten parissa.

Ns 'tuuliajolla' elämässään olevat nuoret,joilla ei ole mitään muuta kuin nuoruutensa (....tällä hetkellä) ovat tietenkin niitä ,jotka kaikkein vähimmin osaavat asettaa mainosmaailman näkyviä ja esille mainoksissa tuotuja  elämänarvoja kyseenalaisiksi.

Mainonta tuntuu antavan vahvistusta heidän olemattomalle omakuvalleen ja itsetunnolleen.

Keholle tarkoitettujen tuotteiden mainonta on suunnattu pääasiassa  nuorille ,sitä myös myydään nuorten avulla,mainosmaailma tarjoaa mahdollisuuksia jos olet nuori jne. 'Kauneus' on mittoja ja mitattavissa,kaikki on ostettavissa rahalla ja ihmisen kehon markkina-arvo määritellään rahassa.

Tätä tämä kaikki on.Pinnallisia arvoja itse palvovat vanhemmat tuskin kuitenkaan voivat syyttää nuoria jotka ovat itse kasvattaneet.

Tänään kehosi 'myy' ja samaistut siihen,huomenna se ei enää myy ja alatkin kokea itsesi siitä vieraantuneeksi.

Ainoa toimiva ohje elämästä nauttimiseksi silloinkin on sulkea tietoisesti ja tiedostetusti silmänsä ja korvansa mainosmaailmalta ja jättää häiriintyneiden nuorten pyrkimykset (eli esim. nuo 'ikäkeskustelu' aloitteet  täällä omaan arvottomuuteensa)

Viimeistään siinä vaiheessa jos niissä alkaa ilmetä sen haukkumista,että maailmassa jotkut ovat vanhempia, kuin ne siellä haukkujat.

Ei nykyisin sallita ihmisten haukkumista etnisin, tai rotuperustein. Ikä ja sukupuoli ovat samalla tavalla asioita,joita emme voi valita.

Pelkästään niiden perusteella leimaamiseen,haukkumiseen ,nimittelyyn ym.täysin ala-arvoiseen nettikäyttäytymiseen tulisi siis kyllä  mielestäni voida puuttua ja suhtautua siihen aivan  samalla tavalla.

Minusta sitä tulisi voida tällaisiltakin palstoilta jo  suorastaan vaatia.

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
8-vuotiaana, kun huomasin etteivät perheen ja suvun aikuiset kyenneet käsittelemään nuoren sukulaisen kuolemaa. Vanhemmat ryyppäsivät ja tädit käyttivät minua kuuntelijana kriisipsykologin sijaan. Omaa surua ja kuolemanpelkoa peittelin, en voinut puhua kenellekään ja suru pakkautui sisälleni.

Nyt 34 vuotiaana suru on alkanut purkautua ja koen itseni nuoreksi.

Mulla kans mummo kertoi mun kuullen haluavansa kuolla ja kuolikin seuraavana vuonna. Paljon muutakin on koettu ja nyt olen 30. Olo on ikivanha, mutta kasvot ovat nuoret. Jotkut tytöttelevätkin ja papereita kysytään. Tunnen eläneeni jo ikuisuuksia ja mietin, että edessä on ehkä vielä vuosikymmeniä. Tuntuu oudolta.

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
8-vuotiaana, kun huomasin etteivät perheen ja suvun aikuiset kyenneet käsittelemään nuoren sukulaisen kuolemaa. Vanhemmat ryyppäsivät ja tädit käyttivät minua kuuntelijana kriisipsykologin sijaan. Omaa surua ja kuolemanpelkoa peittelin, en voinut puhua kenellekään ja suru pakkautui sisälleni.

Nyt 34 vuotiaana suru on alkanut purkautua ja koen itseni nuoreksi.

Mulla kans mummo kertoi mun kuullen haluavansa kuolla ja kuolikin seuraavana vuonna. Paljon muutakin on koettu ja nyt olen 30. Olo on ikivanha, mutta kasvot ovat nuoret. Jotkut tytöttelevätkin ja papereita kysytään. Tunnen eläneeni jo ikuisuuksia ja mietin, että edessä on ehkä vielä vuosikymmeniä. Tuntuu oudolta.

Siis kertoi kun olin kahdeksan. Miksi se sen mulle kertoi?

nata

Nyt 46 ja välillä huomaa ettei enää ole niin kepeä askel kuin 20v. Ja toki ryppyjä tullut ja rupsahtaneempi olo. Mutta kun perusasiat kunnossa niin ei ehdi jäädä näitä murehtimaan.

Sivut

Sisältö jatkuu mainoksen alla