Asioita joista sinua on syytetty vaikka olet ollut syytön?

Panen kuulemma useampaa miespuolista työkaveriani. Ei voisi oikeasti vähempää kiinnostaa ja olen jutellut kyllä. Siinä ihan kaikki. Pahimman juorun pisti liikkeelle ihminen, jota luulin kaverikseni.

Entisessä työpaikassa (kaupassa) ollessani ensimmäistä viikkoa ihmeteltiin, minkä takia useampi myyntierä pehmeitä kahvipaketteja oli hyllyssä (periaatteessa myyntikelvottomia) ja totta kai minä uutena työntekijänä jouduin syyniin. Kuitenkin vanhempi työntekijä oli ne avannut väärin eli "rikkoi" ne. Toinen oli, kun rullakko pakasteita jätettiin lämpimään pakkasen viereen eikä ketään lähimainkaan laittamassa sitä sinne ja totta kai ne jonkin ajan päästä suli lössöksi. Ja taas jouduin syyniin, koska olin useasti pakasterullakkoja purkanut esille, mutta edelleen syyllinen oli toinen.

Nuorempana oli uimahallissa vuosittain "uimakampanja", jossa kolme eniten uinutta kaikenikäisten joukosta puolentoista kuukauden ajanjaksonsai palkintoja. Yhtenä vuotena oma tulos mitätöitiin, kun epäiltiin, että "ei noin nuori voi noin paljoa uida". Harrastin silloin todella paljon uintia ja tuon seurauksena se jäikin vähemmälle.

Olin teininä mennyt yökylään kaverini luokse, mukanani pieni rahasumma jonka lainasin kaverin äidiltä kun viimeksi siellä kävin. Koska äiti oli tullessani puhelimessa, moikkasin häntä hiljaa ja päätin odottaa, kunnes hän vapautuisi- ainakin omasta mielestäni olisi ärsyttävää jos joku tulisi siihen tunkemaan seteliä naaman eteen kun olisin puhelimessa. No, kului aika pitkään ja puhelimeni soi. Soittaja oli oma äitini, joka rähisi minulle että miksi en ole maksanut velkaani vielä takaisin? Ihmeissäni selitin tilanteen ja kerroin että olen odottanut kaverin huoneessa että äitinsä vapautuisi puhelimesta. Kuulemma niin ei todellakaan tehdä, ja kaverin äiti oli soittanut omalle äidilleni kun en heti paikalla antanut sitä vitosta takaisin.

En tänäkään päivänä ymmärrä, millä logiikalla minusta tehtiin syyllinen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joskus 9-10 vuotiaana löysin uimahallista pukuhuoneen lattialta naisten kellon ja vein sen uimahallin toimistoon/lipunmyyntiin että löysin tälläisen tuolta pukuhuoneen lattialta. Se ukko siellä kassalla alkoi tenttaamaan syyttävään sävyyn että MISTÄ LÖYSIT? MISTÄ LÖYSIT? SIIS MISTÄ SÄ TÄN LÖYSIT? Mitä vittua? Se toisteli samoja kysymyksiä ja selitin sille vaikka miten kauan että se oli tuolla pukuhuoneen lattialla ja ajattelin tuoda tänne jos joku on hukannut sen ja tulee sitä kysymään. En mä sitä varmaan olisi tuonut sinne jos olisin sen aikoinut varastaa. Voi vittu!

Tästä lähtien kävelet ohi jos joku kaipaa apua. Mitä suotta hankkia itselle vaikeuksia.

Jep. Muistan vieläkin miten kyrpä otsassa se ukko oli, minua ensin tentattuaan hän totesi vaan että: "jaah laitetaan säilöön sitten." Eikö tuo ole ihan normaali käytäntö että viedään löytötavarat infoon? Hullua alkaa pikkulasta tenttaamaan joka yrittää vaan tehdä päivän hyvän työn. Jos olisin halunnut varastaa sen, olisin kyllä röyhkeästi vienyt sen.

Ei minua mutta lastani syytettiin että oli rikkonut taloyhtiön omaisuutta, sain tietää asiasta vasta kun maksulappua kiikutettiin ovelleni. En suostunut maksamaan koska tiesin etyä lapseni oli syytön. Tästä syntyi isot riidat kunnes oikeat syylliset saatiin kiinni, kukaan ei silti tullut pyytämään anteeksi. Vituttaa vieläkin.

Esimiehen mielestä haisin viinalle. Olin tuolloin raskaana (en näkyvästi) joten en juonut alkoholia edes vapaa-ajalla saati töissä - enkä juonut töissä vaikken ollut raskaanakaan.

Off topic, mää olen kyllä ollut syyllinen kaikkeen mistä epäilty. Vanhemmilta ja sukulaisilta rahan varastaminen, kaupasta varastaminen, jne. Nää kaikki alle 13 v. Oli yx muutamaa vuotta vanhempi kaveri, joka pakotti. Pelkäsin sitä. Jos en totellu, niin kävi huonosti, esim. kerrostalon alaoven (painava semmonen) saranapuolelle mun piti laittaa sormeni ja ovi kiinni.... kaikki kynnet lähti ja käsi pakettiin, enkä koskaan uskaltanu kertoa vanhemmille, miten se mun käsi sinne saranapuolelle joutui :(  Oli niitä juttuja samaa luokkaa, mutta onneksi muutettiin pois ja pääsin vaikutusvallasta....

Fatalji, asianajaja

Tuo oli niin tuttua, että töissä syytettiin mistä tahansa vain siksi, että oli nuorempi kuin muut ja uusi työntekijä. Mä olin jopa niin taitava, että pystyin särkemään tuotepakkauksia monen kymmenen metrin etäisyydeltä ja syömään toisten eväät päivänä, jona en ole ollut töissä! Syyttäjät olivat tässä tapauksessa vanhempia kolleegoita, jotka ilmeisesti harrastivat tuota koko ajan. Esimiehet eivät siis millään tavalla noteeranneet noita syytöksiä ja muut työkaverit vaan sanoivat, että ei kannata "Riitasta" ja "Eilasta" välittää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mua on useampaan kertaan epäilty ja syytetty näpistämisestä, erityisesti teini-ikäisenä. Kärsin pakko-oireisesta häiriöstä ja mulla saattaa kulua kaupassa pari tuntia niin etten lopultakaan kykene tekemään päätöstä ja poistun ostamatta mitään. Tämä ilmeisesti on nähty epäilyttävänä ja olen joutunut ihan liian monta kertaa syyttömänä tylytetyksi ties missä takahuoneissa. Enää en suostuisi tuollaiseen, sanoisin vaikka vaan että en ole varas, toivottaisin hyvää päivänjatkoa ja lähtisin.

Se voi lisätä epäilyksiä ja voivat soittaa poliisit paikalle. Onko sinulla mahdollisuutta saada lääkärintodistusta jossa mainitaan pakko-oireinen häiriö? Voisit näyttää todistusta aina kun sinua epäillään ja jos eivät silti usko nosta syyte kunnianloukkauksesta.

Niin no, mun puolestani soittakoon sitten ne poliisit paikalle toteamaan että olen syytön, jos ei vähempi riitä. Todistustaakka ei ole minulla. Toisaalta saisin varmasti lääkäriltä lausunnon ja olen miettinytkin uskaltaisinko tarpeen tullen sanoa olevani pakko-oireinen, vielä en ole rohjennut kertoa edes läheisilleni. Kyllä ihminen saa ihan ilman mitään diagnoosejakin haahuilla kaupassa ilman ostovelvollisuutta. Ärsyttää.

Olin viikon ollut ensimmäisessä kesätyöpaikassa. Olin ulkona, kun isä toi puhelimeni koska se soi koko ajan. Puhelimeen vastattuani uusi pomo karjui, että vihdoin uskalsin vastata ja huusi, että palauta mitä olet varastanut. Useiden minuuttien ajan kuuntelin huutoa ja koitin selittää, etten edes tiedä mistä on kyse. Vihdoin tämä pomo antoi äidilleen puhelimen, joka rauhallisesti kysyi että olenko varastanut rahaa kassasta. Kielsin monta kertaa ja sanoin, että tililläni on aivan tarpeeksi rahaa, ei tarvitse hiluja varastella. Meni puolisen tuntia, kun tämä pomon äiti soitti uudelleen ja pahoitteli kauheasti, oli ollut hänen oma mokansa. Ikinä pomo ei asiaa pahoitellut eikä ottanut puheeksi.

Myös mummoni syytti minua joskus teininä rahan varastamisesta. Soitti ja sanoi, että tietää minun ottaneen ja voin tunnustaa. Kielsin ja taisin haukut saada. Meni tunti pari ja puhelin soi uudelleen ja sanoi rahojen löytyneen,oli itse laittanut jonnekkin eri paikkaan..

Tapahtui 80-luvun lopulla opiskelukaupungissani. Minua syytettiin erääseen kaimaani kohdistuneista häiriöpuhelinsoitoista. Kaima oli kesätyöpaikassaan töissä ja sai sinne niitä puheluja. Minä en edes tiennyt tätä työpaikkaa, kotikaupungissani kun kesääni omassa työpaikassani töissä vietin. Asiaa tutkimaan perustettiin oikein eräänlainen komitea (I'm not kidding), mutta eivät päässeet soittelijan jäljille, koska puhelut tulivat toisesta verkkoryhmästä (ah, tuo ihana lankapuhelinten aika!), siis sieltä, jossa minäkin olin ja asuin, ja kas kummaa, soittelija kertoikin kähisevällä äänellä olevansa nimeltään minä. No, minä en soittelija ollut, mutta vahva epäilys minulla on siitä, kuka se oikeasti oli: eräs "ystäväni", joka tunsi myös tämän kaimani ja joka sopivasti istui oman kesätyönsä puitteissa erään hotellin respassa kotikaupungissani. Sieltä sitä oli hyvä soitella päivät pitkät vaikka muiden verkkoryhmien numeroihin. Motiivina oletan olleen tämän "ystäväni" kateellisuuden ja katkeruuden eräästä ihmissuhteesta, joka minulla oli ja joka meni pilalle tämän merkillisen kesäepisodin jälkeen. Luulooni on toki muitakin syitä, joita en tässä ala puimaan sen tarkemmin. No, hällä väli sillä enää nykyään on. Paljon varovaisemmaksi tulin kuitenkin tämän "ystäväni" suhteen, ja pidin hänet käsivarren päässä omista asioistani sen jälkeen. Lopullisesti tein pesäeron "ystäväni" ja monen muun samassa ystäväpiirissä olleiden kanssa 1990-luvun alkupuolella. Mihin tarvitset vihollisia, kun juuri "ystävät" puukottavat pahimmin selkään?

Asun kimppakämpässä ja hiljattain uuden kämppiksen tupaantuliaisten yhteydessä lähdin käymään ulkona muiden jäädessä tänne sekoilemaan. Jossain vaiheessa tuli soitettiin ja kysyttiin olenko nähnyt tämän uuden kämppiksemme lompakkoa. No enpä ollut.

Jossain vaiheessa tulin sitten takaisin kotiin eikä lompakkoa ollut löytynyt. En ollut kiinnostunut osallistumaan etsintöihin enää tässä vaiheessa, sillä en uskonut itselläni olevan enää uutta annettavaa. Yritin rauhoitella ihmisiä muistuttamalla, että jos kämppis ei ole asunnosta poistunut sen jälkeen kun lompakko on viimeksi nähty, ei se täältä ole mihinkään itsekseenkään kävellyt, eikä tule kävelemäänkään, joten mitä jos annettaisiin asian toistaiseksi olla ja jatkettaisiin illanviettoa, kyllä se lompakko varmasti vielä löytyy. Muu jengi vaikutti varsin kyrpiintyneeltä ja stressaantuneelta, kun itse vuorostani olin oikein hyvin ja luottavaisin fiiliksin ja valmis lyömään vaikka henkeni vetoa siitä, että he huolehtivat turhaan.

Seuraavana päivänä lompakkoa ei näkynyt vieläkään ja tämä kämppis tuli sitten sanomaan, että hän kyllä tietää mun olevan vähintäänkin tietoinen siitä, missä se on. Osasin odottaa oman nimeni löytyvän epäiltyjen listalta ja rauhallisesti sanoin, että ymmärrän kyllä epäilyksen, mutta mulla ei siltikään ole osaa eikä arpaa tähän asiaan; todennäköisimmin hän on ihan itse, päissään kun kuitenkin oli, keksinyt jemmata lompakkonsa johonkin ovelaan mestaan. Syytin siis suoraan häntä itseään lompakkonsa hävittämisestä enkä jaksanut esittää olevani huolissani kun en sitä ollut, vaikka aloinkin jo ihmetellä tapahtunutta ihan tosissani itsekin. 

Kului viikko, eikä lompakkoa näkynyt. Asiasta ei jaksettu enää puhua, mutta kotona tuolloin vallinneesta ilmapiiristä oli kyllä pääteltävissä, ketä pidettiin syyllisenä. Viikko tupareiden jälkeen minä sitten autoin tätä uutta kämppistä siirtämään olohuoneen nurkassa lojuneet patjat hänen huoneeseensa, ja jostain sieltä patjojen välistä se lompakko putosikin siihen, lattialle. Olin vaan että "mitäs minä sanoin", kämppis sekosi ja seuraavan vartin se vaan pyyteli multa anteeksi, oli ihan huonona, melkein itki. Sanoi olleensa aivan varma siitä että mä olisin vienyt sen, oli varmaan ehtinyt juoruta koko kylälle millaisen kotirosvon kämppikseksi olikaan joutunut... :D No itsehän olin koko ajan tiennyt olevani syytön ja ymmärsin kyllä miksi mua oli helppo epäillä, joten annoin anteeksi enkä asiasta mitään numeroa tehnyt, mutta näköjään tapaus jaksaa vielä salaisesti v*tuttaa kun tämänkin jännitysromaanin vaivauduin kirjoittamaan :D

Anoppi syytti että olen pöllinyt häneltä kahvipavut ( en omista papukonetta)

Syytti myös että olen vienyt hänen hopealusikoita

Vierailija kirjoitti:

Anoppi syytti että olen pöllinyt häneltä kahvipavut ( en omista papukonetta)

Syytti myös että olen vienyt hänen hopealusikoita

Miten vanha anoppi? Kuulostaa nimittäin ihan Alzheimerin taudin alkuvaiheilta, tuo vainoharhaisuus ja epäluuloisuus ja läheisten varkaaksi nimittäminen.

En ollut aikoinaan mitenkään hyvä koulun liikunnassa, eikä oikein kiinnostanut. Sitten kerran suunnistuksessa innostuin ja päätin juosta kaikki rastit (muut, parempien arvosanojen tytöt löntystivät huoltoasemalle kahville). Sain ainoana kaikki rastit käytyä ja menin voitonriemuisena näyttämään lopputulosta - opettaja syytti minua muilta oppilailta rastien tulosten kopioimisesta, eikä uskonutkaan ollenkaan, että juoksin hikipäässä koko tunnin...

Tein nuorempana opiskelijana pienen keikkatyön firmalle, jossa miesystäväni työskenteli. Firma tarvitsi alani osaamista, joten lupasin sen pilkkahintaan tehdä, jotta saisin samalla opintoihini lisäpisteitä tämän takia. Se tuntui mukavalta ajatukselta, sillä mieheni oli vapaa-ajallakin ystävää monien työkaveriensa kanssa ja he olivat jo tulleet tutuiksi minullekin. Esimiehenkin mökillä oli tullut miehen mukana käytyä muutamaan otteeseen. 

Kuukausi kului, tein työni ja olin ylpeä osaamisestani - kunnes sain kuulla johtajiston syytökset minun ja mieheni kuhertelemisesta työpaikalla. Olisinkin kuullut tämän edes heiltä itseltään, tuttaviakin kun jo oltiin, mutta kuulinkin tämän aivan muualta. Edelleen ihmettelen mistä edes moinen mielikuva olisi voinut saada alkunsa sillä olin pääsääntöisesti aina eri kerroksessakin kuin mieheni. Lounastauot usein vietimme yhdessä, niinkin intiimisti kuin makaronilaatikkoa syöden taukohuoneessa muiden kanssa. 

Olin tuolloin muutoinkin jo kotia kohti lähtemässä, joten järkytyttyäni syytöksistä lähdin itkua nieleskellen vain kotiin sanomatta mitään. Mielessäni pyöri vain se, kuinka olin yrittänyt olla avuksi ja olin mielestäni sopeutunut porukkaan hyvin, kun minua pidettiinkin mieheni työpaikkahoitona. En halunnut kuitenkaan näyttää muille, kuinka raskaasti asian otin.

 Mieheni kuitenkin vaati esimiehiltään/ystäviltään selitystä ja he noloina selittivät, kuinka olivat hoitaneet asian huonosti ja 'asia oli paisunut' välikäsien välillä. Suoraa anteeksipyyntöä en itse koskaan saanut, vaikka tiesivät kuitenkin minun loukkaantuneen syytöksistä.

Nykyään asia on jo kuopattu, mutta edelleen minua kalvaa tapahtunut aina näitä ihmisiä nähdessäni. Tiedän, että se oli heidän virheensä, mutta silti tunnen oloni aina vaivaantuneeksi ja nöyryytetyksi näiden läsnäollessa. :l

Huumeiden käytöstä vaikka olen nelikymppiseksi kerennyt ilman että olisin huumeita kokeillut. Laihdutin monta kymmentä kiloa eli tietenkin käytin piriä. Koska kukaan ei laihduta ruokavalion ja liikunnan avulla. Vaan pirillä. Muistakaa nyt.

Kun olin n. 10-vuotias, minulla oli eräs kaveri (olkoon vaikka Ilona). Olin ihan normaalisti leikkimässä yhden naapurini kanssa (heillä kotona siis) ja sitten sain viestin tältä kaverilta, että "ei ole kivaa tuollainen" tjsp. Luulin että hän olisi halunnut nähdä, joten laitoin viestiä tyyliin "olen Aarolla".

Hetken päästä Ilonan äidiltä tuli kuitenkin aivan ihmeellinen puhelu, jossa minua syytettiin "pilarista" (ovikellon rimpautus & pikainen pakeneminen, suurta huvia siihen aikaan). Olin aivan kummastunut, koska olin ollut Aarolla koko tuon ajan ja sanoinkin sen. Tämä nainen kuitenkin jatkoi hiillostamistaan ja halusi soittaa Aaron vanhemmille varmistaakseen, olinko tosiaan ollut siellä. Nainen oli muka nähnyt minut ikkunasta.

Aloin itkeä, koska tilanne oli niin kamala. Tämä akka vain tokaisi, että "miksi itket, jos kerta olet muka syytön?" Jos olisin tuossa tilanteessa nyt, vastaisin varmaan, että ihan vain siksi, että sekopäinen naikkonen hiillostaa minua enkä pysty mitenkään puolustautumaan noita hulluja väitteitä vastaan.

Isäni sitten otti puhelimen ja karjaisi oikein kunnolla vastaan. Onneksi.

Pari päivää myöhemmin, kun kerroin tästä yhdelle kaverilleni, hän sanoi soittaneensa ovikelloa. Informoin Ilonan äitiä tästä, mutta silti hän ei uskonut. (Siis tunnustus eikä silti usko, oikeasti...)

Tämä kyseinen suurrikollinen, kaverini, oli hoikka ja lyhyt, kun taas minä pitkä ja roteva lapsi. Ei ollut mitenkään mahdollista oikeasti sekoittaa meitä toisiimme. No, Ilonan äiti oli aivan pöpi joka tapauksessa (alkoholi- ja mt-ongelmainen ilmeisesti). Hän ei edes tervehtinyt minua vuosienkaan jälkeen, kun näimme esim. kaupassa.

Jälkeenpäin ajatellen oli ehkä vain parempi, ettei minusta ja Ilonasta tullut parempia kavereita. Hänen äitinsä oli kyllä aika uskomaton tapaus. Ja kaikki yhden ovikellon tähden!

Vierailija kirjoitti:

Tein nuorempana opiskelijana pienen keikkatyön firmalle, jossa miesystäväni työskenteli. Firma tarvitsi alani osaamista, joten lupasin sen pilkkahintaan tehdä, jotta saisin samalla opintoihini lisäpisteitä tämän takia. Se tuntui mukavalta ajatukselta, sillä mieheni oli vapaa-ajallakin ystävää monien työkaveriensa kanssa ja he olivat jo tulleet tutuiksi minullekin. Esimiehenkin mökillä oli tullut miehen mukana käytyä muutamaan otteeseen. 

Kuukausi kului, tein työni ja olin ylpeä osaamisestani - kunnes sain kuulla johtajiston syytökset minun ja mieheni kuhertelemisesta työpaikalla. Olisinkin kuullut tämän edes heiltä itseltään, tuttaviakin kun jo oltiin, mutta kuulinkin tämän aivan muualta. Edelleen ihmettelen mistä edes moinen mielikuva olisi voinut saada alkunsa sillä olin pääsääntöisesti aina eri kerroksessakin kuin mieheni. Lounastauot usein vietimme yhdessä, niinkin intiimisti kuin makaronilaatikkoa syöden taukohuoneessa muiden kanssa. 

Olin tuolloin muutoinkin jo kotia kohti lähtemässä, joten järkytyttyäni syytöksistä lähdin itkua nieleskellen vain kotiin sanomatta mitään. Mielessäni pyöri vain se, kuinka olin yrittänyt olla avuksi ja olin mielestäni sopeutunut porukkaan hyvin, kun minua pidettiinkin mieheni työpaikkahoitona. En halunnut kuitenkaan näyttää muille, kuinka raskaasti asian otin.

 Mieheni kuitenkin vaati esimiehiltään/ystäviltään selitystä ja he noloina selittivät, kuinka olivat hoitaneet asian huonosti ja 'asia oli paisunut' välikäsien välillä. Suoraa anteeksipyyntöä en itse koskaan saanut, vaikka tiesivät kuitenkin minun loukkaantuneen syytöksistä.

Nykyään asia on jo kuopattu, mutta edelleen minua kalvaa tapahtunut aina näitä ihmisiä nähdessäni. Tiedän, että se oli heidän virheensä, mutta silti tunnen oloni aina vaivaantuneeksi ja nöyryytetyksi näiden läsnäollessa. :l

Ootko joku uskis? Ettekö sitten muuten harrasta seksiä? En minä ainakaan noin dramaattisesti loukkaantuisi, jos ainoa minua koskeva juoru on se, että harrastin seksiä OMAN mieheni kanssa. Oli se sitten työpaikalla tai ei. Koska kyllähän tuollaista sattuu ihan oikeastikin. Pahempaa olisi ollut, jos kaikki olis luulleet sun pettäneen miestäs pomon kanssa tms. Toki ammattiylpeys ja imago voi kokea kolauksen, kun yrittää olla vakavasti otettu työelämässä, mutta eihän tuo ollut edes sun vakkarityöpaikkas tms. Oot säästynyt elämässä aika paljolta, jos tuo on pahin sinua koskeva syytös.

Teininä olin joskus niin voimaton, etten jaksanut seistä ryhdikkäästi, vaan nojasin seinään tai heiluin paikallani epämukavasti asentoa vaihdellen. En ehkä saanut kunnon ravintoa ja/tai oli raudanpuuteanemiaa. Olin ujo ja kiltti tyttö, silti isä oli kehdannut vihjata, että käyttäisin huumeita.

Muutenkin tuollainen epäluottamus ärsytti. Itsellään oli tapana pelata rahapelejä ja tuhlata niihin vähiä rahojamme, joilla olisi voinut ostaa enemmän ruokaa tai liikuntavaatteet kouluun. Kiittämättömiksi vielä haukkui, kun hän hankki "leivän pöytään", vaikka ilman häntä meillä olisi ollut ENEMMÄN rahaa, tuilla kun kuitenkin pääasiassa elettiin ja hänen pikku töistään (harrastus pikemminkin) tuli vain mitätön summa, joka ei korvannut edes materiaalien hintaa.