Vierailija

Lähtökohtani oman elämäni rakentamiseen (lapsuus, perhe) ovat olleet todella hyvät, mutta tunnistin jo nuorena, etten pidä vain nousujohteista elämää kovinkaan kiinnostavana, enkä myöskään ihmisiä, joilla ei ole ikäviä kokemuksia elämässään. Vaikeudet laajentavat mielestäni ihmisen ajattelua ja tekevät siten ihmisestä paljon kiinnostavamman. Nyt olen pisteessä, jossa koen saaneeni elämän nurjapuolista tarpeeksi kokemusta, niin oman elämäni kuin läheisteni suhteen ja ajattelin vaihtaa näkökulmaa elämäni rakentamisessa myönteisemmäksi. Nämä ikävät kokemukset ovat siis antaneet todella paljon pääomaa elämänkatsomukseeni, ihmisten ymmärtämiseen ja ylipäätä tulevaisuuteeni - olen siis hyvin kiitollinen tietoisuudestani jossa nyt elän. Tiivistäen ajatukseni voisi sanoa niin, että jokainen osaa käyttäytyä ja olla mukava kun asiat ovat hyvin (ei kiinnostavaa), mutta kiehtovampaa on se, että mitä ikävissä tilanteissa tapahtuu.

Tunnistaako kukaan vastaavaa ajattelua, että ongelmalliset ihmiset / poikkeavat elämänvaiheet ovat olleet kiinnostavampia kuin se, että tähtäisi aina vain siihen, joka on yhteiskunnassamme mielletty kehitykseksi parempaan (tavoite peruselämästä; koulutus, puoliso, talo, perhe jne). ? Olenko tämän projektini kanssa täysin friikki? :D

  • ylös 7
  • alas 1

Kommentit (6)

Vierailija

Kuulostaa ihan tutulta. Kaikki sellainen kiinnostaa mitä muut mitävät ehkä "mässäilynä." Olen pitänyt itseäni vähän outona. Mutta ehkä se onkin ihan normaalia.

Vierailija

Sulla on ollut etuoikeus säädellä sitä ikävää,mitä elämässäsi tapahtuu. Vaikeuksiin voi myös romahtaa, eikä siinä ole mitään hienoa.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Kuulostaa ihan tutulta. Kaikki sellainen kiinnostaa mitä muut mitävät ehkä "mässäilynä." Olen pitänyt itseäni vähän outona. Mutta ehkä se onkin ihan normaalia.

Toki negatiiviset asiat kiinnostavat ihmisiä, koska voivat siten saada kokemuksen oman elämänsä hyvistä asioista. Kyse on nyt siitä, että on ollut valmis omassa elämässään tekemään tai olla tekemättä ratkaisuja, jotka olisivat noudattaneet tätä yleistä oletusta. On halunnut itse myös ikäviä kokemuksia, jotta ymmärtäisi niitä muita paremmin. Tämä täytyy nyt erottaa niistä, jotka pitävät muiden ikäviä asioita vain viihteenä. Tässä on itse asetettu itsensä siihen "huonoon" tilaan omaa uteliaisuuttaan.

Ap

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Sulla on ollut etuoikeus säädellä sitä ikävää,mitä elämässäsi tapahtuu. Vaikeuksiin voi myös romahtaa, eikä siinä ole mitään hienoa.

Tämä on totta ja ymmärrän sen. Toki tavoitteenani on ollut saada kokemus ikävästä, jotta voisin ymmärtää ja auttaa paremmin näitä, joille on tullut ikäviä asioita tahtomattaan.

Ap

Vierailija

Minä olin nuorempana tuollainen. Olen ns. kultalusikka suussa syntynyt, mutta halusin silti kokea elämäm kovaa koulua kuten sanotaan. Yläasteella löin jo koulun lekkeriksi ja aloitin lintsaamisen lisäksi "kartsalla" ryyppäämisen ja epämääräisten miesten kanssa roikkumisen. Olin usein se tyttö joka meni pillurallia ajavien miesten kyytiin.

Oli paniikkihäiriötä ja masennusta, ja jokaisesta fyysisestä vaivastakin tein ison numeron. Halusin vaan kokea kaiken oikein pohjamutia myöten. Tykkäsin myös jutella naapurin alkoholisoituneen kuusikymppisen ja puliukkojen kanssa. Minusta ihmiset jolta oli mennyt ns. ylpeys olivat jotenkin aidompia ja mukavampia kuin tavalliset menestyjät, joilla minusta oli usein näytelty ulkokuori, jonka läpi en nähnyt itse ihmistä.

Jossain vaiheessa, päihdeongelman muututtua sekakäytöksi ja kropan alkaessa varoitella että oikeasti ei enää kauaa kestä menoa, totesin että nyt alkaisi tämä pohjamutien kyntäminen riittää. Halusin sitten kokea sen toisenkin puolen. Lähdin lukioon aikuisiällä, suoritin ylioppilastutkinnon. Sitten menin yliopistoon ja valmistuin maisteriksi 3 vuodessa. Siitä asti olen elänyt sellaista aika menestyvää elämää, mutta elämän nurjien puolien tutkimisen takia olen erittäin ymmärtäväinen niitä kohtaan, joilla ei mene hyvin tai joita ei edes kiinnosta elää keskiluokkaisten normien mukaista kunnollista elämää.

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Minä olin nuorempana tuollainen. Olen ns. kultalusikka suussa syntynyt, mutta halusin silti kokea elämäm kovaa koulua kuten sanotaan. Yläasteella löin jo koulun lekkeriksi ja aloitin lintsaamisen lisäksi "kartsalla" ryyppäämisen ja epämääräisten miesten kanssa roikkumisen. Olin usein se tyttö joka meni pillurallia ajavien miesten kyytiin.

Oli paniikkihäiriötä ja masennusta, ja jokaisesta fyysisestä vaivastakin tein ison numeron. Halusin vaan kokea kaiken oikein pohjamutia myöten. Tykkäsin myös jutella naapurin alkoholisoituneen kuusikymppisen ja puliukkojen kanssa. Minusta ihmiset jolta oli mennyt ns. ylpeys olivat jotenkin aidompia ja mukavampia kuin tavalliset menestyjät, joilla minusta oli usein näytelty ulkokuori, jonka läpi en nähnyt itse ihmistä.

Jossain vaiheessa, päihdeongelman muututtua sekakäytöksi ja kropan alkaessa varoitella että oikeasti ei enää kauaa kestä menoa, totesin että nyt alkaisi tämä pohjamutien kyntäminen riittää. Halusin sitten kokea sen toisenkin puolen. Lähdin lukioon aikuisiällä, suoritin ylioppilastutkinnon. Sitten menin yliopistoon ja valmistuin maisteriksi 3 vuodessa. Siitä asti olen elänyt sellaista aika menestyvää elämää, mutta elämän nurjien puolien tutkimisen takia olen erittäin ymmärtäväinen niitä kohtaan, joilla ei mene hyvin tai joita ei edes kiinnosta elää keskiluokkaisten normien mukaista kunnollista elämää.

Kiitos tästä vastauksesta, pääperiaate meillä on varmaan ollut sama. Kyse on nimenomaan juuri tuosta, että kun ihmisellä ei ole paljoa, niin hän on aidommillaan. Jos asiat ovat hyvin, niin ihmisessä saattaa olla niin monia kerroksia ja pahimmillaan ihminen on saattanut kadottaa koko minuutensa esim. uran, tai jonkun muun kerroksen taakse. Mitä ajattelet tuosta villimmästä ajanjaksostasi näin jälkikäteen? Tekisitko nyt samoin/toisin, jos saisit elää asiat uudelleen?

Ap

* Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.
 
Sisältö jatkuu mainoksen alla