Kun isi tulee, menee, tulee ja taas (lopullisesti( menee.

Pohdintaa tilanteestamme, tai pikemminkin kertomus.



Tuli pikasuhteesta yllätysraskaus. Shokki vanhemmille, mutta ajatukseen sopeuduttiin. Kokeiltiin odotusaikana perhe-elämää, emme sopineet yhteen. Erottiin, emme olleet jatkossa tekemisissä.



Lapsi syntyi, isä halusi tavata. Isä tapasi lapsensa ja pyysi jatkossa säännöllisiä tapaamisia. Asiat sovittiin suullisesti. Kaikki sujui loistavasti, tasan seuraavat 2 viikkoa. Kahden viikon kuluttua kiinnostus lapseen loppui.



Kului muutama vuosi, isä halusi jälleen tavata lastaan. Isä ei ollut henkisesti kasvanut, mutta lapsen oikeuden nimissä ajattelin, että on minun velvollisuuteni yrittää ja antaa isälle mahdollisuus. Sovimme jälleen asioista suullisesta. Kaikki sujui hyvin, tällä kertaa reilut puoli vuotta.



Oli kinaa tapaamisten noudattamisesta ja tapaamisten sisällöistä, jotka eivät olleet kovinkaan lapsiystävällisiä. Vaikka lapsi pieni onkin, osaa hän kertoa, jos pelottaa, tai mikäli ei ole kivaa. Ja näin lapsi kertoi.



Isä teki jälleen temput terävät ja lähti. Ei ole isää näkynyt. Lapsen piti olla tämä viikonloppu isin kanssa, mutta isi ei ole soittanut, tai tullut oventaa.



Internet on loistava paikka. Varsinkin kaikki blokit, keskustelupalstat yms, jonne ihmiset kirjoittavat. Ei auta nimimerkkien muutokset, jos on omalla kuvalla varustettu. Löysin isin kirjoittamaa tekstiä, kun hetken netissä seikkailin. Ei vaatinut, kuin 5 minuttia.



Isä purkaa kirjallisesti ulos tarinaa tästä tilanteesta.

Tuossa suora lainaus isän mielipiteistä, kun hän kyseisestä tilanteesta kertoo...



" > joo ei. mut helpotus sinänsä, aika moist vääntöö ollu... life must go o´ooon"



Kuka isä voi todella olla niin kylmä, että kertoo olevan helpottavaa, kun ei tapaa enää lastansa? No, pakko myöntää, että minullekkin nykytilanne on helpotus. Helpotus sinänsä, ettei tarvitse jatkuvasti koittaa aikatauluttaa omia juttujaan isin aikatauluihin, jotka kovin usein muuttuvat, kun isi jotain muuta keksii. Ei tarvitse enää selitää lapselle, miksi isi ei taaskaan tullut. Ei enää tarvitse lohduttaa lasta, joka pelkää olla isin luona. Ei tarvitse viedä lasta isin luokse, kun lapsi ei siellä viihdy. Saa taas elää tasapainoista ja turvallista elämää, tai lähinnä luoda sitä lapsen ympärille.



Ei, isi ei halua nimeä paperiin, koska hän olisi tuolloin elatusvelvollinen. Minulle se sopii, koska isi on, mikä on. Häneen ei voi luottaa. Kun ei ole nimeä paperissa, ei myöskään ole isin puolesta tapaamisoikeutta. Tapaamisoikeus tulee, mikäli nimi paperiin laitetaan, mutta ei velvollisuutta.



Tarkoittaa siis, että ilman nimeä voin sanoa hänelle, ettei tarvitse meille tulla, nimen kanssa en voi niin sanoa ja hän saa luvata tulevansa silloin ja silloin, mutta ei hänen tarvitse tulla. Kuka tilanteesta kärsii? Lapsi. Se lapsi kärsii, jonka isi jättää tulematta, vaikka on luvannut.



Olisin kuitenkin niin kovin toivonut, että tapaamiset olisivat sujuneet. Jousin, joustin ja joustin, mutta kun ei, niin ei. Meillä oli todella omituiset tapaamisratkaisut, mutta vaikka tilanne minua henkilökohtaisella tasolla v*****, siihen suostuin (itseasiassa itse sitä ehdotin), koska se oli paras mahdollinen tilanne lapseni kannalta.

Isille vain mikään ei riitä.



Nyt on lapsi jälleen, jo toistamiseen ilman isiä.



Itseni puolesta olen enemmän, kuin tyytyväinen, sillä elämäni helpottuu nyt suunnattomasti. Lapseni puolesta itken hiljaa. Vaikka lapseni ei isänsä luona halunnut olla, vaikka häntä pelotti ja vaikka hän joutui monesti pettymään, olisi ollut hienoa, jos isillä olisi senvertaa ollut selkärankaa, että olisi lastansa tavannut vaikka kolmen tunnin ajan, kerran kuussa.



Onneksi lapsi on jo niin iso, että ymmärtää, mikä isi on ja tietää, kuka hänen isänsä on. Ihanaa, että lapsi siis sai edes tutustua isäänsä. Mutta kyllä lapsen puolesta ottaa pattiin, että isi itse on vielä henkisesti lapsen tasolla, eikä ota pienintäkään vastuuta lapsestaan.



Onko todella vaadittu liikaa vaikka kerran kuussa meillä käynti? Tai edes internetissä, messengerissä keskustelu kerran kuussa webbikameran ja mikrofoonin välityksellä, jos ei nyt millään jaksa meille tulla. Välimatkaa kun huimat 5 kilometriä. Onko todella niin vaikeaa omalle lapselleen soittaa?



Minä olen tyytyväinen omalta puoleltani, mutta lapsen takia tekisi mieli mennä ja motata isiä.



Isille tiedoksi. Joku päivä huomaat, minkä virheen jo toistamiseen teit. Lapsesi ei ole räsymattosi. Se on nyt totaali loppu. Sinun mahdollisuutesi ovat olleet ja menneet. Lastasi et enää satuta!