Ihana stressitön elämä ilman miestä!

Kuulostaa hyvältä! Minäkin ole pian luopumassa tästä painolastista ja uskon, ettei sellaista miestä enää löydy, joka saisi minua luopumaan vapaudesta elää juuri sellaista elämää kuin itse haluan.

Sama! Saa olla melkoinen kultakimpale, että suostun ottamaan miehen vaivoikseni.

Vierailija kirjoitti:

Voisin listata tähän melko pitkänkin litanian miksi elämäni on huomattavasti parempaa ilman parisuhdetta. Olen äiti, mutta sinkku tai eronnut tai miten nyt haluaa sanoa. Mutta viiminen muutaman vuoden suhde oli kyllä sellainen, että siinä tiivistyi koko tähän asti kokemani huonot puolet parisuhteesta. Täytyy sanoa että lukuunottamatta satunnaista kosketuksen kaipuuta, olen kyllä niin onnellinen tästä vapaudestani! Ja tiedän kyllä että on hyviäkin parisuhteita. Onnittelut heille!

Entisessä suhteessa stressiä tuli erilaisuudesta, puhumattomuudesta, miehen jonkinlaisesta tunnelukosta tai -vammasta, en tiedä, ei osannut/halunnut ilmaista tunteitaan, turhista odotuksista, pettymyksistä, tappeluista, erilaisista kiinnostuksen kohteista, luottamuspulasta, mustasukkaisuudesta, erilaisista elämäntavoista, eri elämänarvoista, seksuaalisesta tyytymättömyydestä, ja lähes kaikessa piti päätyä kompromissiin ihan ruokakaupasta alkaen (jos päädyttiin). Tällaisesta elämästä ei mitään muistelemisen arvoista ole jäänyt. Nyt kun tuo kaikki lasti on poissa, en ihan helpolla tätä vapautta enää vaihda!

Miksi ylipäätään aloit suhteeseen alunperin? Ja pukkasitko mukulaakin sille vielä?

Meillä mies on mökillä, minä pojan kanssa kotona. Ihana vapaus! Kukaan ei kysele, miksi syön aamulla rusinoita tai oleta, että ruoka on pöydässä tiettyyn aikaan.

Itselläni takana jo lähes parinkymmenen vuoden suhde, ja mies on päällisin puolin katsottuna oikein ihannevävy; mukavan näköinen ja korkeasti koulutettu, hyvästä perheestä tuleva vastuuntuntoinen ja kaikin puolin lähes täydellinen.. Kuitenkin vuosien saatossa olemme kasvaneet niin erilaisiksi että viime vuosina olen ajatellut paljon eroa. Meillä on kuitenkin niin pitkä yhteinen historia ja pieniä lapsia joten erosta ei ole helppoa päättää. Ja tietysti mietityttää se että onko kovin järkevää erota noin hyvästä miehestä.. Mutta ongelma on se että kun mies on noin"täydellinen", tuntee itsensä hyvin epätäydelliseksi ja epäonnistuneeksi. Meillä on myös ongelmana puhumattomuus, erilaiset arvot, tunteiden ilmaisemattomuus (mies ei juuri näytä tunteitaan, itselle kehittynyt tunnelukko jonka takia ei vaan pysty puhumaan asioista vaan pitää kaiken sisällään..) ja arvostuksen puute. Mitä mieltä olette, onko ero oikea ratkaisu?

Sanottakoon vielä että en uskonut toipuvani erosta näin. Mutta tässä sitä vaan ollaan, vuosi kulunut, paljon oppinut itsestäni ja siitä että en tarvitse tuohon ketään ollakseni onnellinen. Näin se vain on! Ja nyt jälkikäteen miettiessäni ymmärrän asioita joita en suhteen aikana täysin ymmärtänyt, esimerkiksi, että mies oli todella tunnekylmä ihminen. Tätä en kunnolla tiedostanut, vaan etsin vikoja itsestäni. Mutta se tulikin hyvin esille eron yhteydessä hänen luonteensa, ja nyt ymmärrän että se hänen tunnekylmyys teki jo itsessään minuun jatkuvan epämääräisen pahanolon.

-ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voisin listata tähän melko pitkänkin litanian miksi elämäni on huomattavasti parempaa ilman parisuhdetta. Olen äiti, mutta sinkku tai eronnut tai miten nyt haluaa sanoa. Mutta viiminen muutaman vuoden suhde oli kyllä sellainen, että siinä tiivistyi koko tähän asti kokemani huonot puolet parisuhteesta. Täytyy sanoa että lukuunottamatta satunnaista kosketuksen kaipuuta, olen kyllä niin onnellinen tästä vapaudestani! Ja tiedän kyllä että on hyviäkin parisuhteita. Onnittelut heille!

Entisessä suhteessa stressiä tuli erilaisuudesta, puhumattomuudesta, miehen jonkinlaisesta tunnelukosta tai -vammasta, en tiedä, ei osannut/halunnut ilmaista tunteitaan, turhista odotuksista, pettymyksistä, tappeluista, erilaisista kiinnostuksen kohteista, luottamuspulasta, mustasukkaisuudesta, erilaisista elämäntavoista, eri elämänarvoista, seksuaalisesta tyytymättömyydestä, ja lähes kaikessa piti päätyä kompromissiin ihan ruokakaupasta alkaen (jos päädyttiin). Tällaisesta elämästä ei mitään muistelemisen arvoista ole jäänyt. Nyt kun tuo kaikki lasti on poissa, en ihan helpolla tätä vapautta enää vaihda!

Miksi ylipäätään aloit suhteeseen alunperin? Ja pukkasitko mukulaakin sille vielä?

Klassinen teeskentelijä. Melko pitkäänkin jaksoi mielistellä. Ei yhteisiä lapsia, onneksi! -ap

Sama. Viimeisimmällä eksällä on ikäisekseen (melkein 30), todella keskenkasvuinen ajattelutapa monissa asioissa + hän on some-huomiohuoruli. En voi sietää sellaista aikuiselta mieheltä. Lisäksi hän on kuin synkkä sadepilvi, joka tuo varjon mukanaan ollessaan lähettyvillä. Ei innostunut mistään, hyvä jos hymyäkään irtosi. Aivan onneton kodinhoitoasioissa, epäromanttinen... No, myönnetään: yli en ole vieläkään. Mutta eipä ole muut kiinnostaneet hänen jälkeensä. En tiedä, jaksanko enää parisuhteita, ei niistä mitään saa. Tavallaan toivon, että kohdalleni osuisi joku ärsyttävän sinnikäs mies, jota yrittäisin karistaa kannoiltani monen kuukauden verran, kunnes ihastuisin palavasti, eikä se tunne loppuisi väliltämme ikinä.

Vierailija kirjoitti:

Sama. Viimeisimmällä eksällä on ikäisekseen (melkein 30), todella keskenkasvuinen ajattelutapa monissa asioissa + hän on some-huomiohuoruli. En voi sietää sellaista aikuiselta mieheltä. Lisäksi hän on kuin synkkä sadepilvi, joka tuo varjon mukanaan ollessaan lähettyvillä. Ei innostunut mistään, hyvä jos hymyäkään irtosi. Aivan onneton kodinhoitoasioissa, epäromanttinen... No, myönnetään: yli en ole vieläkään. Mutta eipä ole muut kiinnostaneet hänen jälkeensä. En tiedä, jaksanko enää parisuhteita, ei niistä mitään saa. Tavallaan toivon, että kohdalleni osuisi joku ärsyttävän sinnikäs mies, jota yrittäisin karistaa kannoiltani monen kuukauden verran, kunnes ihastuisin palavasti, eikä se tunne loppuisi väliltämme ikinä.

Tuttua, tuttua :D

-ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voisin listata tähän melko pitkänkin litanian miksi elämäni on huomattavasti parempaa ilman parisuhdetta. Olen äiti, mutta sinkku tai eronnut tai miten nyt haluaa sanoa. Mutta viiminen muutaman vuoden suhde oli kyllä sellainen, että siinä tiivistyi koko tähän asti kokemani huonot puolet parisuhteesta. Täytyy sanoa että lukuunottamatta satunnaista kosketuksen kaipuuta, olen kyllä niin onnellinen tästä vapaudestani! Ja tiedän kyllä että on hyviäkin parisuhteita. Onnittelut heille!

Entisessä suhteessa stressiä tuli erilaisuudesta, puhumattomuudesta, miehen jonkinlaisesta tunnelukosta tai -vammasta, en tiedä, ei osannut/halunnut ilmaista tunteitaan, turhista odotuksista, pettymyksistä, tappeluista, erilaisista kiinnostuksen kohteista, luottamuspulasta, mustasukkaisuudesta, erilaisista elämäntavoista, eri elämänarvoista, seksuaalisesta tyytymättömyydestä, ja lähes kaikessa piti päätyä kompromissiin ihan ruokakaupasta alkaen (jos päädyttiin). Tällaisesta elämästä ei mitään muistelemisen arvoista ole jäänyt. Nyt kun tuo kaikki lasti on poissa, en ihan helpolla tätä vapautta enää vaihda!

Miksi ylipäätään aloit suhteeseen alunperin? Ja pukkasitko mukulaakin sille vielä?

Klassinen teeskentelijä. Melko pitkäänkin jaksoi mielistellä. Ei yhteisiä lapsia, onneksi! -ap

Teeskentelijä! Voi kuinka tuttua. Niin oli hänkin. Kuvottaa jälkeenpäin edes ajatella, vaikka toki itsekin olen joskus johonkin pieneen mielistelyyn sortunut sen kummempia ajattelematta, kun en ole halunnut mokata hommaa väärinkäsityksillä. Mutta minun mielistelyni ovat luokkaa "joo, salkkarit on kyllä ihan syvältä jostain" "...vaikka toki odotan sen alkua joka ilta..."

Olitko suhteessa pohjalaisen miehen kanssa? Ja onnittelut!

0/5

Tää (vitonen) vois olla mun kirjottama..! Mun "ongelman" tekee isommaksi se, että asutaan ulkomailla (mies paikallinen), enkä halua jäädä tänne mikäli eroamme... En halua(isi) viedä lapsilta isää/isältä lapsia, mutta en oikein näe muuta ratkaisua... Puhumattomuus on suurin ongelma, siitä johtuen toisistamme vieraantuminen jne...

Isoja päätöksiä, suuria muutoksia, ei helppoa...

En ymmärrä miksi naiset lähtevät suhteeseen miesten kanssa. Miesten suhteilut naisten kanssa ymmärrän täysin. Valtaosa miehistä ei vaan yksinkertaisesti saa seksiä muuten.

Pitää tähän alkuun mainita joillekin ihmisille erikseen tiedoksi että kyllä kyllä kyllä toisille voi ihan varmasti sopia parisuhde kuin nyrkki silmään ja he ovat siihen kuin luotuja.

Itselleni parisuhde ei koskaan anna enemmän mitä ottaa. Parisuhteissa tuntuu aina siltä ettei voi olla oma itsensä, tuntuu kuin hengittäisi vain puolikkailla keuhkoilla.

Stressi on jatkuvaa. Koko ajan saa olla varpaillaan. Aina pitää olla tekemässä kompromisseja joissa molemmat vain häviävät.

En jaksa vastailla turhiin kysymyksiin koko ajan. En halua olla tilivelvollinen joka ikisestä lenkillä käymisestä tai lenkille lähtemättömyydestäkään.

En jaksa olla koko ajan revittävänä ja kopeloitavana.

En pidä seksistäkään, minulle tulee siitä aina tosi surullinen, riistetty ja käytetty olo.

Tiedän että olen monien mielestä viallinen ja minun pitäisi katsoa peiliin.

Mutta enpäs katso. Minun ei tarvitse koska voin elää yksinkin, eikä se ole minule mitenkään tuskallista.

Yksinäisyys tuntuu minulle luonnnolliselta tavalta elää ja olla.

[/quote]

Klassinen teeskentelijä. Melko pitkäänkin jaksoi mielistellä. Ei yhteisiä lapsia, onneksi! -ap[/quote]

Eli teeskentelijät vetoaa ja feikki mies? Miksi?

Vierailija kirjoitti:

Klassinen teeskentelijä. Melko pitkäänkin jaksoi mielistellä. Ei yhteisiä lapsia, onneksi! -ap

Eli teeskentelijät vetoaa ja feikki mies? Miksi?

Teeskentelija, eli valehtelija, väittää olevansa muuta kuin on. Pitkäaikaisesta teeskentelystä syntyy kuva siitä että toinen todella on tietynlainen ihminen vaikkei olekaan. Vasta myöhemmin käy ilmi millainen ihminen tämä teeskentelijä todella on. Ihminen ei viehäty teeskentelijästä vaan siitä ihmisestä jota tämä teeskentelijä valheellisesti esittää ja jota ihminen pitää todellisena. 

Pitäisikö mielestäsi jokainen parisuhde aloittaa epäilemällä toisen jokaista sanaa ja syyttämällä huijaamisesta? 

Mielestäni lapset ovat aina etusijalla, mutta tällaisessa tilanteessa se vaikein kysymys onkin se kumpi on enemmän laps(i)en edun mukaista; jatkaa onnettomassa, toimimattomassa suhteessa joka selvästikin vaikuttaa lapsiin, vaiko erota nyt kun lapset ovat vielä pieniä ja sopeutuvaisia..? Vai olisiko vaan yritettävä vielä sitä puhumista..? Tsemppiä sulle ja kaikille muillekin tällaisessa tilanteessa painiville! <3

Ahdistunut äiti kirjoitti:

Mielestäni lapset ovat aina etusijalla, mutta tällaisessa tilanteessa se vaikein kysymys onkin se kumpi on enemmän laps(i)en edun mukaista; jatkaa onnettomassa, toimimattomassa suhteessa joka selvästikin vaikuttaa lapsiin, vaiko erota nyt kun lapset ovat vielä pieniä ja sopeutuvaisia..? Vai olisiko vaan yritettävä vielä sitä puhumista..? Tsemppiä sulle ja kaikille muillekin tällaisessa tilanteessa painiville! <3

Oletteko olleet tai olisiko parisuhdeterapia vaihtoehto? Onko miehesi tyytymätön suhteeseenne? Jos miehesi on kerran "lähes täydellinen", niin ei ehkä kuitenkaan ole aihetta heittää vielä pyyhettä kehään? Ja sinä siis tunnet alemmuutta suhteessa häneen? Kohteleeko hän sinua kunnioittavasti? En omaa entistä suhdettani kauheasti avaa enempää, mutta yksi keskeinen tekijä eroon oli että ex mies, joka korkeasti koulutettu, menestynyt monin tavoin, ei ymmärtänyt lainkaan minun erilaista elämääni ja taustaani, ja lopulta hän vain halveksi minua ja osoitti sen monin inhottavin tavoin suhteemme loppuaikoina. Ulkopuolisten silmissä hän varmasti vaikutti täydelliseltä mieheltä. Lähimmät omaiset jossain määrin tiesivät millainen elämämme oli.

-ap

Vierailija kirjoitti:

Ahdistunut äiti kirjoitti:

Mielestäni lapset ovat aina etusijalla, mutta tällaisessa tilanteessa se vaikein kysymys onkin se kumpi on enemmän laps(i)en edun mukaista; jatkaa onnettomassa, toimimattomassa suhteessa joka selvästikin vaikuttaa lapsiin, vaiko erota nyt kun lapset ovat vielä pieniä ja sopeutuvaisia..? Vai olisiko vaan yritettävä vielä sitä puhumista..? Tsemppiä sulle ja kaikille muillekin tällaisessa tilanteessa painiville! <3

Oletteko olleet tai olisiko parisuhdeterapia vaihtoehto? Onko miehesi tyytymätön suhteeseenne? Jos miehesi on kerran "lähes täydellinen", niin ei ehkä kuitenkaan ole aihetta heittää vielä pyyhettä kehään? Ja sinä siis tunnet alemmuutta suhteessa häneen? Kohteleeko hän sinua kunnioittavasti? En omaa entistä suhdettani kauheasti avaa enempää, mutta yksi keskeinen tekijä eroon oli että ex mies, joka korkeasti koulutettu, menestynyt monin tavoin, ei ymmärtänyt lainkaan minun erilaista elämääni ja taustaani, ja lopulta hän vain halveksi minua ja osoitti sen monin inhottavin tavoin suhteemme loppuaikoina. Ulkopuolisten silmissä hän varmasti vaikutti täydelliseltä mieheltä. Lähimmät omaiset jossain määrin tiesivät millainen elämämme oli.

-ap[/quote

Kiitos vastauksesta! Niin, parisuhdeterapiaa olen todella ajatellut mutta en usko miehen siihen suostuvan, ja toinen ongelma siinä on ajan puute. Ajan käyttö meillä on myös yksi suurimmista ongelmista; mies käyttää kaiken ajan itseensä kun taas mun aika menee 24/7 lasten ja kodin hoitoon.. Tosin kyllä hän on lastenkin kanssa ihan kiitettävästi, mutta niin etten kuitenkaan saa sitä "omaa aikaa" kun se aika jonka mies on esim. leikkipuistossa lasten kanssa, menee minulla imuroimiseen/siivoamiseen.. Mies ei siis todellakaan ole täydellinen, vaikka ulkopuolisesta siltä varmaan vaikuttaa! Lähinnä ne sisäiset asiat meillä hiertää, juuri se että hän elää omaa elämäänsä eikä tunnu välittävän miten mulla menee (ei koskaan kysy) tai miten jaksan.. Ei taida tietää kuinka kuluttavaa ja raskasta pikkulasten kotona hoitaminen voi olla kun itse saa ne "parhaat palat", pari tuntia illasta leikkiaikaa kun kaikki muut (lasten) asiat on hoidettu sillä välin kun hän on töissä. Mies ei kohtele mua mitenkään huonosti vaan ilmeisesti mulle ei vaan enää riitä aikaa..Mies on kovasti keskittynyt omaan uraansa ja sen myötä myös itseensä, hänen on kuulemma "vähän pakko" esim. käydä kuntosalilla, lenkkeillä, ostella uusia vaatteita ja käydä säännöllisesti parturissa. Taidan olla vähän kateellinen tästä, koska itse en pysty tekemään mitään näistä kun olen koko ajan kiinni lapsissa.. Oman elämäni olen siis menettänyt kokonaan. Lasten hankkimista en kadu pätkääkään, ja isänä mies on heille vähäistä vapaa-aikaa lukuunottamatta hyvä. Ongelma tässä lasten kanssa kotona olemisessa on vaan se että isä on paljon poissa kuvioista eikä meillä ole ketään muita. Sukulaiset ja kaverit asuvat muualla enkä ole jaksanut lähteä etsimään uusia kavereita kun keskittyminen menee kyllä täysin lapsiin. Asumme siis miehen työn vuoksi toisessa kaupungissa johon en koskaan ole kotiutunut. Mies on kuulemma ihan tyytyväinen elämäänsä, vaikka varmasti vaimo saisi olla iloisempi ja pirteämpi! :D Näin kun tässä asioita pohtii ja pyörittelee niin kuulostaa siltä että minähän se ongelma tässä olenkin.. Eikö? ;)