Lue keskustelun säännöt.
Paniikkihäiriö estää kaiken
10.06.2016 |
En voi käydä ravintoloissa, en kahviloissa, en asioida isoissa kaupoissa, en voi mennä kaupan kassalle töihin, työhaastattelut ovat pahoja, silti haen töitä koko ajan (turhaan.) En voi tehdä mitään mitä haluaisin. Yhtä lääkettä kokeiltu. Lääkärissäkin tulee kohtaus, tietenkin. Kai se pitäisi varata aika ensi viikolle netistä (terveyskeskukseen), mutta en tiedä mikä niistä monista nimikkeistä on oikea.
Kommentit (43)
Mulla ei ole koskaan ollut paniikkihäiriötä, mutta ahdistuhäiriö kylläkin. Usein noi kuvailemasi tilanteet ahdistaa paljon, joten voin vain kuvitella millaista on kun ei niissä pysty olemaan ollenkaan. Ollapa normaali.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No todellakin yhteys lääkäriin ja toisen (tai kolmannen ja neljännen) lääkkeen kokeilu ja miel. keskusteluapua ja/ai terapia päälle!
Vierailija kirjoitti:
No todellakin yhteys lääkäriin ja toisen (tai kolmannen ja neljännen) lääkkeen kokeilu ja miel. keskusteluapua ja/ai terapia päälle!
Arvaapa tuleeko sielläkin kohtaus..
Mitä syöt? Paljonko masturboit? Kuinka paljon liikuntaa harrastat?
Olet varmaan kokeillut monia keinoja pelonhallintaan, kuten itsesuggestiota, huumoria ja voimalaulua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Voin kävellä ihmismassoissa ja selviytyä ilman lamaannuttavaa kohtausta. Mutta paikoillani en pysty olemaan. Olen miettinyt, poistaako liikunta kohtaukset. Että onko se totta, että liikunnasta rasittunut kroppa ei jaksa panikoida. Väheneminen ei auta mitään, haluan tehdä kaikkia yllä mainittuja asioita ilman pientäkään paniikkia.
Kävellessä kuvittelet pakenevasi. Viimeisin keino paniikissa on lamaannus (leikkii kuollutta), joten siksi kai ahdistavin, ainakin itsellä.
Käytkö terapiassa? Jos et, suosittelen lämpimästi.
Minä sain vuosia sitten aika puskista kohtauksen, joka vei hetkellisesti näön ja kuulon. Tutkittiin, kuvattiin yms. ja diagnosoitiin paniikkikohtaukseksi. Siitä alkoi minun paniikkihäiriöni, jonka lopulta selätin nauramalla oireilleni. Kuulostaa hullulta, eikä ehkä heti tepsi, mutta itse olin vain niin totaalisen kyllästynyt siihen, etten bussissakaan voinut matkustaa pelkäämättä, että joko se taas iskee. Asenne oli siinä vaiheessa luokkaa jumalauta perkele. Paniikkikohtauksiahan voi harjoittelemalla oppia hallitsemaan, ja minulla tietynlainen sisäinen puhe auttoi siinä erinomaisesti. Ajatuksen voima on yllättävän suuri.
Käytännössä siis oireiden (minulla hikoilu, vatsan väänteet yms.) ilmetessä aloin naureskella niille. Se saattoi olla sellaista, että "hahah, taasko se yrittää, siinäpä on, minä istun tässä perseelläni mukavasti bussissa josta voi yhtä nappia painamalla jäädä koska tahansa pientareelle, mutta josko nyt tuosta lähikaupasta kipaisisin maitoa, hohhoijaa. Kaikkea sitä voikin ihminen oppia pelkäämään, hahah". Jossain vaiheessa huvituin aina oikeasti, ja voi luoja että olin joka kerta tyytyväinen itseeni, kun olin tuollaisella rauhoittelulla selättänyt yhden kohtauksenalun :) Tänä päivänä välillä tulee mieleen, että mitäs jos kohtaus iskee taas aivan yllättäen - ja sitten sanon ajatukselle hei hei ja potkaisen sen sinne missä pippuri kasvaa!!!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Voin kävellä ihmismassoissa ja selviytyä ilman lamaannuttavaa kohtausta. Mutta paikoillani en pysty olemaan. Olen miettinyt, poistaako liikunta kohtaukset. Että onko se totta, että liikunnasta rasittunut kroppa ei jaksa panikoida. Väheneminen ei auta mitään, haluan tehdä kaikkia yllä mainittuja asioita ilman pientäkään paniikkia.
Kannattaa yrittää päästä kunnolliseen (kognitiiviseen käyttäytymis-) terapiaan. Ja ehkä vähän madaltaa vaatimustasoa – jos on ahdistusherkkä niin on, ei sitä kokonaan itsestään pois saa, varsinkaan mitenkään hetkessä vips vaan. Elämä voi olla varsin mielekästä sen kanssakin, joka tapauksessa.
Vierailija kirjoitti:
Käytkö terapiassa? Jos et, suosittelen lämpimästi.
Minä sain vuosia sitten aika puskista kohtauksen, joka vei hetkellisesti näön ja kuulon. Tutkittiin, kuvattiin yms. ja diagnosoitiin paniikkikohtaukseksi. Siitä alkoi minun paniikkihäiriöni, jonka lopulta selätin nauramalla oireilleni. Kuulostaa hullulta, eikä ehkä heti tepsi, mutta itse olin vain niin totaalisen kyllästynyt siihen, etten bussissakaan voinut matkustaa pelkäämättä, että joko se taas iskee. Asenne oli siinä vaiheessa luokkaa jumalauta perkele. Paniikkikohtauksiahan voi harjoittelemalla oppia hallitsemaan, ja minulla tietynlainen sisäinen puhe auttoi siinä erinomaisesti. Ajatuksen voima on yllättävän suuri.
Käytännössä siis oireiden (minulla hikoilu, vatsan väänteet yms.) ilmetessä aloin naureskella niille. Se saattoi olla sellaista, että "hahah, taasko se yrittää, siinäpä on, minä istun tässä perseelläni mukavasti bussissa josta voi yhtä nappia painamalla jäädä koska tahansa pientareelle, mutta josko nyt tuosta lähikaupasta kipaisisin maitoa, hohhoijaa. Kaikkea sitä voikin ihminen oppia pelkäämään, hahah". Jossain vaiheessa huvituin aina oikeasti, ja voi luoja että olin joka kerta tyytyväinen itseeni, kun olin tuollaisella rauhoittelulla selättänyt yhden kohtauksenalun :) Tänä päivänä välillä tulee mieleen, että mitäs jos kohtaus iskee taas aivan yllättäen - ja sitten sanon ajatukselle hei hei ja potkaisen sen sinne missä pippuri kasvaa!!!
Vitsi miten kiva lukea tällainen tarina!! Monesti osa ongelmaa, kokemukseni mukaan, on se että ihmiset suhtautuvat itseensä ja oireisiinsa niin kuolemanvakavasti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mitä syöt? Paljonko masturboit? Kuinka paljon liikuntaa harrastat?
Odotan edelleen milloin vastaat ap, että voin auttaa sinua.
"Vitsi miten kiva lukea tällainen tarina!! Monesti osa ongelmaa, kokemukseni mukaan, on se että ihmiset suhtautuvat itseensä ja oireisiinsa niin kuolemanvakavasti."
Kiva kuulla! :) Samaa sanoi myös eräs terapeutti, jolla kävin erään toisen asian vuoksi (paniikkihäiriön takia en itse hakeutunut avun piiriin). Asiallinen, keski-ikäinen miesterapeutti, joka suorastaan alkoi hihkua, kun kerroin hänelle miten pääsin paniikkikohtauksista eroon. Hän oli aivan innoissaan siitä, että olin itse alkanut ikään kuin hoitaa itseäni tällä tavalla. :) Suosittelen siis ehdottomasti jokaista paniikkihäiriöstä kärsivää edes kokeilemaan joskus, mitäänhän siinä ei menetäkään! Minullakin oli tosiaan välillä rajuja kohtauksia, kuten kerroin niin näkö ja kuulo saattoivat mennä, hyvä kun en pyörtynytkin. Mutta niin vain kyllästyin kärsimään typeristä oireistani ja päätin alkaa taistella vastaan. Paniikkihäiriöön nyt kuitenkin pystyy vaikuttamaan itse paljon enemmän kuin vaikkapa syöpään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sori floodaus mutta muistin vielä yhden asian josta minulle oli apua. Eli saatoin välillä kuvitella oireet aiheuttavan ahdistuksen pieneksi mustaksi pisteeksi jossain päin kehoani. Sitä sitten kutistin ja häädin sisäisellä puheella. En siis soimannut mitenkään itseäni oireistani, vaan tavallaan ulkoistin ongelman ja saatoin ajatella esim. että "mikäs se siellä yrittää piipertää, hahah, harmi että tässä on mieli ja koko muu kroppa vastaan". Kuulostaa todellakin typerältä näin kirjoitettuna, mutta minulla tepsi. :)
Vierailija kirjoitti:
"Vitsi miten kiva lukea tällainen tarina!! Monesti osa ongelmaa, kokemukseni mukaan, on se että ihmiset suhtautuvat itseensä ja oireisiinsa niin kuolemanvakavasti."
Kiva kuulla! :) Samaa sanoi myös eräs terapeutti, jolla kävin erään toisen asian vuoksi (paniikkihäiriön takia en itse hakeutunut avun piiriin). Asiallinen, keski-ikäinen miesterapeutti, joka suorastaan alkoi hihkua, kun kerroin hänelle miten pääsin paniikkikohtauksista eroon. Hän oli aivan innoissaan siitä, että olin itse alkanut ikään kuin hoitaa itseäni tällä tavalla. :) Suosittelen siis ehdottomasti jokaista paniikkihäiriöstä kärsivää edes kokeilemaan joskus, mitäänhän siinä ei menetäkään! Minullakin oli tosiaan välillä rajuja kohtauksia, kuten kerroin niin näkö ja kuulo saattoivat mennä, hyvä kun en pyörtynytkin. Mutta niin vain kyllästyin kärsimään typeristä oireistani ja päätin alkaa taistella vastaan. Paniikkihäiriöön nyt kuitenkin pystyy vaikuttamaan itse paljon enemmän kuin vaikkapa syöpään.
Joo, mielenterveystyötä teen itsekin ja siksi ilahduin niin kovin. Tuota kun ei voi oikein sellaisenaan asiakkaille tuputtaa ratkaisukeinona, että "älä ota niin vakavasti hei", kun väärinymmärryksen riski on niin suuri, voidaan helposti kokea ongelman vähättelyksi. Siksi toivoisin mahdollisimman paljon tätä ajatusta lähinnä juuri tällaisessa vertaistukikontekstissa. Ja olen itsekin aika ahdistusherkkä ja kimpaantuminen + huumori toimii itsellänikin aika hyvin, mutta eipä niistä omista kokemuksistakaan voi kamalasti alkaa kertoilla jos on ammattilaisen roolissa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
"Vitsi miten kiva lukea tällainen tarina!! Monesti osa ongelmaa, kokemukseni mukaan, on se että ihmiset suhtautuvat itseensä ja oireisiinsa niin kuolemanvakavasti."
Kiva kuulla! :) Samaa sanoi myös eräs terapeutti, jolla kävin erään toisen asian vuoksi (paniikkihäiriön takia en itse hakeutunut avun piiriin). Asiallinen, keski-ikäinen miesterapeutti, joka suorastaan alkoi hihkua, kun kerroin hänelle miten pääsin paniikkikohtauksista eroon. Hän oli aivan innoissaan siitä, että olin itse alkanut ikään kuin hoitaa itseäni tällä tavalla. :) Suosittelen siis ehdottomasti jokaista paniikkihäiriöstä kärsivää edes kokeilemaan joskus, mitäänhän siinä ei menetäkään! Minullakin oli tosiaan välillä rajuja kohtauksia, kuten kerroin niin näkö ja kuulo saattoivat mennä, hyvä kun en pyörtynytkin. Mutta niin vain kyllästyin kärsimään typeristä oireistani ja päätin alkaa taistella vastaan. Paniikkihäiriöön nyt kuitenkin pystyy vaikuttamaan itse paljon enemmän kuin vaikkapa syöpään.
Paniikkihäiriöön ja syöpään voi vaikuttaa paljon itsekkin. Jokainen valinta tässä elämässä muokkaa sun kohtaloa. Mä kysyn uudestaan sulta ap, mitä sinä syöt, paljonko urheilet ja paljonko masturboit?
Itsellä paniikkihäiriöt on kadonnut näillä luontaistuotteilla, karsoniini, l-methionine ja l-lysine :)
Syön vaihtelevasti, mielestäni ihan normaalisti. Salaattia, lihaa, hedelmiä. Masturboin silloin kun tekee mieli, en tosin tiedä miten se liittyy tähän xd Paitsi että se rentouttaa, mutta ei se mitään auta. En harrastamalla harrasta liikuntaa, mitä nyt hyötyliikun jonnekin. En nyt sentään neljän seinän sisälle ole muurautunut, lähikauppani on yleensä melko rauhallinen ja siellä on ihan mukavaa käydä. Käyn myös shoppailemassa ja etsin töitä koko ajan, tosin pelkään mahdollista (epätodennäköistä) haastattelukutsua. Se tietää kohtausta.
Olen harkinnut ryhmäliikunnan aloittamista taas, mutta sekin maksaa maltaita. En yritä keksiä tekosyytä välttääkseni liikuntaa, kyllä sen ennemmin tai myöhemmin aloitan. Siis sen ryhmäliikunnan.
En voi kuvitellakaan esim. treffejä kahvilassa, sen sijaan otan mielelläni kahvin mukaan ja menen muualle kävelemään ja ihmettelemään maisemia. Tykkään tavata ihmisiä, mutta en istumalla jossain paraatipaikalla hälyisissä paikoissa, joissa joka puolelta kyttää vähintään viisi silmäparia ja häly sekoittaa aivot, happi loppuu ja tulee pakokauhu. Olen sosiaalinen ihminen, en kestäisi erakkoelämää metsämökissä. Ehkä viikon verran jossain eristyksissä luonnon rauhassa menisi.
Mielestäni erakoituminen on liian helppo tapa hoitaa ahdistusta, paniikkia yms. On liian helppoa vain katkaista ihmissuhteet ja muuttaa metsämökkiin lintujen seuraksi. En koe sellaista ihmisen elämänä. En, vaikka se poistaisi paniikit.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No todellakin yhteys lääkäriin ja toisen (tai kolmannen ja neljännen) lääkkeen kokeilu ja miel. keskusteluapua ja/ai terapia päälle!
Arvaapa tuleeko sielläkin kohtaus..
Jos pelkäät kohtauksia terapeutin vastaanotolla, niin mullakin tulee terapiassa joskus kohtauksia, mutta terapian avulla olen toisaalta saanut niitä myös vähenemään. Kannattaa punnita hyödyt ja haitat pidemmän aikavälin kannalta.
Minä en ole edes poistunut kotoani vuosiin. En hae töitä. Oon sossussa toimeentulotuella. Ois kiva päästä vaikka sairaseläkkeelle, mutta eipä mua päästetä.
Voin kävellä ihmismassoissa ja selviytyä ilman lamaannuttavaa kohtausta. Mutta paikoillani en pysty olemaan. Olen miettinyt, poistaako liikunta kohtaukset. Että onko se totta, että liikunnasta rasittunut kroppa ei jaksa panikoida. Väheneminen ei auta mitään, haluan tehdä kaikkia yllä mainittuja asioita ilman pientäkään paniikkia.