Lue keskustelun säännöt.
En haluaisi lopettaa suhdetta, mutta avopuoliso ei tunnu jättävän vaihtoehtoja
06.06.2016 |
Olemme olleet yhdessä neljä vuotta, ja olen koko suhteen ajan ollut sitä mieltä, että mies on mulle se oikea, josta haluan pitää kiinni. Mies on kuitenkin ollut kroonisesti masentunut koko aikuisikänsä. Suhteen pari ensimmäistä vuotta meneillään oli parempi vaihe, mutta erityisesti viimeinen vuosi on ollut yhtä helvettiä. Mies kokee, ettei halua elämältään mitään, ja että hän tappaisi itsensä, jos pystyisi siihen. Pelkään joka päivä, että mies onkin saanut päähänsä, että pystyy kuin pystyykin itsemurhaan.
Mieheni ja minun suhdetta ei muutenkaan voi enää hyvällä tahdollakaan nimittää parisuhteeksi. Seksiä ei ole ollut yli vuoteen, kerran olen ottanut miehen pyynnöstä suihin, mutta minulle ei ole tehnyt mitään eikä yhdyntää ole ollut. Tämä itsessään ei ole ongelma, omakaan libidoni ei ole erityisen korkea, mutta yhdistettynä siihen, että miehen puolelta ei myöskään tule koskaan minkäänlaista hellyyttä, ystävällisiä sanoja tai vastaavaa, eikä mies koskaan yritä ilahduttaa minua mitenkään. Ei välttämättä edes moikkaa tullessaan kotiin tai lähtiessään sieltä.
Rakastan miestäni, mutta en voi elää loputtomiin suhteessa, jossa omanarvontuntoni romutetaan, eikä suhteella ole minkäänlaisia tulevaisuudennäkymiä. En halua loppuelämääni asua ahtaassa opiskelijaluukussa, mutta miehelläni ei ole minkäänlaisia opinto- tai urasuunnitelmia. Lukio on jätetty kesken jo vuosikausia sitten, nyt mies siis lähestyy kolmeakymmentä, itse opiskelen yliopistossa. Perhettä emme halua kumpikaan, mutta tuntuu turhauttavalta, ettei mies jaa ajatuksiani siitä, että voisimme nauttia elämästämme, silloin tällöin matkustella, ehkä hankkia oman asunnonkin joskus, eikä siten ole valmis tekemään töitä näiden asioiden eteen. Rahalla sinänsä ei ole mulle väliä, mies oli pienipalkkaisessa työssä ja kouluttamaton jo silloin, kun aloimme seurustella, palstalassukat tästä kun kuitenkin innostuisivat. Mutta tuskin itsekään haluaisivat loppuelämää asua opiskelija-asunnossa...
Mitään yhteistäkään ei enää ole. Ennen yhdisti yhteinen harrastus ja kaveripiiri, sittemmin mies on sulkeutunut kotiinsa tietokoneelle, eikä suostu tapaamaan edes vanhoja ystäviään. Olen kertaalleen suurin piirtein väkisin raahannut päivystykseen ja sen kautta mielenterveyspolille, mutta ei pysty puhumaan asioistaan. Ei pysty puhumaan niistä mullekaan. Jos yritän keskustella jostain muusta kuin hassuista kissakuvista netissä, niin mies menee täysin lukkoon, ei yksinkertaisesti vastaa kysymyksiin ja muutenkin vain ignoraa. En jaksa tällaista!
Onko mitään toivoa, vai pitäisikö vai kovettaa itsensä ja lähteä suhteesta?
Kommentit (7)
Tee itseäsi kohtaan oikein ja lähde, pelasta itsesi edes, ei yhden ihmisen sairauden vuoksi kannata tuhota kahta elämää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Masentunutta ei voi auttaa jollei hän itse halua apua ja edes yritä aktivoitua. Kannattaa lähteä, itsesi uuvuttamisella ja uhriutumisella et auta häntä etkä itseäsi.
Vierailija kirjoitti:
Enpä oikein tiedä onko tuota suhdetta mitenkään parannettavissa. Olisi eri asia, jos ongelmia olisi yksi tai kaksi, ja mies olisi myös motivoitunut niitä korjaamaan, mutta että masennuksen (joka on siis sairaus eikä siksikään mitenkään helposti hoidettavissa) lisäksi kaikki muukin kuulostaa olevan vituillaan jos nyt suoraan sanoo. Mitä sinä saat suhteesta enää? En tekstisi perusteella koe miehesi osoittavan sinulle edes sellaista perustavanlaatuista rakkautta ja välittämistä, minkä kuuluisi olla suhteen perusta. Ei yhteistä tekemistä, ei seksiä, ei hellyyttä, ei tulevaisuudensuunnitelmia, ei mitään. Ymmärrän että lähteminen voi olla rankkaa, mutta suosittelisin tekemään niin. Kulutat itseäsi ja voimavarojasi loppuun pikkuhiljaa, vaikka olen varma, että sinulla olisi paljon enemmän annettavaa niin itsellesi kuin ehkä uudelle kumppanille, kun sen aika on. Sinun elämäsi on vasta alussa, opiskelujen päätyttyä ns. "oikea elämä" alkaa, ja nykyinen miehesi vain.. On. Seilaa mukana. Tai vaihtoehtoisesti sinäkään et suhteen vuoksi päädy minnekään vaan jumitut tuohon tilnateeseen, mikä elämässäsi nyt vallitsee. Neuvoisin repäisemään itsesi suhteesta irti ja nauttimaan opiskeluelämästä täysillä vielä kun mahdollista, ja rakentamaan uutta ja ehjempää elämää ihan itseäsi varten :)
Olet monilta osin oikeassa, ajatukset ovat tuttuja.
Suhteesta olisi vaikeampi lähteä, jos mies ei kuitenkin jollain omalla tavallaan osottaisi välittämistään. Tai ainakin olisi osoittanut. Minullakin on ollut vaikeita aikoja, ja mt-ongelmia, joissa mies on auttanut minua pyyteettömästi ja pysynyt tukenani, vaikka aika moni olisi lähtenyt kävelemään, niin huonossa kunnossa ja muutenkin hirveä olin silloin. Tavallaan tuntuu, että olisin miehelleni "velkaa" sen, että pysyn myös hänen rinnallaan. Toki keskeinen ero välillämme on se, että mä aktiivisesti yritin parantua ja olenkin voinut paljon paremmin, en edes tunnistaisi parin vuoden takaista itseäni. Terapia ja muu on auttanut. Mies kun ei edes yritä.
Vierailija kirjoitti:
Masentunutta ei voi auttaa jollei hän itse halua apua ja edes yritä aktivoitua. Kannattaa lähteä, itsesi uuvuttamisella ja uhriutumisella et auta häntä etkä itseäsi.
En missään nimessä yritä uhriutua! Aloitusviestistä ehkä saattoi kyllä tulla sellainen vaikutelma; alan olla aika uupunut tähän tilanteeseen. En ole miestä syyllistänyt masennuksestaan ja siitä, ettei yhteisellä elämällämme ole oikein minkäänlaisia tulevaisuudennäkymiä. Katkeroituminen kyllä varmasti siintää jo lähitulevaisuudessa tässä katsellessa, kun samaan ikäluokkaan kuuluvat kaverit ja tutut menevät naimisiin, hankkivat lapsia ja ottavat asuntolainoja. En edes halua samoja asioita, mutta ahdistaa seurata, kun muut etenevät elämässään ja mä junnaan paikallani.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Masentunutta ei voi auttaa jollei hän itse halua apua ja edes yritä aktivoitua. Kannattaa lähteä, itsesi uuvuttamisella ja uhriutumisella et auta häntä etkä itseäsi.
En missään nimessä yritä uhriutua! Aloitusviestistä ehkä saattoi kyllä tulla sellainen vaikutelma; alan olla aika uupunut tähän tilanteeseen. En ole miestä syyllistänyt masennuksestaan ja siitä, ettei yhteisellä elämällämme ole oikein minkäänlaisia tulevaisuudennäkymiä. Katkeroituminen kyllä varmasti siintää jo lähitulevaisuudessa tässä katsellessa, kun samaan ikäluokkaan kuuluvat kaverit ja tutut menevät naimisiin, hankkivat lapsia ja ottavat asuntolainoja. En edes halua samoja asioita, mutta ahdistaa seurata, kun muut etenevät elämässään ja mä junnaan paikallani.
Sä tarvitset tilaa ja aikaa itsellesi. Masentuneen puolisona olo voi vääristää omaakin kykyä hahmottaa mikä elämässä on tärkeää ja ylipäätään mitä vaihtoehtoja on. Ja en tarkoita että kaikkien pitäisi haluta lapsia yms. Vaan monia tavallisia asioita, hellyyttä, läheisyyttä ja arjen kumppanuutta. Tilanteessa on surullinen, mutta mikään ei velvoita sinua jäämään. Mitä aiemmin lähdet sen parempi. Miehen sukulaisille kannattaa vinkata tilanteesta, mutta tosiasia kuitenkin on että aikuisesta ihmisestä sinä et ole vastuussa. Joko hän alkaa ottamaan vastuuta omasta toipumisesta ja hyvinvoinnistaan, tai sitten ei - sinä et voi siihen päätökseen vaikuttaa, kun ammattilaisillekin se on vaikeaa. Itse toivon masennuksesta ja uskon että tiedän ainakin osin mistä puhun.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tänään riidan yhteydessä avopuoliso kävi käsiksi. Ei lyönyt tai retuuttanut, mutta oli kuitenkin tosi pelottava ja uhkaava. Tää nyt kyllä viimeistään herätti, että ei pysty enää. -ap
Enpä oikein tiedä onko tuota suhdetta mitenkään parannettavissa. Olisi eri asia, jos ongelmia olisi yksi tai kaksi, ja mies olisi myös motivoitunut niitä korjaamaan, mutta että masennuksen (joka on siis sairaus eikä siksikään mitenkään helposti hoidettavissa) lisäksi kaikki muukin kuulostaa olevan vituillaan jos nyt suoraan sanoo. Mitä sinä saat suhteesta enää? En tekstisi perusteella koe miehesi osoittavan sinulle edes sellaista perustavanlaatuista rakkautta ja välittämistä, minkä kuuluisi olla suhteen perusta. Ei yhteistä tekemistä, ei seksiä, ei hellyyttä, ei tulevaisuudensuunnitelmia, ei mitään. Ymmärrän että lähteminen voi olla rankkaa, mutta suosittelisin tekemään niin. Kulutat itseäsi ja voimavarojasi loppuun pikkuhiljaa, vaikka olen varma, että sinulla olisi paljon enemmän annettavaa niin itsellesi kuin ehkä uudelle kumppanille, kun sen aika on. Sinun elämäsi on vasta alussa, opiskelujen päätyttyä ns. "oikea elämä" alkaa, ja nykyinen miehesi vain.. On. Seilaa mukana. Tai vaihtoehtoisesti sinäkään et suhteen vuoksi päädy minnekään vaan jumitut tuohon tilnateeseen, mikä elämässäsi nyt vallitsee. Neuvoisin repäisemään itsesi suhteesta irti ja nauttimaan opiskeluelämästä täysillä vielä kun mahdollista, ja rakentamaan uutta ja ehjempää elämää ihan itseäsi varten :)