MITÄ TEHDÄ LUULOTAUTISEN LÄHEISENNI KANSSA? EPÄILEE KOKOAJAN JTN SAIRAUTTA ?
Kyseessä 20 v mies. On tässä lähiviikkojen aikana pelännyt ihosyöpää, aivoinfarktia stressin takia, eturauhasvaivoja ja munuaisvikaa. Tällä hetkellä tarkkailee virtsaamistaan ja sanoo, että vaikka juo juo ja juo niin ei hätää meinaa tulla.
Nämä ovat vasta lyhytaikaisia pelkoja.
On pelännyt myös useita syöpiä ja nyt on pidempää epäillyt itsellään myös aivokasvainta.
Ennen kävi jatkuvasti lääkäreillä ja tutkimuksissa mutta nyt ei enää edes viitsi itsekkään mennä.
Hän käyttää aikaa pelkoihin todella paljon.
Miten hän saisi apua pelkoihin, hänestä näkee kilometrin päähän mikä hänen todellinen ongelma on mutta hän ei ymmärrä hakea apua. Hän epäilee että hänen paikkansa on sairaala koska pelkää kuolevansa.
Näitä pelkoja on jatkunut nyt 2 vuotta. Sitä ennen hän oli stressaantunut toisista syistä.
Kommentit (14)
Vierailija kirjoitti:
No eihän häntä voi pakottaa. Itseppähän pilaa oman elämänsä. Hänen pitäisi ensiksi lopettaa itsensä tarkkailu ja keksiä muuta tekemistä. Sekä tarvittaessa käydä puhumassa peloistaan.
Mutta tuo ei todellakaan käy helposti. Etenkään jos hän itse ei usko, ettei ongelma ole fyysinen.
Juu ei onnistu helpolla, tässä olen viimeiset 10v seurannut työkaverini jatkuvaa "sairastelua" ja lääkärissä ravaamista. Ja niin, ei sairasta mitään. Paitsi tietty sitä ei fyysistä...
Oletko kysynyt häneltä, onko hän koskaan vakavasti miettinyt, millaista olisi elää ilman jatkuvaa sairauden pelkoa? Se voisi ehkä saada rattaita vähän pyörimään, järkipuhe kun ei luulotautiseen usein tehoa.
Minulla on tällainen lähisukulainen. Tsekkaapa netistä somatisaatiohäiriö. Todella raskasta omaisille.
Virtahepo kirjoitti:
Oletko kysynyt häneltä, onko hän koskaan vakavasti miettinyt, millaista olisi elää ilman jatkuvaa sairauden pelkoa? Se voisi ehkä saada rattaita vähän pyörimään, järkipuhe kun ei luulotautiseen usein tehoa.
Pakko kommentoida näin luulotautisen näkökulmasta. Tilanteeni ei ole niin paha kuin aloittajan läheisellä, mutta kuitenkin vuosia jatkunut.
Lähes kaikki hypokondriset tietää itsekin, että ovat tällaisia. Sen tiedostaminen ei kuitenkaan riitä, koska se oireet ja ajatukset ovat niin vahvoja. Asia painaa mieltä 24/7 ja meistä jokainen luopuisi koska vaan tästä sairauksien pelosta, jos se päättämällä olisi tehty. KUKAAN EI HALUA OLLA LUULOTAUTINEN, se on aivan 100% varma asia. Sen verran raskasta tämä on, niin meille luulotautisille itsellemme kuin läheisillekin. Älkää yksinkertaistako asiaa, koska ihmismieli on kompleksinen. Eihän anorektikkokaan ala syömään, pelkästä "elämäsi olisi parempaa ilman sairautta" huomatuksesta.
Vierailija kirjoitti:
Virtahepo kirjoitti:
Oletko kysynyt häneltä, onko hän koskaan vakavasti miettinyt, millaista olisi elää ilman jatkuvaa sairauden pelkoa? Se voisi ehkä saada rattaita vähän pyörimään, järkipuhe kun ei luulotautiseen usein tehoa.
Pakko kommentoida näin luulotautisen näkökulmasta. Tilanteeni ei ole niin paha kuin aloittajan läheisellä, mutta kuitenkin vuosia jatkunut.
Lähes kaikki hypokondriset tietää itsekin, että ovat tällaisia. Sen tiedostaminen ei kuitenkaan riitä, koska se oireet ja ajatukset ovat niin vahvoja. Asia painaa mieltä 24/7 ja meistä jokainen luopuisi koska vaan tästä sairauksien pelosta, jos se päättämällä olisi tehty. KUKAAN EI HALUA OLLA LUULOTAUTINEN, se on aivan 100% varma asia. Sen verran raskasta tämä on, niin meille luulotautisille itsellemme kuin läheisillekin. Älkää yksinkertaistako asiaa, koska ihmismieli on kompleksinen. Eihän anorektikkokaan ala syömään, pelkästä "elämäsi olisi parempaa ilman sairautta" huomatuksesta.
Olen kyllä itsekin pahasti hypokondrinen, johtuen mm. yleistyneestä ahdistuneisuushäiriöstä sekä jo varhaislapsuudessa alkaneesta, sittemmin tarpeettomaksi osoittautuneesta lääkärilläravaamis- ja medikalisaatiokierteestä. Nytkin äkkiseltään kerratessa olen ehtinyt viimeisen 24:n tunnin aikana epäillä itselläni jo mm. sydänkohtausta, aivoinfarktia ja munasarjasyöpää. Eli tiedän kyllä, mistä puhun.
Tiedän toki myös, ettei mt-ongelmiin ole mitään one size fits all -ratkaisua, mutta ap kysyi neuvoja, ja jostain on aina aloitettava. Puhun omasta kokemuksestani, kun sanon, että joskus ongelmiin auttaa sen ymmärtäminen, ettei aina tarvitse kärsiä, ja että ahdistukseen on mahdollista saada apua. Ehdotuksessani ei ole kyse siitä, että tälle henkilölle sanottaisiin "lakkaa olemasta luulotautinen", vaan siitä, että hänelle muistutettaisiin mahdollisuudesta hakea apua ja aikanaan vapautua peloistaan. Tämän ymmärtäminen on vienyt esimerkiksi minua elämässäni eteenpäin, ilman sitä en olisi lainkaan funktionaalinen.
Uskon myös, että moni luulotautinen jollain tasolla tiedostaa, että ongelma saattaa olla mielessä eikä kehossa sinänsä, mutta kuten itsekin sanoit, oireet ja ajatukset ovat vahvoja, mikä saattaa hämärtää kykyä ymmärtää, että omassa tilanteessa on viime kädessä kysymys mielen sisäisistä ongelmista eikä niinkään mistään somaattisesta vaivasta.
Arvauskeskuksessa ravaaminen tosin ei auta hoitoon hakeutuvaa, siellä nauretaan ja sanotaan asian olevan vain asiakkaan pään sisällä, näin ainakin Helsingissä.
Se alkaa ahdistaa vaan enemmän, kun tietää ettei ammattilaisilta saa apua.
Rahaa yksityiselle kun ei aina ole mennä.
joko siltä on perce ratsattu ? eräältä työkaverilta se ratsattiin kun sekin luulotautiensa kourissa meni lääkäriin ulitsemaan, ja taisi lääkäri tehdä sille käytännön källin kun sitäkin alkoi vituttamaan turha uulina.
Kärsin tästä itsekkin ja tässä vinkkejä , jotka ovat itselläni auttaneet.
- Kannattaa nojata tilastotietoon. Se voi hieman lievittää pelkoja. Jos pelkää esim. mahasyöpää, voi mennä katsomaan tilastoista kuinka epätodennäköistä on itse sairastaa kyseistä tautia. Kannattaa aina muistaa, että kipujen taustalla on mitä todennäköisimmin ne yleisemmät ja lievemmät syyt. Mielessä kannattaa myös pitää se, että kaikki ihmiset kokevat kipuja ja kolotuksia, mutta he eivät vain panikoidu siitä kuten hypokondrikot. Itse koen tämän ajatuksen lohduttavana.
-Kannattaa määritellä pohjimmainen pelko. Itselläni se on esim.kuolema ja näin ollen kuolemaan johtavat sairaudet ovat itselläni pelon kohde.
-Täytyy myös määritellä missä tilanteessa menee tutkimuksiin ja milloin ei.
¤Esim. Jos jo aiemmin tutkittu vaiva alkaa uudestaan, voi rauhoittaa itseään toteamalla vaivan olevan vaaraton.
¤Sen sijaan jos tulee uusi oire, täytyy punnita milloin kannattaa hakeutua tutkimuksiin. Itse kirjoitan aina ylös päivämäärän ja palaan 2-4 viikon kuluttua asiaan huomatakseni yleensä oireen olleen poissa jo pitkään.
¤ Joskus tutkimuksiin kannattaa mennä jos oireet ja pelot alkavat käymään mahdottomiksi. Tällöin suosittelisin ehdottomasti kääntymään yksityisen puoleen. Esim.itse olen marssinut suoraan yksityiselle magneettikuvaukseen pelätessäni munasarjasyöpää. Vaiva olikin lopulta vain kystien ja pullistumien muodostamaa kipua. Olin niin tyytyväinen että kaivoin kuvetta ja sain päiviä kestäneet hysteeriset itkut loppumaan.
-Sitten tärkein vinkkini on pelon kohtaaminen! Toivon, että joku olisi sanonut minulle tämän jo vuosia sitten. Pelko täytyy kohdata ja tehdä siitä tylsän tavallinen esim.hokemalla itselleen 300 krt./pvä "tämä voi olla syöpää" tai "Saatan kuolla tähän. Kaikki kuolevat joskus." Kaikista eniten itselläni alkoi hypokondriaa helpottamaan alkaessani lukemaan kuolemaa käsittelevää kirjallisuutta mm. saattohoitokokemuksista. Kuolemasta tuli aiempaa tavallisempi asia ja jollain tasolla jopa mielenkiintoinen asia. Tällaista altistusta pitää tehdä säännöllisesti, niin osaa sitten suhtautua rennommin elämään, sairastamiseen ja lopulta jopa kuolemaan.
Eiköhän tuossa olisi jo korkea aika mennä psykiatrille. Mitään nopeaa konstia ei tietenkään ole, mutta oikea lääkitys ja terapia voi auttaa.
Moni sairastaa hypokondriaa koko ikänsä. Nyt kun on kyse vasta 20-vuotiaasta, paranemisen mahdollisuus on varmasti suurempi kuin kymmeniä vuosia poteneella.
Mielenterveyshoitajalle voisi päästä helpommin kuin lääkärille, ja muutaman tapaamisen jälkeen hoitaja voi tarvittaessa lähettää lääkärille. Käynnit ovat maksuttomia.
Mt-hoitaja ei tietenkään toimi, jos potilaalla on vahvat ennakkoluulot siitä, ettei juttelemisesta mitään hyötyä ole. Mutta: eipä siitä ole haittaakaan, hoitajalla on vaitiolovelvollisuus.
Terapia tekisi jokaiselle meistä hyvää, kun siinä pääsee omista uristaan irti ja saa uusia näkökulmia ja oppii tunteiden hallintakeinoja. Tunteista hypokondriassakin on kyse, ei se järjen ongelma ole.
Olen samaa mieltä, että terapia on aina hyödyllistä ja lääkityskin joissain tapauksissa. Itse olen käynyt vuosien varrella hakemassa keskusteluapua useampaan otteeseen. Ihan hyviä vinkejä sieltä olen saanut ja joskus myös huonoja. Huonoin vinkki oli se, että terapeutti kehoitti blokkaamaan pelon ajattelemalla jotain muuta. Ei näin!! :D Kuolemanpelossa (josta mielestäni pohjimmiltaan on useilla hypokondrikoila kyse) on se ikävä puoli, että kukaan terapeutti ei voi sinulle kertoa onko siinä mitään pelättävää. Sen vuoksi olen enemmän saanut apua perehtymällä kuolleiden omaisten ja rajatilakokemuksia läpikäyneiden tarinoihin.
Lääkitys ei omalla kohdalla auta, koska kyseessä ei ole masennus tai esim. sellainen hysteerinen ahdistus johon pitäisi syödä jotain diapamia. Lääkitystä huomattavasti enemmän auttavat tietynlaiset ajatusprosessit, jotka avaavat niitä mielen lukkoja ja pelkoja. Ehkäpä siis kannattaisi myös miettiä meditaatiota tai mindfullnessia.
No eihän häntä voi pakottaa. Itseppähän pilaa oman elämänsä. Hänen pitäisi ensiksi lopettaa itsensä tarkkailu ja keksiä muuta tekemistä. Sekä tarvittaessa käydä puhumassa peloistaan.
Mutta tuo ei todellakaan käy helposti. Etenkään jos hän itse ei usko, ettei ongelma ole fyysinen.