Yksinäisyys tuntuu tällaisina hienoina kesäpäivinä välillä tosi musertavalta

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Netissä on useita ystävänhakusivuja, erilaisia keskustelupalstoja yms., googleta vaikka "uusia ystäviä" niin löytyy heti. :) Myöskin kirjekavereita (myös sähköpostikaverit) voi etsiä yksinäisyyden tunnetta lieventämään. Toivotaan, että löydät uusia ystäviä ja kavereita elämääsi. Ei pidä luovuttaa liian helpolla! Nyt, menepäs jonnekin istuskelemaan ja kävelemään, on niin mahtava keli. Katsele perhosia ja lintusia. Koskaan et ole täysin yksin. Ajattele, että yksinäisyytesi on vain tilapäistä. Ole kiitollinen niistä asioista mitkä ovat elämässäsi hyvin.  Jaksamista sinulle <3

Ei itseään voi loputtomiin asti huijata. Mä alan pikkuhiljaa tajuta, että ei tämä tästä enää muuksi muutu vaikka yritän vielä jotenkin pitää toivoa yllä. Mä en oikeastaan edes uskalla (ainakaan vielä) myöntää itselleni että en mä ikinä saa elää sellaista elämää mitä haluan. Mua pelottaa mitä sitten? Miten mä pystyn hyväksymään sen ettei mun elämään tule kuulumaan puoliso, lapset ja perhe. Ei ystävät joiden kanssa mennä kahville tai kävelylle tai vaikka höpistä puhelimessa. Tai pyytää vaikka kotiini kahville, olisi ihana keittää edes joskus kahvia toisellekin. Ja leipoa vaikka raparperipiirakka.

N40

Ihan samoja kysymyksiä mietin. Sattuisitko olemaan Helsingistä? Tässä olisi yksi ystäväehdokas tarjolla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei yksinäisyyden tarvitse olla mikään elinkautistuomio. Kuulostaa varmaan tyhmältä, mutta omalla aktiivisuudella on merkitystä. Lähde ulos ja rohkaistu juttelemaan tuntemattomille. Netissä on yksinäisten ryhmiä ja ystävänhakusivustoja. Liian usein yksinäiset tyytyvät jotenkin kohtaloonsa ja eristäytyvät entisestään.

Usein yksinäisyys johtuu siitä, että yksinäinen on kykenemätön hankkimaan seuraa. Ei siinä ulos lähteminen tai ystävänhakusivustot silloin auta. 

Olisi joskun kiva kuulla kokemuksia niiltä, jotka ovat rohkaistuneet puhumaan ja ennen kaikkea niiltä, joille yksinäiset ovat rohkaistuneet puhumaan. Olen yrittänyt jutella vieraiden kanssa, mutta heidän olemuksesta tulee hyvin nopeasti selvästi, että nyt ei kiinnosta.

Minä rohkaistuin puhumaan ihmiselle, joka vaikutti yksinäiseltä ja ystävättömältä. Mielestäni juttelu sujui ihan hyvin, ja hän itsekin sanoi, että minulle on helppo puhua. Puhui myös siitä yksinäisyydestä ihan suoraan ja että kärsii siitä.

Minä sitten joskus kysyin, että voitaisiko me olla ystäviä. Vastaus oli, että ei. Ja ettei hän varsinaisesti edes halua tavata minua. Se torjunta satutti todella paljon. En vieläkään pysty muistelemaan sitä keskustelua ja tilannetta itkemättä. Marttyyrimaisesti tulee mieleen, että jos en kelpaa ystäväksi yksinäisimmälle ihmiselle, jonka tunnen, niin mikä minä oikein olen...

Silti minä en osaa antaa periksikään. Tunnen edelleen yhdeksi elämäntehtäväkseni helpottaa hänen yksinäisyyttään. Minun seurani ei sitä helpota, mutta tarjoilen hänelle tilaisuuksia tavata ihmisiä, rohkaisen olemaan aktiivisemmin ihmisten suuntaan ja juttelen hänen kanssaan.

Vierailija kirjoitti:

Minä rohkaistuin puhumaan ihmiselle, joka vaikutti yksinäiseltä ja ystävättömältä. Mielestäni juttelu sujui ihan hyvin, ja hän itsekin sanoi, että minulle on helppo puhua. Puhui myös siitä yksinäisyydestä ihan suoraan ja että kärsii siitä.

Minä sitten joskus kysyin, että voitaisiko me olla ystäviä. Vastaus oli, että ei. Ja ettei hän varsinaisesti edes halua tavata minua. Se torjunta satutti todella paljon. En vieläkään pysty muistelemaan sitä keskustelua ja tilannetta itkemättä. Marttyyrimaisesti tulee mieleen, että jos en kelpaa ystäväksi yksinäisimmälle ihmiselle, jonka tunnen, niin mikä minä oikein olen...

Silti minä en osaa antaa periksikään. Tunnen edelleen yhdeksi elämäntehtäväkseni helpottaa hänen yksinäisyyttään. Minun seurani ei sitä helpota, mutta tarjoilen hänelle tilaisuuksia tavata ihmisiä, rohkaisen olemaan aktiivisemmin ihmisten suuntaan ja juttelen hänen kanssaan.

Olipa kurja kokemus. Sinä vaikutat kuitenkin ihanalle ihmiselle:)

Olen aina nauttinut yksinolosta kesäisin, varsinkin toukokuu on ihanaa aikaa, silloin kun ei vielä ole hellettä.

Huomasin yksi kerta, kun kaupunkini face-kirpparille joku oli laittanut ilmoituksen että etsii kaveriseuraa. Sai paljon vastauksia samassa tilanteessa olevilta eli sitä voisi joku täältä kokeilla. :)

Itse olen ehkä enemmän omasta halustani yksin, mutta olen myös suurelta osin tottunut siihen. Usein mietin minkälaista olisi olla muiden samanhenkisten kanssa omana itsenäni, mutta en osaa.. Lapsesta asti en ole osannut solmia ihmissuhteita/kommunikoida oikein :(

Vierailija kirjoitti:

Minä rohkaistuin puhumaan ihmiselle, joka vaikutti yksinäiseltä ja ystävättömältä. Mielestäni juttelu sujui ihan hyvin, ja hän itsekin sanoi, että minulle on helppo puhua. Puhui myös siitä yksinäisyydestä ihan suoraan ja että kärsii siitä.

Minä sitten joskus kysyin, että voitaisiko me olla ystäviä. Vastaus oli, että ei. Ja ettei hän varsinaisesti edes halua tavata minua. Se torjunta satutti todella paljon. En vieläkään pysty muistelemaan sitä keskustelua ja tilannetta itkemättä. Marttyyrimaisesti tulee mieleen, että jos en kelpaa ystäväksi yksinäisimmälle ihmiselle, jonka tunnen, niin mikä minä oikein olen...

Silti minä en osaa antaa periksikään. Tunnen edelleen yhdeksi elämäntehtäväkseni helpottaa hänen yksinäisyyttään. Minun seurani ei sitä helpota, mutta tarjoilen hänelle tilaisuuksia tavata ihmisiä, rohkaisen olemaan aktiivisemmin ihmisten suuntaan ja juttelen hänen kanssaan.

Älä loukkaannu tuosta, ehkä hän ei vain sillä hetkellä halunnut.  Kaikki eivät kärsi yksin olosta.

Olisin iloinen jos minun ystäväni olisi sanonut suoraan, huomasin itse että hän alkoi kyllästyä noin yleensä ihmisiin.

Albinonin Adagio soimaan, kaljakeissi auki ja köyttä rasvaamaan. Mitä sitä ihminen muuta tarvii.