Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Minkälaisena ihmisenä minua pidät tekstin perusteella? Olen aivan hukassa minuuteni kanssa enkä tiedä mitä ajattelisin itsestäni.
29.05.2016 |
Tästä tulee ehkä pitkä teksti mutta tuntuu, että mun on pakko päästä avautumaan jonnekkin.
Olin pienenä todella menevä ja elämäniloa pursuava tyttö. Vaikkakin vanhempani olivat eronneet sekä molemmat alkoholisteja. Äitini konttasi lattialla kännissä sekä puri minua ja sisaruksia leikillään. Muistan että nuo leikit sattui aina kauheesti ja yöt meni siinä kun pelkäsin, että äiti kuolee kun lähti änkyrä kännissä baariin tai toi sieltä miehen ja sitä nussimista jouduin vierestä kuuntelemaan usein. Paljon olin juoppo seurueen ympäröimänä. Äiti myös oli aina sukujuhlissa kännissä ja nolasi meidät täysin, enää tänäpäivänä en pysty olemaan sukulaisten kanssa väleissä. Alkaa heti ahdistamaan ja voi olla, että olen ehkä jopa hieman vihainen kun eivät auttaneet vaikka tiesivät tilanteen.
Isän luona oli mukavampaa sillä vaikka hän joi niin hän ei aiheuttanut ylimäärästä huolta juurikaan. Teki ruuat ja oli baarissa ja kännissä hörisi niitä ja näitä. Ei mitään kummempaa.
Vanhemmat eivät toki ole jatkuvasti olleet kännissä. Äiti on selvinpäin aina sitten korvannut ostamalla kaikkea ja vienyt syömään kun on morkkikset iskeneet ja kivaa on ollut. Ollaanhan me lomailtukin joka usein valitettavasti päättyi äidin kännisekoiluihin ja riitoihin miesystävänsä kanssa.
No ei siinä mitään, olihan meillä isovanhemmat jotka oli ihania, etenkin mummu. Heidän ympäristö oli turvallinen ja ihana lapselle, eläimiä, leikkimökki, huolenpitoa ja rakkautta. Harmikseni he muuttivat kauas pois kun aloin lähestymään yläasteikää ja enää ei ollut turvaverkkoa. Eikä sen koomin olla oltu kauheasti tekemisissä. Mieleeni on tullut parin viime vuoden aikana ikävä muisto, pappani hiplasi pyyhkeen alta alapäätäni ollessani hänen sylissään pienenä. Ahdistavaa. Hänessä kyllä on aina ollut jotain hämärää.
No sitten alkoikin se mikä saa minut kärsimään vieläkin. Ne Askeleet kun pilasin elämäni. Uudet huonot kaverit, olen aina ollut kiltti ja muiden vietävissä. Alkoholi tuli sitten entistä tutummaksi ja pidin siitä liikaakin. Koulu meni huonosti ja join viisi vuotta joka viikko enemmän ja vähemmän. Kaikenlaisia oksettavia sekoiluja ja noloja juttuja mahtuu tuohon. Huonoja suhteita, raskaus(abortti), pikavipit. Poikaystävä joka petti sekä löi ja käytti henkistä väkivaltaa paljon. Olin aivan loppu. Koskaan en valittanut kellekkään, toki kerroin ystävälleni joitakin juttuja mutta paljon pidin sisälläni ja autoin muita. Romahdin jossain vaiheessa ja sain luojan kiitos apua koulun kautta ja pääsin psykologille. Kaiken sekoilun ja suhteiden kanssa taistellessa myös oma äitini ryyppäsi uuden miesystävän kanssa. Haukkuivat lortoksi ja mitä kaikkea, tukistivat ja huusivat. Hyökkäsivät usein kimppuuni. Kaksi vastaan yksi. Kunnes jouduin soittaan poliisit. Pääsin muuttamaan alaikäisenä pois kotoa.
Äiti ei ole koskaan pyytänyt anteeksi tai myöntänyt mitään, päinvastoin hän on aina syyttänyt muita ja vieläpä melko vakuuttavasti. Paljon on tullut nähtyä hakkaamista, verta, sekoilua, riitelyä ja huumeiden käyttöä viime vuosina. Tai no onneksi olen päässyt eroon tuosta ympäristöstä.
Sisareni ovat myös todella kilttejä ihania ihmisiä. Toisella menee todella hyvin, tienaa hyvin, on tunnollinen, ei käytä päihteitä ja elää niin, että on hyvinvoiva. Ei siis ole onneksi sekoillut tai muutenkaan kauheasti saanut vaikutteita lapsuudestamme. Toinen taas on vakavasti mieleltään sairas eikä tule koskaan parantumaan, asuu äitini luona.
Teksti jatkuu..
Kommentit (44)
Ihan ensimmäisenä voisit ainakin katkaista välit alkoholisoituneeseen narsistiäitiisi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos paikkakunnallasi on psyk. pol., niin käy siellä. Ne ovat kuulleet ihan kaiken, eivät tuomitse, jeesaavat eteenpäin askel kerrallaan. Itsehän sen työn lopulta tekee, mutta minä en olisi pärjännyt ilman omaa hoitajaa ja lääkäriäni. Pelkäsin aina, että psykoosini (en tiennyt että olin psykoosissa) ovat niin hulluja, että joudun suljeteulle heti. En joutunut. Osastolla kyllä olin, eikä ole valittamista. Nyt päivä kerrallaan. Voimia sinulle. Olet kokenut hirvittäviä. Se on vaan nousua tästä eteenpäin.
Hei, haluan sanoa sulle vaan sen, että SINÄ et pilannut sun elämää missään vaiheessa. Sinä oot ollut lapsi joka tarvitsi rakkautta, mutta vanhempasi ei sitä pystynyt antamaan vaan päinvastoin opit ettei ihmisiin voi luottaa. Sanot olevasi lukossa; sinun ei ole annettu näyttää tunteitasi, etenkään kielteisiä, etkä välttämättä edes tunnista niitä hyvin. Tässäkin vanhempien olisi pitänyt auttaa lapsesta asti. Olen itsekin alkoholistiperheestä, se laittaa kyllä ihmisen rikki. Mutta siitä voi selvitä. Rohkeudella ja uskolla siihen, että sinäkin olet oikea ihminen joka voi tuntea itsensä ja ilmaista itseään muille. Voit tarvita tukea. Minulla ei ollut oikein ystäviä tai muita auttajia, tie oli pitkä niin.
Kuulostaa niin tutulta kun sanot että toisaalta haluat piiloutua etkä koskaan näyttää tunteitasi, ja sisäisen vihan määrä pelottaa itseäsikin, mutta toisaalta elämäsi odottaa ja toinen osa sinusta haluaa avata kaikki lukot ja alkaa elää. Tilanteesi kuulostaa omaltani muutama vuosi sitten, ihan hukassa kuka olen ja mistä tulen, kun hyvienkin lapsuusmuistojen ajatteleminen sattuu.
Sun olisi tärkeää saada yhteys psykologiin tai yleislääkäriin ja sitä kautta hankkiutua terapiaan. Siellä pääset pikku hiljaa puhumaan asioista, ymmärtämään asioiden yhteydet, miten se ei oo sun syytä, tunnistamaan sun tunteet, ilmaisemaan niitä, luottamaan itseesi, luottamaan ihmisiin... kyllä se siitä, matka on vaan pitkä, mutta mitä muuta sellaisen lapsuuden jälkeen voi odottaakaan. Mutta voit kyllä selvitä, kun vain ymmärrät että oikeasti sinussa ei ole mtään vikaa. Suhteesi ihmisiin ja omiin tunteisisi on vain vinoutunut.
Tunnen vastaavanlaisia tapauksia. Yhteistä niille on, että antavat miehille (jopa minulle!) helposti. Miten sinä?
Hei,
ajattelen, että olet fiksu ja vahva ihminen AP. Hyvin kirjoitit kauheista tapahtumista.
Tarvitset ehdottomasti hyvien ihmisten seuraa, niitäkin nimittäin on olemassa. Paljon voimia sinulle, ja hyvä kun avauduit täällä. Tästä se alkaa kaikki voi mennä vain paremmin.
Äidillesi voi sanoa, että suostut tapaaman vain kun hän on selvinpäin. Jos avaa yhdenkin pullon niin lähde pois.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Järkyttävää, mitä olet joutunut kokemaan ja kestämään. Teki pahaa lukea kun kerroit äitisi ryyppäämisestä, miehistä ja käytöksestä muutenkin. Pappasi oli myös oksettava. Inhottavia ihmisiä sattunut elämääsi.
Sinä sen sijaan vaikutat tekstisi perusteella erilaiselta ja fiksulta. Ei ihme että olet täynnä vihaa ja masennusta, kaikkien kokemusten jälkeen. Osaat kuitenkin analysoida tilannettasi ja kenties itseäsikin, ja voit ehkä katkaista tuon paskan kierteen mihin jouduit syntymään = alkoholismin, välinpitämättömyyden, kenties persoonallisuushäiriöt..
Jos olisin sinä niin katkaisisin myös välit äitiin ja muihin inhottaviin sukulaisiin ja tuttuihin. He eivät ansaitse seuraasi ja estävät paranemisen. Alat kenties voimaan paremmin ilman heitä.
Paraneminen ja auttaminen on sitten varmaan ammattilaisten heiniä. Hae ja vaadi psykoterapiaa, jos et ole jo ollut. Apu ei välttämättä löydy ensimmäisen terapeutin luota, mutta voit tavata ihmisen joka osaa auttaa juuri sinua ja ymmärtää ja jonka kanssa kemiat kohtaavat. Kun olet saanut itsesi parempaan kuntoon, huomaat toivottavasti että maailmassa on mukaviakin ihmisiä ja löydät elämääsi sellaisia.
Nro 4. vielä. Äitisi tapaaminen on tässä vaiheessa huono asia. Hän ei osaa ajatella parastasi. Ajattelet, että hän voi kuolla milloin vain, ja jos nyt hylkäisit hänet, ja hän kuolisi, olisit hylännyt äitisi ikuisesti. Sinun syytäsi, kunka et auttanut heikkoa ätiä jne.. Tunnet paljon syyllisyyttä. Äidissäsi roikkumalla ja tuolla ajatusketjulla kuitenkin vältät vain alkuperäisen hylkäyskokemuksesi tuntemista, sen myöntämistä, että äitisi ei sittenkään ollut 'äiti', niin kuin haluamme sen ymmärtää ehdottoman rakkauden kokemuksen kautta, eikä hän nytkään äitimäisesti huolehdi sinusta. Pikemminkin hän riippuvuuksineen ja sekoiluineen kaatuu enemmän vastuullesi, ja saa taas sinut uskomaan, että kaikki oli omaa syytäsi. Se ei ole totta. Sano hänelle, että tarvitset tilaa käsitellä vaikeita tunteitasi ja ota etäisyyttä, rohkeasti!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sinulla on myös selkeä riippuvuusongelma. Ota yhteys A-klinikkaan
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tunnen vastaavanlaisia tapauksia. Yhteistä niille on, että antavat miehille (jopa minulle!) helposti. Miten sinä?
Joo kyllä nuoruudessani kun sekoilin niin valitettavasti sekaannuin teikäläisiin jotka eivät kunnioittaneet naisia ollenkaan. Niistä tuli vain kauhea olo selvinpäin. Aloin inhoamaan itseäni ja muutenkin miehistä tuli kauhea olo kun minua petettiin ja käyttäydyttiin väkivaltaisesti. Miesviha syntyi ja sairastuin syömishäiriöön.
Onneksi sekin on ohi ja en enää todellakaan lähde väärin perustein harrastamaan seksiä vaan vain jos todella sitä haluan, en sen takia että saisin hyväksyntää.
Ap
Katkaise välit äitiisi. Niin kauan kuin hänessä roikut, et edes pääse työstämään traumojasi kunnolla. Kirjoituksestasi päätellen et ole ollenkaan niin tyhmä kuin mitä luulet. Tuo teksti on älykkään ihmisen kirjoittama. Tietysti yleissivistyksesi on voinut jäädä heikoksi, mutta potentiaalia sinussa on varmasti vaikka mihin. Se "äiti" nyt vaan hiuksista v*ttuun ja sitten keskustelemaan lääkärin kanssa hoitovaihtoehdoista. Työssäkäyvänä saat varmasti järjestettyä terapiaa itsellesi. Tsemppiä. <3
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Hei, haluan sanoa sulle vaan sen, että SINÄ et pilannut sun elämää missään vaiheessa. Sinä oot ollut lapsi joka tarvitsi rakkautta, mutta vanhempasi ei sitä pystynyt antamaan vaan päinvastoin opit ettei ihmisiin voi luottaa. Sanot olevasi lukossa; sinun ei ole annettu näyttää tunteitasi, etenkään kielteisiä, etkä välttämättä edes tunnista niitä hyvin. Tässäkin vanhempien olisi pitänyt auttaa lapsesta asti. Olen itsekin alkoholistiperheestä, se laittaa kyllä ihmisen rikki. Mutta siitä voi selvitä. Rohkeudella ja uskolla siihen, että sinäkin olet oikea ihminen joka voi tuntea itsensä ja ilmaista itseään muille. Voit tarvita tukea. Minulla ei ollut oikein ystäviä tai muita auttajia, tie oli pitkä niin.
Kuulostaa niin tutulta kun sanot että toisaalta haluat piiloutua etkä koskaan näyttää tunteitasi, ja sisäisen vihan määrä pelottaa itseäsikin, mutta toisaalta elämäsi odottaa ja toinen osa sinusta haluaa avata kaikki lukot ja alkaa elää. Tilanteesi kuulostaa omaltani muutama vuosi sitten, ihan hukassa kuka olen ja mistä tulen, kun hyvienkin lapsuusmuistojen ajatteleminen sattuu.
Sun olisi tärkeää saada yhteys psykologiin tai yleislääkäriin ja sitä kautta hankkiutua terapiaan. Siellä pääset pikku hiljaa puhumaan asioista, ymmärtämään asioiden yhteydet, miten se ei oo sun syytä, tunnistamaan sun tunteet, ilmaisemaan niitä, luottamaan itseesi, luottamaan ihmisiin... kyllä se siitä, matka on vaan pitkä, mutta mitä muuta sellaisen lapsuuden jälkeen voi odottaakaan. Mutta voit kyllä selvitä, kun vain ymmärrät että oikeasti sinussa ei ole mtään vikaa. Suhteesi ihmisiin ja omiin tunteisisi on vain vinoutunut.
Oho tuli itku kun luin, ehkä koska ymmärrät, kiitos siitä. Ehkä mun tosiaan pitäs hakee apua, ei siitä haittaakaan ehkä ole jos pidemmälle elämää mietitään. Kunhan saan raha-asioita ensin kuntoon. Sinullakin on ollut vaikeaa ja olet ollut samankaltaisessa tilanteessa kun mä, kiva kuulla jos sieltä tosiaan päästään vielä ylöskin. Vaikka pakko sanoa, että olen ylpeä itsestäni siinä, että mietin elämääni ja lähdin pois ja pystyn tekemään töit, että ylös tässä ollaan jo vähän päästykkin onneksi vaikka oma pää on silti aivan sekaisin kaikesta kuormituksesta vielä. Kiitos kun vastasit ja tsemppasit, pelkkää hyvää elämääsi :)
Ap
Luin koko tekstisi. Olen kokenut vähän erilaisia pahoja asioita ja olen myös tuossa lukkotilassa nyt. Ennen sekoilin, nyt olen rauhoittunut mutta en osaa/uskalla elää. Olen saanut terapiaa, sen aikana välit sukulaisiin on tuntuneet tosi ahdistavilta ja olen vähentänyt kontakteja. Se, että tajuaa miten asiat on menneet, sattuu mutta vie eteenpäin, toivottavasti. Terapiassa olen huomannut, miltä tuntuu kun tunteitani ei torjuta vaan saan ilmaista ne. Se on vaikeaa, en yleensä tiedä miltä tuntuu ja miten se sanotaan ja ilmaistaan. On ihanaa ,kun on joku johon luottaa.
Tsemppiä sulle ja kiitos aloituksesta, se auttoi muakin paljon.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kiitos jokaiselle vastanneelle. Luen näitä kommentteja uudestaan ja uudestaan ja mietin miten voisin toteuttaa neuvot. Ihania tsemppaavia viestejä ja hyviä pointteja. Tuo, että katkaisisin äitiini välit on vähän moimutkaisempaa. Tahtoisin tavallaan oikeasti eroon hänestä tai että hän parantuisi vaikkei kyllä koskaan varmaan parannukkaan.
Mutta yritän vähän vielä avata äitini ja minun suhdetta.
Kaikesta huolimatta vaikka äiti on ollut kamala, ei vain minulle vaan kaikille läheisilleen. Vienyt rahat, pettänyt, haukkunut jne. Niin hän on itsekin kokenut pahaa lapsuudessaan, hän on myöskin ollut joskus kuulemma ihana ihminen ja on kyllä välillä vieläkin. Vaikkakin jollain tavalla etäinen, selvinpäin meillä on ollut ihan kivaa mutta hän on silloin jossain muualla, ei läsnä. Kännissä hän kertoo usein rakastavan, tekee ruokaa ja antaa rahaa. Tähän väliin kerron, että olen parikymppinen ja töistä huolimatta melkoisissa vaikeuksissa joten se muutamakymppi auttaa kyllä välillä. En nyt kuitenkaan todellakaan rahan takia ole äitiini väleissä.
Olen vain se hänen tyttönsä joka helvetti soikoon meni samoja polkuja pitkin ja suistui viinan läträämiseen. Olemme siis ryypänneet yhdessäkin ja minäkään en ole ollut enkeli häntä kohtaan humalassa. Tosin koskaan en ole ollut väkivaltainen mutta olen loukannut sanoilla ja varastanut rahaa. Tunnen tästä huonoa omatuntoa ja tiedän että äitinikin tuntee omista hölmöyksistään. Tosin en tiedä miksi ei ole pyytänyt anteeksi koskaan tai miksi hän on aina halunnut viedä minusta mehut ja arvostella minun tekemisäni ja katsoa alakanttiin. Koskaan ei ole kehunut saavutuksiani tai ollut ylpeä, ei edes lapsena.
Tavallaan suoraansanottuna ärsyttää koko ämmä ja ärsyttää että näen minussa ja äidissä paljon samaa, tai sen rikkinäisen ihmisen. Siksi kai myös säälin häntä koska tiedän, ettei ole helppoa ollut ja onhan hän auttanut mua. Kuitenkin aina korvaa kaiken riidan sun muun tavaroilla, rahalla yms. Nytkin laittoi viestin että laittoi rahaa tilille, ei ole pyytänyt anteeksi viime viikosta. Ei pyytänyt kun vastasin puhelimeen (vain siksi että tiedän että kaikki on varmasti kunnossa) ja kun sanoin, ettei huvita jutella niin ihmetteli että miksen tahdo jutella hänen kanssaan. Ehkä hän pitää jo itsestäänselvyytenä että annan kaiken anteeksi ja hän saattaa kiristää minun aikaisemmilla sekoiluilla ja sanoilla että saisin huonon omatunnon ja oltaisiin väleissä. En tiedä mitä ajatella, taidan roikkua hänessä ja yrittää aina saada jotain hyväksyntää. Tai sitten olen pahalla tuulella hänelle ja puhun loukkaavasti, kun viha puskee läpi.
Hävettää kyllä valtavasti mihin soppaan itseni sain juotettua. No onneksi olen noista kuvioista kaukana. Ehkä olisi hyvä jos tosiaan näkisimme vain niin että äiti olisi selvä jos siihen pystyy.
Ap
Yhden asian näen selvästi sun tekstistä ja se on tämä: sinä et ole tyhmä. Osaat kuvailla ja kertoa yllättävän lyhyesti lapsuudesta, josta voisi noilla spekseillä kirjoittaa kirjan. Kuvailet tunteitasi ja toimintaasi todella fiksusti.
Sulla on ollut aika kamala lapsuus ja mulle tuli paha mieli sun puolesta. Ansaitset paljon rakkauta ja halauksia.
Ymmärrän senkin, että tunnet vihaa. Se on kuule ihan ymmärrettävää.
Mun neuvo on kaksiosainen: ensinnäkin tarvitset keskusteluapua ja terapiaa noiden asioiden ja tunteiden läpikäymiseen. Hae sitä ja jatka asioiden käsittelyä. Toinen on tuo vihan purkaminen ja lisävirkeyden saaminen, ja siihen auttaa joku räjähtävä, kaikki mehut vievä liikunta. Juokseminen? Tai uiminen, jos haluat treenata "eristyksissä", se on hyvin meditatiivista myös. Tai jokin kontaktilaji, tai kuntonyrkkeily. Ihan metsissä pinkominen tai pyöräilykin voisi toimia. Saat liikunnasta energiaa ja apua ja sen avulla voit purkaa tunteita myös.
Niin kuin täällä muutkin ovat kommentoineet, että vaikutat kuitenkin järkevältä. Osaat katsoa taaksepäin ja huomaamaan miten väärin muut ovat kohdelleet sinua ja mitkä ovat kenties vaikuttaneet omaan käytökseesi.
Olet kiltti, ehkä hieman liiankin kiltti. Vertaat omaa käytöstä äitiisi, siinä on kuitenkin ero. Hän on sinun äiti ja hänen olisi pitänyt pitää huolta susta, rakastaa ja kasvattaa. Siinä on myös aika iso ero, että sinä haluat tehdä muutoksen elämääsi mutta onko äitisi näyttänyt muutoksen merkkejä? Äidillä on sinut mutta silti hän on jatkanut samaa rataa, siinä on iso ero. Älä vertaa itseäsi äitiin, olette kuitenkin erilliset persoonat. Ymmärrän myös, että haluat hyvinä aikoina unohtaa äitisi huonoudet mutta "älä mene siihen lankaan." Ota etäisyyttä äitiisi ja, ole tekemisissä vain silloin, kun hän on selvinpäin. Haleudu myös terapiaan ja yritä vähentää alkoholon käyttöä. Varmasti terapian kautta pystyt alkaa rakastaa ja kunnoittamaan itseäsi ja jättämään menneet taakse ja keskittymään tulevaan. Voimia!
Vierailija kirjoitti:
Yhden asian näen selvästi sun tekstistä ja se on tämä: sinä et ole tyhmä. Osaat kuvailla ja kertoa yllättävän lyhyesti lapsuudesta, josta voisi noilla spekseillä kirjoittaa kirjan. Kuvailet tunteitasi ja toimintaasi todella fiksusti.
Sulla on ollut aika kamala lapsuus ja mulle tuli paha mieli sun puolesta. Ansaitset paljon rakkauta ja halauksia.
Ymmärrän senkin, että tunnet vihaa. Se on kuule ihan ymmärrettävää.
Mun neuvo on kaksiosainen: ensinnäkin tarvitset keskusteluapua ja terapiaa noiden asioiden ja tunteiden läpikäymiseen. Hae sitä ja jatka asioiden käsittelyä. Toinen on tuo vihan purkaminen ja lisävirkeyden saaminen, ja siihen auttaa joku räjähtävä, kaikki mehut vievä liikunta. Juokseminen? Tai uiminen, jos haluat treenata "eristyksissä", se on hyvin meditatiivista myös. Tai jokin kontaktilaji, tai kuntonyrkkeily. Ihan metsissä pinkominen tai pyöräilykin voisi toimia. Saat liikunnasta energiaa ja apua ja sen avulla voit purkaa tunteita myös.
Tuli hyvä mieli kun luin tekstisi, kiitos :) kyllä minun täytyy varmaan hakea apua, pelkään jo senkin puolesta, että kilahdan töissä joku kaunis päivä väsyneenä tai sitten masennun niin pahasti että olen kyvytön sinne menemään enkä kestä menettää työpaikkaa ainakaan. Joten jospa näitä tunteita alkaisin jossain vähän avaamaan ja pääsisin joskus ihan oikeasti elämään ja nauttimaan, ehkäpä pyytetömästä rakkaudestakin.
Urheilu todellakin tekisi hyvää tai yhden ihanan asian haluan toteuttaa ja etsiä lähistöltä jonkun syrjärannan jonne voisin kesäiltaisin mennä yksin rentoutumaan ja uimaan. Vielä kun alkaisin miettimään miten voisin paremmin, löytää mielenkiinnon kohteita ja ehkäpä ruveta katsomaan sitä politiikkaa, tahdon itselleni täydellisen perussivistyksen vielä. Lopettaa kaikki päihteet kokonaan (alkoholi, tupakka) ja olla ihan tavallinen ihminen. Nyt olen kyllä rikkinäinen vähän jokaiselta elämän osa-alueelta. Enkä koskaan olisi halunnut tällaiseksi renttumaiseksi tytöksi kasvaa vaan fiksuksi ja sivistyneeksi. On minulla onneksi haaveita, ehkä jopa toteutettavissa olevia kunhan paranen mieleltäni pikkuhiljaa..
Ap
Hei,
Olin välillä poissa palstalta, ja kirjoitin kotihommien sivussa tuota allaolevaa sinulle - ajatus lentää parhaiten silloin kun tiskaan! :)
Samantyyppisiä ajatuksia on siis muillakin ollut! Ja asiaan!
Todella kovaa on elämäsi on ollut, ei ole ihme että tunnet olevasi lukossa.
Näin ulkopuolisen silmissä vaikutat kuitenkin fiksulta ja hyvin selviytyvältä naiselta! Kirjoitat pohdiskelevasti ja oivaltavasti tapahtuneista asioista ja omista tunteistasi. Et kuitenkaan varmaan huomaa itse kaikkea sitä hyvää ja hienoa, jota olet itse saanut aikaan, huonoista eväistä huolimatta! Moni muu olisi jäänyt kerälle makaamaan, tai jatkanut vanhempien aloittamaa pahaa kierrettä.
Enkä siis ihmettele sitä, ettet näe tuota voimaa ja hyvää itsessäsi: et ole lapsena saanut vanhemmiltasi sellaista rakkautta, välittämistä ja huomioimista, jonka pitäisi olla itsestäänselvää. Miten voisitkaan kokea itsesi arvokkaaksi ja tärkeäksi; isäsi oli se parempi vanhempi kun vain (!!!) joi, verrattuna äitiisi, joka oli lisäksi väkivaltainen ja pelottava!
En tiedä, auttaisiko sinua ajatella, että olit syntyessäsi itsenäsi suunnattoman tärkeä ja arvokas ihminen. Suloinen, ihana, pieni tyttövauva, joka oli kaiken suojelun, hoivan ja hellimisen tarvitseva ja ansaitseva, ja vanhempasi rumasti ja piittaamattomasti rikkoivat sinua. Se oli väärin.
Olet jo tosi paljon korjannut särjettyä vahvemmaksi, ja jatkat hienosti edelleen, et ole lannistunut - nytkin kurotat kohti elämää ja muita ihmisiä, esim näin nettipalstan välityksellä.
Sanoit, ettet nyt pysty hakemaan apua. Pidä kuitenkin asia mielessä! Uskon, että myöhemmin voisit todella hyödyntää kognitiivista keskusteluterapiaa, juuri tuon erittelevän ja asioita jäsentämään pyrkivän ajattelusi ja eteenpäin katsovan luonteesi ánsiosta.
Jos sinusta tuntuu, että se olisi tässä tilanteessa liian rankkaa, voisit ehkä koettaa eräänlaista self-help-projektia...
Tarkoitan, että voisit ihan tietoisesti keskittyä listaamaan asioita, joita olet onnistuneesti tehnyt ja suorittanut. Menneet juomiset ja vipit ym. ovat menneitä, reagoit silloin pahaan oloosi siten kuin sillä hetkellä pystyit. Kohtelit ehkä itseäsi arvottomana, koska koit silloin, ettet parempaa ansaitse? Jokin kuitenkin sai sinut haluamaan muuta ja enemmän - osaisitko analysoida, mikä sai sinut näkemään, että tarvitset jotain muuta, enemmän? Sen oivalluksen varaan, osaatpa pukea sen sanoiksi tai et, on hyvä rakentaa lisää! Äläkä listaa vain menneitä harmeja ja korjausliikkeitäsi, vaan keskity myös positiiviseen tulevaisuuteesi ns. käytännöllisin pikkuaskelin... Jatkan vielä asiasta!
Hassua, että juuri tänään kun tästä kirjotin niin äiti on ottanut kovasti yhteyttä. Olen lyönyt luurin pari kertaa kun soittanut. En oo vaan pystyny vastaan. Yhteen puheluun vastasin koska pelko on aina perseessä jos jotain on sattunut ja siinä puhelussa sanoin yhden lauseen ja lopetin.
Pyysi jopa anteeksi viestillä kännissä.. muuta en sit juuri ymmärrä viestistä.
"Voinko pyytää anteeksi mutta ette voi olla veljesi kanssa oikeassa mutta muakin huonompia on .On olen ihminen"
:D luoja sentään. Vastasin kyllä niinkun joku kehoitti mua aikasemmin hänelle sanomaan että tarvitsen aikaa ajatella tilannetta ja pyysin laittamaan elämänsä järjetykseen. Vaikka tiedän ettei sitä ole kyllä tapahtumassa...
Ap
Alue: Aihe vapaa
Tuossa oli siis taustaa jonkun verran ja ongelmani on se, että olen täysin lukossa. En pysty juuri näyttämään aitoja tunteitani, en pysty olemaan ns esillä. Rauhotuin kun tajusin, ettei elämäni voi jatkua niin kun se oli monta vuotta jatkunut(viina ja sekoilu). Minua ahdisti koko ajan ja vihasin itseäni. Oli hyvin lähellä, etten tehnyt itsemurhaa.
Lähdin pois koko kaupungista, onneksi.
Hyviä ystäviä minulla onkin siellä mutta tuntui ettei hekään saa minussa sitä jonkinlaista tyhjiöö täytettyä. He juoruilivat ja puhuivat pahaa muista, tuntui että minua painostettiin jatkuvasti johonkin ja olin sidoksissa. En vain nauttinut enää kenenkään seurasta.
Nyt minulla on vain työ täällä ja onneksi pidänkin työstäni. Kuitenkin en tiedä mitä elämää tämäkään on.
Makaan sängyssä, en tahdo lähteä mihinkään töiden jälkeen.
Viikonloppuna otan olutta ja pelaan.
Raha-asiat sotkin jo ajat sitten, peliriippuvuutta yritän hillitä ja yritän koko ajan tsempata itseäni. Siivoamaan sun muuta. Ajatuksissa kuitenkin pyörii hiljaa koko ajan itsemurha. Tuntuu, että pilasin jo elämäni.
En tiedä asioista mitään, haluaisin olla sivistynyt ja tietää politiikasta edes jotain, haluaisin osata kieliä ja tietää asioista, en ole koskaan päässyt matkustamaan. En ole oppinut mitään nuoruuteni aikana. Jopa oma äitini sanoi minun olevan panama tasoa.
En osaa keskustella ihmisten kanssa koska olen oikeasti niin tyhmä enkä tosiaan tiedä asioista. Pitäisi jaksaa kiinnostua mutta kotona istun yksin, poltan tupakkaa ja luen asioita. Odotan seuraavaa työpäivää ja masennun. Tavallaan tahdon olla piilossa tai sitten en vain tiedä mitä tekisin.
Tämä loppuosa tekstistä on sekava, tiedän. Mutta en oikein tiedä mitä tässä elämässä tekisin.
Viime viikolla kävin moikkaamassa äitiäni, ei olisi kannattanut. Sai kilarin kännissä, haukkui pystyyn ja kahlitsi minut miesystävänsä kanssa kotiinsa kunnes veljeni tuli auttamaan. En edes tiedä tahdonko olla väleissä hänen kanssaan enää. Kuitenkin hän on äitini ja voi kuolla koska vain.
Minussa on niin paljon vihaa. Olen todella vihainen koko ajan mutta en näyt sitä muille. Ja itsekin yritän olla koko ajan neutraalisti vaikka olen kotona yksin, yritän rauhoitella mieltäni ja olla ajattelematta mitään. En edes uskalla usein katsoa menneisyyttäni, edes niitä hyviä muistoja. Rupee ahdistamaan. Nykyään ainoat tunteet jotka sallin itselleni on olla tuntematta mitään tai olla iloinen. Onkohan tämä elämää, ei mitään mielenkiintoa, pelkkää ponnistelua etten pääse masentumaan uudestaan.
Edes apua en osaa lähteä pyytämään koska en uskalla puhua, tuntuu, että kurkussani olisi joku möykky jota en saa vain ulos jos asioista pitäisil puhua. En todellakaan pysty, ehkä häpeän liikaa tai pelkään sitä kuollettavaa masennusta. Enkä voi masentua koska työ on minulle kaikki kaikessa.
Elämäni tiivistettynä. Osaako joku neuvoa?