Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Minkälaisena ihmisenä minua pidät tekstin perusteella? Olen aivan hukassa minuuteni kanssa enkä tiedä mitä ajattelisin itsestäni.
29.05.2016 |
Tästä tulee ehkä pitkä teksti mutta tuntuu, että mun on pakko päästä avautumaan jonnekkin.
Olin pienenä todella menevä ja elämäniloa pursuava tyttö. Vaikkakin vanhempani olivat eronneet sekä molemmat alkoholisteja. Äitini konttasi lattialla kännissä sekä puri minua ja sisaruksia leikillään. Muistan että nuo leikit sattui aina kauheesti ja yöt meni siinä kun pelkäsin, että äiti kuolee kun lähti änkyrä kännissä baariin tai toi sieltä miehen ja sitä nussimista jouduin vierestä kuuntelemaan usein. Paljon olin juoppo seurueen ympäröimänä. Äiti myös oli aina sukujuhlissa kännissä ja nolasi meidät täysin, enää tänäpäivänä en pysty olemaan sukulaisten kanssa väleissä. Alkaa heti ahdistamaan ja voi olla, että olen ehkä jopa hieman vihainen kun eivät auttaneet vaikka tiesivät tilanteen.
Isän luona oli mukavampaa sillä vaikka hän joi niin hän ei aiheuttanut ylimäärästä huolta juurikaan. Teki ruuat ja oli baarissa ja kännissä hörisi niitä ja näitä. Ei mitään kummempaa.
Vanhemmat eivät toki ole jatkuvasti olleet kännissä. Äiti on selvinpäin aina sitten korvannut ostamalla kaikkea ja vienyt syömään kun on morkkikset iskeneet ja kivaa on ollut. Ollaanhan me lomailtukin joka usein valitettavasti päättyi äidin kännisekoiluihin ja riitoihin miesystävänsä kanssa.
No ei siinä mitään, olihan meillä isovanhemmat jotka oli ihania, etenkin mummu. Heidän ympäristö oli turvallinen ja ihana lapselle, eläimiä, leikkimökki, huolenpitoa ja rakkautta. Harmikseni he muuttivat kauas pois kun aloin lähestymään yläasteikää ja enää ei ollut turvaverkkoa. Eikä sen koomin olla oltu kauheasti tekemisissä. Mieleeni on tullut parin viime vuoden aikana ikävä muisto, pappani hiplasi pyyhkeen alta alapäätäni ollessani hänen sylissään pienenä. Ahdistavaa. Hänessä kyllä on aina ollut jotain hämärää.
No sitten alkoikin se mikä saa minut kärsimään vieläkin. Ne Askeleet kun pilasin elämäni. Uudet huonot kaverit, olen aina ollut kiltti ja muiden vietävissä. Alkoholi tuli sitten entistä tutummaksi ja pidin siitä liikaakin. Koulu meni huonosti ja join viisi vuotta joka viikko enemmän ja vähemmän. Kaikenlaisia oksettavia sekoiluja ja noloja juttuja mahtuu tuohon. Huonoja suhteita, raskaus(abortti), pikavipit. Poikaystävä joka petti sekä löi ja käytti henkistä väkivaltaa paljon. Olin aivan loppu. Koskaan en valittanut kellekkään, toki kerroin ystävälleni joitakin juttuja mutta paljon pidin sisälläni ja autoin muita. Romahdin jossain vaiheessa ja sain luojan kiitos apua koulun kautta ja pääsin psykologille. Kaiken sekoilun ja suhteiden kanssa taistellessa myös oma äitini ryyppäsi uuden miesystävän kanssa. Haukkuivat lortoksi ja mitä kaikkea, tukistivat ja huusivat. Hyökkäsivät usein kimppuuni. Kaksi vastaan yksi. Kunnes jouduin soittaan poliisit. Pääsin muuttamaan alaikäisenä pois kotoa.
Äiti ei ole koskaan pyytänyt anteeksi tai myöntänyt mitään, päinvastoin hän on aina syyttänyt muita ja vieläpä melko vakuuttavasti. Paljon on tullut nähtyä hakkaamista, verta, sekoilua, riitelyä ja huumeiden käyttöä viime vuosina. Tai no onneksi olen päässyt eroon tuosta ympäristöstä.
Sisareni ovat myös todella kilttejä ihania ihmisiä. Toisella menee todella hyvin, tienaa hyvin, on tunnollinen, ei käytä päihteitä ja elää niin, että on hyvinvoiva. Ei siis ole onneksi sekoillut tai muutenkaan kauheasti saanut vaikutteita lapsuudestamme. Toinen taas on vakavasti mieleltään sairas eikä tule koskaan parantumaan, asuu äitini luona.
Teksti jatkuu..
Kommentit (44)
Char kirjoitti:
Hei,
Olin välillä poissa palstalta, ja kirjoitin kotihommien sivussa tuota allaolevaa sinulle - ajatus lentää parhaiten silloin kun tiskaan! :)
Samantyyppisiä ajatuksia on siis muillakin ollut! Ja asiaan!
Todella kovaa on elämäsi on ollut, ei ole ihme että tunnet olevasi lukossa.
Näin ulkopuolisen silmissä vaikutat kuitenkin fiksulta ja hyvin selviytyvältä naiselta! Kirjoitat pohdiskelevasti ja oivaltavasti tapahtuneista asioista ja omista tunteistasi. Et kuitenkaan varmaan huomaa itse kaikkea sitä hyvää ja hienoa, jota olet itse saanut aikaan, huonoista eväistä huolimatta! Moni muu olisi jäänyt kerälle makaamaan, tai jatkanut vanhempien aloittamaa pahaa kierrettä.
Enkä siis ihmettele sitä, ettet näe tuota voimaa ja hyvää itsessäsi: et ole lapsena saanut vanhemmiltasi sellaista rakkautta, välittämistä ja huomioimista, jonka pitäisi olla itsestäänselvää. Miten voisitkaan kokea itsesi arvokkaaksi ja tärkeäksi; isäsi oli se parempi vanhempi kun vain (!!!) joi, verrattuna äitiisi, joka oli lisäksi väkivaltainen ja pelottava!
En tiedä, auttaisiko sinua ajatella, että olit syntyessäsi itsenäsi suunnattoman tärkeä ja arvokas ihminen. Suloinen, ihana, pieni tyttövauva, joka oli kaiken suojelun, hoivan ja hellimisen tarvitseva ja ansaitseva, ja vanhempasi rumasti ja piittaamattomasti rikkoivat sinua. Se oli väärin.
Olet jo tosi paljon korjannut särjettyä vahvemmaksi, ja jatkat hienosti edelleen, et ole lannistunut - nytkin kurotat kohti elämää ja muita ihmisiä, esim näin nettipalstan välityksellä.
Sanoit, ettet nyt pysty hakemaan apua. Pidä kuitenkin asia mielessä! Uskon, että myöhemmin voisit todella hyödyntää kognitiivista keskusteluterapiaa, juuri tuon erittelevän ja asioita jäsentämään pyrkivän ajattelusi ja eteenpäin katsovan luonteesi ánsiosta.
Jos sinusta tuntuu, että se olisi tässä tilanteessa liian rankkaa, voisit ehkä koettaa eräänlaista self-help-projektia...
Tarkoitan, että voisit ihan tietoisesti keskittyä listaamaan asioita, joita olet onnistuneesti tehnyt ja suorittanut. Menneet juomiset ja vipit ym. ovat menneitä, reagoit silloin pahaan oloosi siten kuin sillä hetkellä pystyit. Kohtelit ehkä itseäsi arvottomana, koska koit silloin, ettet parempaa ansaitse? Jokin kuitenkin sai sinut haluamaan muuta ja enemmän - osaisitko analysoida, mikä sai sinut näkemään, että tarvitset jotain muuta, enemmän? Sen oivalluksen varaan, osaatpa pukea sen sanoiksi tai et, on hyvä rakentaa lisää! Äläkä listaa vain menneitä harmeja ja korjausliikkeitäsi, vaan keskity myös positiiviseen tulevaisuuteesi ns. käytännöllisin pikkuaskelin... Jatkan vielä asiasta!
Nyt en tiedä miten aloittaisin vastaamalla viestiisi. Mutta sanon nyt ainakin alkuun, että tunteet nousi pintaan. Varsinkin tuossa kohdassa, että isä oli parempi vanhempi koska vain joi..
Se jotenkin pysäytti koska en ole ajatellut asiaa noin, että edes juomista ei pitäisi sietää lapsena. Se on aina ollut niin normaalia, en ole koskaan vihannut esimerkiksi kännisiä ihmisiä elleivät ole olleet uhkaavia niin kuin äitini. En halua soimata tai kieltää keneltäkään juomista seurassani tai muuta, äiti taitaa olla ainut joka sen on vetänyt yli minun mittapuulla, toisinsanoen en ole koskaan ymmärtänyt varmaankaan rajoja, en omiani enkä miten paljon minun tulisi sietää muilta. Kuuntelen vittuiluakin vaikka kuinka kauan ennen kun pystyn sanomaan vastaan. En pysty pitämään omia puoliani kovin hyvin, tosin on se jollain tavoin sekin taito kehittynyt tässä matkan varrella kun on ollut noita helvetin ihania poikaystäviä.. ja ystäviä. No nyt meni yli nää mun ajatukset mutta ainakin pistit ajattelemaan :D
En näe itsessäni oikeasti juuri hyvää. Se on kauhea valitettava totuus. Mikään suorittaminen ei välttämättä riitä kovin pitkälle omassa tyytyväisyydessä. Esim. Tuo työpaikka jonka sain sattumalta ja missä olen valtavasti saanut kehuja.. olen vain hämmästynyt niistä ja yrittänyt parhaani. Juuri uskomatta noita kehuja, onhan se kiva kuitenkin kun kannustetaan. Kun saan kritiikkiä niin pääni valtaa aivan kauhea häpeän tunne, petyn itseeni paljon ja jopa suutun itselleni. Sitten otan valtavan paineen miten voin korjata epäkohdat ja yritän kovempaa sekä rankaisen itseäni, esim. jättämällä työpaikan lounaan välistä ja jatkamalla töitä.
En pysty myöskään ajattelemaan itseäni rakkautta tarvitsevana vauvana, se tuo enneminkin vihan tunteen pintaan. Tavallaan tuntuu, etten ole ihminen tai siis kuulu joukkoon. Vielä ainakaan, kunhan saan nuo päihteet ja kaiken pahan pois sekä sivistyksen voisin tuntea olevani sellainen jota todella rakastan ja olen ylpeä. En todellakaan tahdo angstata mutta todella tunnen olevani ns ihmis turhake. On kuitenkin ihanaa kun minusta on jotain hyötyä töissä ja saan esimerkiksi auttaa burnoutin partaalla olevaa pomoani ja muita. Rakastan muiden auttamista vaikkakin joskus se kuormitti vihaan saakka kun vedettiin kun pässiä narussa eikä kunnioitettu.
Olin siis jossain vaiheessa Vaimoke joka teki kaikki rahansa juovalle rentulle ruuat, ostin välillä kaljat ja tupakat. Tein vaikka mitä, saadakseni vissiin rakkautta sitten. En edes uskaltanut sanoa mihinkään ei. Onneksi monien itkujen ja vihan jälkeen luonne kasvoi ja olen oppinut sanomaan ei ainakin joissakin tapauksissa.
Mutta hei, osaan mä välillä olla kiitollinen itselleni. Olen vaan niin hemmetin onnellinen välillä kun uskalsin lähteä ja jättää kaiken taakse!
Olin juuri tekemässä itsemurhaa niihin aikoihin kunnes kuin taivaalta tipahti suurenmoinen työtarjous kun olin yhden keikan vetänyt hyvin ja lähdin sitten yhtään epäröimättä kaupungista ja otin työn vastaan.
Ajattelin, että viimeinen hetki muuttaa elämäni.
En ole katunut päivääkään enkä ole läheskään niin masentunut enää ja olen iloinen kun olen käynyt töissä tunnollisesti, en juo paljoa ja pärjään aika hyvin yksikseni. Siinä jo pieni lista mihin voin olla tyytyväinen.
Tulipas multa paljon tekstiä taas, pistit mut tosissaan miettimään kaikkea :D
Olet muuten ihana, kiitos.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kirjoita pitkä kirje äidillesi miltä on tuntunut hänen käytöksensä, liitä aa kerhon numerot ja pyydä että seuraavan kerran ottaa yhteyttä kun on ottanut sinne yhteyttä, jos ei ota niin vedä välit poikki. Sen jälkeen hoida masennuksesi ja ala hoitaa itseäsi. Muista että masennus pakottaa pysähtymään miettimään elämää ja uskon että se on luonnon keino näyttöä että nyt on aika muuttaa elämänsä suuntaa. Sinulla se on varmaan päihteet jotka lisäävät masentuneisuutta. Haasta itsesi olemaan vuoden juomatta pisaraakaan, lenkkeile, nää ystäviä, kirjoita päiväkirjaa ja katso miten jonkun ajan päästä alkaa elämä tuntumaan selkeämmältä :) puhun siis kokemuksesta, paniikkihäiriöni joka on rajoittanut elämääni teini-ikäisestä asti lähti, nautin pitkästä aikaa pienistä asioista ja uskallan enemmän nyt kun olen ollut elokuusta asti juomatta. Suosittelen kokeilemaan <3
Char kirjoitti:
Minusta sen verran, että ex-mieheni diagnoisoitiin suhteemme aikana narsisten persoonsallisuushäiriön piirteitä omaavaksi. Minulla oli hyvät ja hellät vanhemmat, rakastava koti (omine vaikeuksineen, tietenkin) jne, hyvä ja kiva kokemus miehistä tuota ennen. En voinut käsittää sitä, mitä suhteessamme tapahtui - kun aloin oireilla, hakeuduin onneksi lääkäriin. Minulla todettiin siinä vaiheessa keskivaikea depressio, jouduin ensin sairaslomalle ja sitten kuntoustuelle. Onneksi pääsin terapiaan, joka jatkuikin vuosia. Osasin lopettaa suhteen, mutta olin jo sairastunut vakavasti, eikä mies tietenkään hyväksynyt "hylkäämistä", vaan alkoi ahdistella ja häiriköidä. Mitkään keinot eivät tepsineet; pahimpina aikoina linnottauduin kotiin, kun en uloskaan uskaltanut. Kävin pakolliset kaupat ja lääkärit taksilla, vaikkei rahaa olisi ollut.
Lopulta tilanne äityi niin pahaksi, että jouduin hakemaan lähestymiskieltoa. Se oli raskas ja kuluttava projekti, vaikka oli ihana lakimies (oikeusavun kautta). Hän neuvoi ja tuki joka askeleella, ja sain sekä lääkäriltä että terapeutiltani yksityiskohtaiset ja laajat lausunnot, vuosien ajalta. Lähestymiskielto määrättiin, vaatimuksestani laajennettuna niin että koski myös työpaikkaani (yliopisto, koko kampus). Tähän ei lakimiehenikään uskonut, mutta vanhana luottamusmiehenä päätin tulkita pykäliä uudestaan, ja niinpä käräjäoikeuden tuomari pitkän harkinnan jälkeen suostui. - Oli muuten ennakkotapaus Suomessa, kuulemma; ajatus siitä, että muut, jotka ovat vaikeassa tilanteessa, pääsevät jatkossa vähän helpommalla, auttoi jaksamaan.
Mies ei kuitenkaan lopettanut ahdisteluani, jatkoi mm "nimettömillä" kirjeillä ym jo tuon saman vuoden aikana (päätös oli siismyös maksimimittainen, vuodeksi). Päätöksestä ja kiellosta on siis vuosia, vieläkin tulee kukkia, kirjeitä... Enkä edelleenkään avaa ovea tai vastaa puhelimeen, jos en ole varma kävijästä/soittajasta. Vahvaksi luulemani itsetuntemus ja -luottamus ovat aika nollilla edelleen, rakennan kaikkea pikkuhiljaa uudelleen. Vaikeinta on ollut "antaa anteeksi" itselle se, etten tunnistanut sosiopaattia: vaistoni eivät olekaan luotettavat.
Noh, olen kehittänyt kaikenlaisia keinoja arjesta selviytymiseen, ja itseni aktivoimiseksi! Ja jopa oikein hauskan pitämiseksi, ja arjes ta nauttiakseni (vaikkei rahaa ole, ja itsekin olen velkaantunut, olen kipuillut ja törttöillyt vähän kuin sinäkin miinus miehet - pidän niistä edelleen :D, en vain osaa suhtautua tällä hetkellä). Jos haluat, jatkan mielelläni keskustelua kaikista pikkuaskelista! :)
Sinä olet jo tehnyt kaikkein tärkeimmän: olet riuhtaissut itsesi irti vanhasta!
Toinon sinulle kaikkein parasta ja hyvää, täydestä sydämestäni! Monta hellää halausta,
Char
Olin vastaamassa ihanalle Charille mutta mitä ihmettä tarkoittaa, että kommenttini on jonossa moderointia varten? :D mielestäni siinä ei ollu mitään ihmeellisempää sisältöä, että sen julkaisemista pitäisi miettiä. Jos se moderointi edes sitä meinaa.
ap
Vaihda tupakka aikuislukioon, lukuvuosi maksaa 150e, eli vähemmän ku rööki.
Vaihda alkoholi potkunyrkkeilyyn tai karateen, saat purettua aggressioita, parannat samalla kehonhallintaa ja mielialaa.
Siis noitten terapiajuttujen lisäksi vielä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hei taas,
en yhtään ihmettele, että olet pitänyt isäsi juomista lähtökohtatilanteena; ethän lapsena muuta nähnyt. Siis kotona, ja siellä nyt havainnoit asioita ja opettelit elämistä. - Eli ei ihme, että sinullekin juominen kuului ja kuuluu ainakin ajatuksena elämiseen. - Tuosta juomisesta en osaa muuten mitään sanoa. Jospa unohtaisit "sitten-kun"-jutun? Kuulostaa kielteiseltä, ja semmoiselta jutulta, joka ei auta sinua vahvemmaksi ja pärjääväksi, ellet pysy rajoissa.
Oletko miettinyt, mitkä ne rajat ovat? Mikä on sinusta hyvä? Onko absolutismi ainoa OK? Jos ei, mikä sitten? Jos on, niin miten?
- Ei, et kaipaa mitään raittiussaarnaa etkä kehotuksia mihinkään, tiedät jo kaiken. Fiksuna nuorena naisena haet tukea jatkossakin!
Tuon "ajattele itseäsi suojeltavana vauvana"-ajatus tuli siitä, että itse tunsin samoin kuin sinä!
Kelasin terapiassa asioita, ja lainasin ja luin kirjoja, toinen toisensa perään. Yhdessä kirjassa (joita siis luin itsekseni, eivät ne terapiaan kuuluneet, mutta kun olen tämmöinen self-help-guru ja muutenkin haluan lukea kaikesta kaiken :D!) ehdotettiin, että kuvittelisi, miten itse suhtautuisi itseensä vauvana tai lapsena. - No minä kuvittelin itseni naperona hiekkalaatikkoon, ja olisin halunnut ravistella itseäni! Ja olen siis ikäni tehnyt työtä lasten kanssa, ilman vaiheita, vanhemmat olivat ihania, jne.
En tajunnut edes ihmetellä: totta kai oli Pikku-Charin vika, että kaikki oli pielessä, miksei se tajunnut että mies on kepsu, ja alkanut tuntea toisin! Kyllä nyt 2 - v tajuaa, siis olisi pitänyt tajuta ja suojella ja korjata ja hoitaa se ja tämä ja tuo, ja kun tarkemmin mietitään, ois kannattanut hoitaa tuo globaali rauha ja poistaa nälänhätä, siinä kun luppoaikaa kuitenkin naperona oli :D:D!!!
Tuo oli tosi pysäyttävä hetki: aloin nähdä itseäni objektiivisemmin ruoskimisen sijaan. Otin oman taaperokuvan lompakkooni - kuulostaa naiivilta, mutta halusin pitää käsillä sellaista, mikä muistuttaa minua siitä, että olen ollut pieni, kiva ihminen; kaiken suojan ja rakkauden ja hellyyden ja huomion arvoinen!
Se oli jäänyt minulta huomaamatta. En ikinä olisi ollut edes häivähtävän ajatuksen tasalla noin julma niille omille läheisille lapsille, kohdellut lapsia niin vähäpätöisinä ja merkityksettöminä kuin silloin itseäni.
Char kirjoitti:
Minusta sen verran, että ex-mieheni diagnoisoitiin suhteemme aikana narsisten persoonsallisuushäiriön piirteitä omaavaksi. Minulla oli hyvät ja hellät vanhemmat, rakastava koti (omine vaikeuksineen, tietenkin) jne, hyvä ja kiva kokemus miehistä tuota ennen. En voinut käsittää sitä, mitä suhteessamme tapahtui - kun aloin oireilla, hakeuduin onneksi lääkäriin. Minulla todettiin siinä vaiheessa keskivaikea depressio, jouduin ensin sairaslomalle ja sitten kuntoustuelle. Onneksi pääsin terapiaan, joka jatkuikin vuosia. Osasin lopettaa suhteen, mutta olin jo sairastunut vakavasti, eikä mies tietenkään hyväksynyt "hylkäämistä", vaan alkoi ahdistella ja häiriköidä. Mitkään keinot eivät tepsineet; pahimpina aikoina linnottauduin kotiin, kun en uloskaan uskaltanut. Kävin pakolliset kaupat ja lääkärit taksilla, vaikkei rahaa olisi ollut.
Lopulta tilanne äityi niin pahaksi, että jouduin hakemaan lähestymiskieltoa. Se oli raskas ja kuluttava projekti, vaikka oli ihana lakimies (oikeusavun kautta). Hän neuvoi ja tuki joka askeleella, ja sain sekä lääkäriltä että terapeutiltani yksityiskohtaiset ja laajat lausunnot, vuosien ajalta. Lähestymiskielto määrättiin, vaatimuksestani laajennettuna niin että koski myös työpaikkaani (yliopisto, koko kampus). Tähän ei lakimiehenikään uskonut, mutta vanhana luottamusmiehenä päätin tulkita pykäliä uudestaan, ja niinpä käräjäoikeuden tuomari pitkän harkinnan jälkeen suostui. - Oli muuten ennakkotapaus Suomessa, kuulemma; ajatus siitä, että muut, jotka ovat vaikeassa tilanteessa, pääsevät jatkossa vähän helpommalla, auttoi jaksamaan.
Mies ei kuitenkaan lopettanut ahdisteluani, jatkoi mm "nimettömillä" kirjeillä ym jo tuon saman vuoden aikana (päätös oli siismyös maksimimittainen, vuodeksi). Päätöksestä ja kiellosta on siis vuosia, vieläkin tulee kukkia, kirjeitä... Enkä edelleenkään avaa ovea tai vastaa puhelimeen, jos en ole varma kävijästä/soittajasta. Vahvaksi luulemani itsetuntemus ja -luottamus ovat aika nollilla edelleen, rakennan kaikkea pikkuhiljaa uudelleen. Vaikeinta on ollut "antaa anteeksi" itselle se, etten tunnistanut sosiopaattia: vaistoni eivät olekaan luotettavat.
Noh, olen kehittänyt kaikenlaisia keinoja arjesta selviytymiseen, ja itseni aktivoimiseksi! Ja jopa oikein hauskan pitämiseksi, ja arjes ta nauttiakseni (vaikkei rahaa ole, ja itsekin olen velkaantunut, olen kipuillut ja törttöillyt vähän kuin sinäkin miinus miehet - pidän niistä edelleen :D, en vain osaa suhtautua tällä hetkellä). Jos haluat, jatkan mielelläni keskustelua kaikista pikkuaskelista! :)
Sinä olet jo tehnyt kaikkein tärkeimmän: olet riuhtaissut itsesi irti vanhasta!
Toinon sinulle kaikkein parasta ja hyvää, täydestä sydämestäni! Monta hellää halausta,
Char
Kauhelta kuulostaa, ihan järkyttävältä. Kun mietin tilannettasi olla ollut vankina suunnilleen omassa kodissasi tai pikemminkin elämässä. Voin melkein sanoa, että tiedän tunteen olla toisen kahleissa ja siitä lähteminen on hankalaa. Mun mielestä oot todella vahva ollut kun oot lähtenyt ja jaksanut taistella omista oikeuksistasi ja vieläpä se, että et ole katkeroitunut ainakaan täysin jos teksistä oikein ymmärrän. Voin vain nostaa hattua todella. Itsellä kesti muutama vuosi lähteä suhteesta jossa mies haukkui minua jatkuvasti, koskaan en ollut tarpeeksi vaikka kuinka yritin miellyttää syömishäiriöön saakka.
Yritinkin itsemurhaa hänen silmien edessä jopa ja luojan kiitos muutama nappi oli liian vähän siihen, ettenkö kuollut tai sekoittanut aivojani pahasti. Hän kuitenkin osasi olla myös ihana, antaa jonkinlaista rakkautta tai sellaista ainakin johon tyydyin niin etten lähtenyt paitsi vasta kun tarpeeksi viha kasvoi sisälläni. Jossain vaiheessa vain riitti. Se pettäminenkin oli aivan kamalaa. En ollut uskoa, että minä joka teen ja maksan ruuat ja suunnilleen seksiorjana sekä toisen vietävissä niin hän haluaa vielä lisää muualta. Pääni hajosi kyllä pahasti kun siinä kaiken keskellä äitikin sekoili miesystävänsä kanssa minua vastaan. Okei, tuo minun miesystävä kyllä auttoi paljon perhesuhteissa ja puolusti minua jos päälleni käytiin tai muuta mutta kauheasti jouduin maksamaan kaiken sen avun eteen.
Älä sinä syytä itseäsi siitä ettet tunnistanut toisessa varoitusmerkkejä heti tai siitä ettet lähtenyt heti kun niitä aloit tunnistamaan. Ihmiset osaavat todella olla kieroja ja ottaa pikkurillinsä ympärille. Saat olla kyllä sinäkin niin ylpeä itsestäsi että olet selvinnyt, toivon myös sydämestäni sinulle kaikkea hyvää, vaikutat oikeasti todella ihanalta ihmiseltä! :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hei ap,
ja muutkin,
jos nyt AV takkuaa tai jostain syystä tämä poistuu: keksin meiliosoitteen:
Saa kirjoittaa, ja joka tapauksessa voi olla asioita, joita ei halua kertoa palstalla, jne.
- Mutta tietenkin pidetään keskustelu siellä!
Char kirjoitti:
Hei ap,
ja muutkin,
jos nyt AV takkuaa tai jostain syystä tämä poistuu: keksin meiliosoitteen:
Saa kirjoittaa, ja joka tapauksessa voi olla asioita, joita ei halua kertoa palstalla, jne.
- Mutta tietenkin pidetään keskustelu siellä!
P.S. Tyhmä meilinimi, mutta kun mikään hyvä ei mennyt läpi, enkä nyt Iisakinkirkkoa ruvennut rakentamaan.
Ja tarkoitin sanoa, että s-posti-viestit ovat yksityisiä, tietenkin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Char kirjoitti:
Minusta sen verran, että ex-mieheni diagnoisoitiin suhteemme aikana narsisten persoonsallisuushäiriön piirteitä omaavaksi. Minulla oli hyvät ja hellät vanhemmat, rakastava koti (omine vaikeuksineen, tietenkin) jne, hyvä ja kiva kokemus miehistä tuota ennen. En voinut käsittää sitä, mitä suhteessamme tapahtui - kun aloin oireilla, hakeuduin onneksi lääkäriin. Minulla todettiin siinä vaiheessa keskivaikea depressio, jouduin ensin sairaslomalle ja sitten kuntoustuelle. Onneksi pääsin terapiaan, joka jatkuikin vuosia. Osasin lopettaa suhteen, mutta olin jo sairastunut vakavasti, eikä mies tietenkään hyväksynyt "hylkäämistä", vaan alkoi ahdistella ja häiriköidä. Mitkään keinot eivät tepsineet; pahimpina aikoina linnottauduin kotiin, kun en uloskaan uskaltanut. Kävin pakolliset kaupat ja lääkärit taksilla, vaikkei rahaa olisi ollut.
Lopulta tilanne äityi niin pahaksi, että jouduin hakemaan lähestymiskieltoa. Se oli raskas ja kuluttava projekti, vaikka oli ihana lakimies (oikeusavun kautta). Hän neuvoi ja tuki joka askeleella, ja sain sekä lääkäriltä että terapeutiltani yksityiskohtaiset ja laajat lausunnot, vuosien ajalta. Lähestymiskielto määrättiin, vaatimuksestani laajennettuna niin että koski myös työpaikkaani (yliopisto, koko kampus). Tähän ei lakimiehenikään uskonut, mutta vanhana luottamusmiehenä päätin tulkita pykäliä uudestaan, ja niinpä käräjäoikeuden tuomari pitkän harkinnan jälkeen suostui. - Oli muuten ennakkotapaus Suomessa, kuulemma; ajatus siitä, että muut, jotka ovat vaikeassa tilanteessa, pääsevät jatkossa vähän helpommalla, auttoi jaksamaan.
Mies ei kuitenkaan lopettanut ahdisteluani, jatkoi mm "nimettömillä" kirjeillä ym jo tuon saman vuoden aikana (päätös oli siismyös maksimimittainen, vuodeksi). Päätöksestä ja kiellosta on siis vuosia, vieläkin tulee kukkia, kirjeitä... Enkä edelleenkään avaa ovea tai vastaa puhelimeen, jos en ole varma kävijästä/soittajasta. Vahvaksi luulemani itsetuntemus ja -luottamus ovat aika nollilla edelleen, rakennan kaikkea pikkuhiljaa uudelleen. Vaikeinta on ollut "antaa anteeksi" itselle se, etten tunnistanut sosiopaattia: vaistoni eivät olekaan luotettavat.
Noh, olen kehittänyt kaikenlaisia keinoja arjesta selviytymiseen, ja itseni aktivoimiseksi! Ja jopa oikein hauskan pitämiseksi, ja arjes ta nauttiakseni (vaikkei rahaa ole, ja itsekin olen velkaantunut, olen kipuillut ja törttöillyt vähän kuin sinäkin miinus miehet - pidän niistä edelleen :D, en vain osaa suhtautua tällä hetkellä). Jos haluat, jatkan mielelläni keskustelua kaikista pikkuaskelista! :)
Sinä olet jo tehnyt kaikkein tärkeimmän: olet riuhtaissut itsesi irti vanhasta!
Toinon sinulle kaikkein parasta ja hyvää, täydestä sydämestäni! Monta hellää halausta,
Char
Kauhelta kuulostaa, ihan järkyttävältä. Kun mietin tilannettasi olla ollut vankina suunnilleen omassa kodissasi tai pikemminkin elämässä. Voin melkein sanoa, että tiedän tunteen olla toisen kahleissa ja siitä lähteminen on hankalaa. Mun mielestä oot todella vahva ollut kun oot lähtenyt ja jaksanut taistella omista oikeuksistasi ja vieläpä se, että et ole katkeroitunut ainakaan täysin jos teksistä oikein ymmärrän. Voin vain nostaa hattua todella. Itsellä kesti muutama vuosi lähteä suhteesta jossa mies haukkui minua jatkuvasti, koskaan en ollut tarpeeksi vaikka kuinka yritin miellyttää syömishäiriöön saakka.
Yritinkin itsemurhaa hänen silmien edessä jopa ja luojan kiitos muutama nappi oli liian vähän siihen, ettenkö kuollut tai sekoittanut aivojani pahasti. Hän kuitenkin osasi olla myös ihana, antaa jonkinlaista rakkautta tai sellaista ainakin johon tyydyin niin etten lähtenyt paitsi vasta kun tarpeeksi viha kasvoi sisälläni. Jossain vaiheessa vain riitti. Se pettäminenkin oli aivan kamalaa. En ollut uskoa, että minä joka teen ja maksan ruuat ja suunnilleen seksiorjana sekä toisen vietävissä niin hän haluaa vielä lisää muualta. Pääni hajosi kyllä pahasti kun siinä kaiken keskellä äitikin sekoili miesystävänsä kanssa minua vastaan. Okei, tuo minun miesystävä kyllä auttoi paljon perhesuhteissa ja puolusti minua jos päälleni käytiin tai muuta mutta kauheasti jouduin maksamaan kaiken sen avun eteen.Älä sinä syytä itseäsi siitä ettet tunnistanut toisessa varoitusmerkkejä heti tai siitä ettet lähtenyt heti kun niitä aloit tunnistamaan. Ihmiset osaavat todella olla kieroja ja ottaa pikkurillinsä ympärille. Saat olla kyllä sinäkin niin ylpeä itsestäsi että olet selvinnyt, toivon myös sydämestäni sinulle kaikkea hyvää, vaikutat oikeasti todella ihanalta ihmiseltä! :)
Todella lämmin kiitos sinulle kaikesta kannustuksesta, ja kauniista sanoistasi!
Vaikka olikin rankkaa, ei ollut kuitenkaan niin kamalaa kuin monilla. Kaikki on suhteellista, ja minusta tuo oma tilanteesi kuulostaa paljon pahemmalta!
Jaksoin tapella, kyllä. Ja onneksi huomasin ja reagoin, kun aloin voida huonosti; muuten kärvistelisin täällä vieläkin. - Minua ei koskaan hakattu, väkivalta oli henkistä. Suhtauduin siihen vähättelevästi, kunnes yksi päivä löysin itseni kyyröttämästä kylppäristä sikiöasennosta miehen partioidessa (kerros)talon ulkopuolella. - No se uhri-nainen en tosiaan ollut minä!
Olet oikeassa siinä, etten katkeroitunut: se kurjake oli nyt vain yksi yksilö, enkä mitenkään voisi alkaa sutia muita miehiä sillä samalla tervalla. Varmasti jonain päivänä tapailen taas miehiä muutenkin kuin kaverimielessä. Juristikin oli mies - hän kyllä tarjosi vaihtoehtoa vaihtaa naiseen, jos olisi helpompaa kertoa, mutta en usko sukupuolirooleihin. Ja ne omat periaatteet olivat niin tärkeät, etten olisi saattanut vaihtaa hyvää ihmistä toiseen - mutta siis tarjottiin! Hyvä, että ymmärretään, että voi olla vaikea puhua miehelle esim. seksuaalisesta alistamisesta, kun on muutenkin rikki.
Takaisin siihen, mistä kirjoitit. Huolestuin kyllä tuosta kertomastasi. Ymmärsinhän oikein: olet jo päässyt exästä fyysisesti ja elämänpiirissä eroon?
Siis oikeesti! Meidän Selviytyjien pitäis perustaa oma ryhmä! :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tuossa oli siis taustaa jonkun verran ja ongelmani on se, että olen täysin lukossa. En pysty juuri näyttämään aitoja tunteitani, en pysty olemaan ns esillä. Rauhotuin kun tajusin, ettei elämäni voi jatkua niin kun se oli monta vuotta jatkunut(viina ja sekoilu). Minua ahdisti koko ajan ja vihasin itseäni. Oli hyvin lähellä, etten tehnyt itsemurhaa.
Lähdin pois koko kaupungista, onneksi.
Hyviä ystäviä minulla onkin siellä mutta tuntui ettei hekään saa minussa sitä jonkinlaista tyhjiöö täytettyä. He juoruilivat ja puhuivat pahaa muista, tuntui että minua painostettiin jatkuvasti johonkin ja olin sidoksissa. En vain nauttinut enää kenenkään seurasta.
Nyt minulla on vain työ täällä ja onneksi pidänkin työstäni. Kuitenkin en tiedä mitä elämää tämäkään on.
Makaan sängyssä, en tahdo lähteä mihinkään töiden jälkeen.
Viikonloppuna otan olutta ja pelaan.
Raha-asiat sotkin jo ajat sitten, peliriippuvuutta yritän hillitä ja yritän koko ajan tsempata itseäni. Siivoamaan sun muuta. Ajatuksissa kuitenkin pyörii hiljaa koko ajan itsemurha. Tuntuu, että pilasin jo elämäni.
En tiedä asioista mitään, haluaisin olla sivistynyt ja tietää politiikasta edes jotain, haluaisin osata kieliä ja tietää asioista, en ole koskaan päässyt matkustamaan. En ole oppinut mitään nuoruuteni aikana. Jopa oma äitini sanoi minun olevan panama tasoa.
En osaa keskustella ihmisten kanssa koska olen oikeasti niin tyhmä enkä tosiaan tiedä asioista. Pitäisi jaksaa kiinnostua mutta kotona istun yksin, poltan tupakkaa ja luen asioita. Odotan seuraavaa työpäivää ja masennun. Tavallaan tahdon olla piilossa tai sitten en vain tiedä mitä tekisin.
Tämä loppuosa tekstistä on sekava, tiedän. Mutta en oikein tiedä mitä tässä elämässä tekisin.Viime viikolla kävin moikkaamassa äitiäni, ei olisi kannattanut. Sai kilarin kännissä, haukkui pystyyn ja kahlitsi minut miesystävänsä kanssa kotiinsa kunnes veljeni tuli auttamaan. En edes tiedä tahdonko olla väleissä hänen kanssaan enää. Kuitenkin hän on äitini ja voi kuolla koska vain.
Minussa on niin paljon vihaa. Olen todella vihainen koko ajan mutta en näyt sitä muille. Ja itsekin yritän olla koko ajan neutraalisti vaikka olen kotona yksin, yritän rauhoitella mieltäni ja olla ajattelematta mitään. En edes uskalla usein katsoa menneisyyttäni, edes niitä hyviä muistoja. Rupee ahdistamaan. Nykyään ainoat tunteet jotka sallin itselleni on olla tuntematta mitään tai olla iloinen. Onkohan tämä elämää, ei mitään mielenkiintoa, pelkkää ponnistelua etten pääse masentumaan uudestaan.
Edes apua en osaa lähteä pyytämään koska en uskalla puhua, tuntuu, että kurkussani olisi joku möykky jota en saa vain ulos jos asioista pitäisil puhua. En todellakaan pysty, ehkä häpeän liikaa tai pelkään sitä kuollettavaa masennusta. Enkä voi masentua koska työ on minulle kaikki kaikessa.Elämäni tiivistettynä. Osaako joku neuvoa?
Minulla on samanlaisia tuntemuksia ja olotiloja. Kuin ap kuvailisit elämääni. Olen ollut masentunut ja syönyt lääkkeitä aiemmin. Minulla on myös traumaattinen lapsuus, narsistinen läheinen. Voiko olla traumaperäinen stressihäiriö mikä aiheuttaa tällaista???
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuossa oli siis taustaa jonkun verran ja ongelmani on se, että olen täysin lukossa. En pysty juuri näyttämään aitoja tunteitani, en pysty olemaan ns esillä. Rauhotuin kun tajusin, ettei elämäni voi jatkua niin kun se oli monta vuotta jatkunut(viina ja sekoilu). Minua ahdisti koko ajan ja vihasin itseäni. Oli hyvin lähellä, etten tehnyt itsemurhaa.
Lähdin pois koko kaupungista, onneksi.
Hyviä ystäviä minulla onkin siellä mutta tuntui ettei hekään saa minussa sitä jonkinlaista tyhjiöö täytettyä. He juoruilivat ja puhuivat pahaa muista, tuntui että minua painostettiin jatkuvasti johonkin ja olin sidoksissa. En vain nauttinut enää kenenkään seurasta.
Nyt minulla on vain työ täällä ja onneksi pidänkin työstäni. Kuitenkin en tiedä mitä elämää tämäkään on.
Makaan sängyssä, en tahdo lähteä mihinkään töiden jälkeen.
Viikonloppuna otan olutta ja pelaan.
Raha-asiat sotkin jo ajat sitten, peliriippuvuutta yritän hillitä ja yritän koko ajan tsempata itseäni. Siivoamaan sun muuta. Ajatuksissa kuitenkin pyörii hiljaa koko ajan itsemurha. Tuntuu, että pilasin jo elämäni.
En tiedä asioista mitään, haluaisin olla sivistynyt ja tietää politiikasta edes jotain, haluaisin osata kieliä ja tietää asioista, en ole koskaan päässyt matkustamaan. En ole oppinut mitään nuoruuteni aikana. Jopa oma äitini sanoi minun olevan panama tasoa.
En osaa keskustella ihmisten kanssa koska olen oikeasti niin tyhmä enkä tosiaan tiedä asioista. Pitäisi jaksaa kiinnostua mutta kotona istun yksin, poltan tupakkaa ja luen asioita. Odotan seuraavaa työpäivää ja masennun. Tavallaan tahdon olla piilossa tai sitten en vain tiedä mitä tekisin.
Tämä loppuosa tekstistä on sekava, tiedän. Mutta en oikein tiedä mitä tässä elämässä tekisin.Viime viikolla kävin moikkaamassa äitiäni, ei olisi kannattanut. Sai kilarin kännissä, haukkui pystyyn ja kahlitsi minut miesystävänsä kanssa kotiinsa kunnes veljeni tuli auttamaan. En edes tiedä tahdonko olla väleissä hänen kanssaan enää. Kuitenkin hän on äitini ja voi kuolla koska vain.
Minussa on niin paljon vihaa. Olen todella vihainen koko ajan mutta en näyt sitä muille. Ja itsekin yritän olla koko ajan neutraalisti vaikka olen kotona yksin, yritän rauhoitella mieltäni ja olla ajattelematta mitään. En edes uskalla usein katsoa menneisyyttäni, edes niitä hyviä muistoja. Rupee ahdistamaan. Nykyään ainoat tunteet jotka sallin itselleni on olla tuntematta mitään tai olla iloinen. Onkohan tämä elämää, ei mitään mielenkiintoa, pelkkää ponnistelua etten pääse masentumaan uudestaan.
Edes apua en osaa lähteä pyytämään koska en uskalla puhua, tuntuu, että kurkussani olisi joku möykky jota en saa vain ulos jos asioista pitäisil puhua. En todellakaan pysty, ehkä häpeän liikaa tai pelkään sitä kuollettavaa masennusta. Enkä voi masentua koska työ on minulle kaikki kaikessa.Elämäni tiivistettynä. Osaako joku neuvoa?
Minulla on samanlaisia tuntemuksia ja olotiloja. Kuin ap kuvailisit elämääni. Olen ollut masentunut ja syönyt lääkkeitä aiemmin. Minulla on myös traumaattinen lapsuus, narsistinen läheinen. Voiko olla traumaperäinen stressihäiriö mikä aiheuttaa tällaista???
Onko sillä diagnoosilla väliä?
Sen määrittää lääkäri, ihan kuin APn lääkäri hänelle, jos hän aikanaan päättää selvitellä tilannettaan. - Ymmärrän siis täysin halun saada "nimi" pahalle ololle, mutta eikö olennaisinta ole se oma paha olo?
Millaista apua sinä haluaisit? Voidaanko me auttaa? Kysyn ihan tosissaan, voin yrittää auttaa muotoilemaan sellaisia "potilaan" kirjelmiä, jotka Kelassa voisivat mennä läpi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kirjoita pitkä kirje äidillesi miltä on tuntunut hänen käytöksensä, liitä aa kerhon numerot ja pyydä että seuraavan kerran ottaa yhteyttä kun on ottanut sinne yhteyttä, jos ei ota niin vedä välit poikki. Sen jälkeen hoida masennuksesi ja ala hoitaa itseäsi. Muista että masennus pakottaa pysähtymään miettimään elämää ja uskon että se on luonnon keino näyttöä että nyt on aika muuttaa elämänsä suuntaa. Sinulla se on varmaan päihteet jotka lisäävät masentuneisuutta. Haasta itsesi olemaan vuoden juomatta pisaraakaan, lenkkeile, nää ystäviä, kirjoita päiväkirjaa ja katso miten jonkun ajan päästä alkaa elämä tuntumaan selkeämmältä :) puhun siis kokemuksesta, paniikkihäiriöni joka on rajoittanut elämääni teini-ikäisestä asti lähti, nautin pitkästä aikaa pienistä asioista ja uskallan enemmän nyt kun olen ollut elokuusta asti juomatta. Suosittelen kokeilemaan <3
Kannatan kirjettä!
Mutta älä lähetä!
Kirjoita kaikki, mitä haluat sanoa, mahdollisimman tarkkaan. - Älä kuitenkaan lähetä. Äitisi on elossa ja juo paljon, ja ottaa kännissä yhteyttä sinuun. Mitä luulisit tapahtuvan, jos alat aidosti tilittää hänelle.
Tiedän, että olet liian kiltti - mieti, mikä sotku tulisi ns. avoimesta kirjeestä!
Siinä olisi viestiä ja soittopyyntöä ja ties sun mitä; molemmat sisarukset vedettäisiin taatusti mukaan. Kummankin pärjääminen on haurasta, toinen päässyt jaloilleen, toinen elää siinä sotkussa.
Eli olisit tosi liemessä pian! Vaikka nyt kirjoittaisit ja kestäisit, entäs ne sisarukset, ja oletko just nyt valmis avaamaan tuon matopurkin?
Olet nyt erossa ja omillasi! Varjele itseäsi ja omaa rauhaasi, samalla kun työstät itse asioitasi!
Hei AP,
Olen peliriippuvainen, pelannut n. 20 vuotta ja viimeiset 10 vuotta vähän enemmän. Viime vuonna sanoin itselleni, että tämä oli sitten tässä ja ainakin toistaseks niin on ollut. Jos haluat juttuseuraa aiheen tiimoilta, niin ilmoittele, voin vaikka jättää jonkun spostiosoitteen.
- M30
No tässäpä linkki Peliveikolle
kerron yhteystiedot myöhemmin, t. ap
Vierailija kirjoitti:
No tässäpä linkki Peliveikolle
kerron yhteystiedot myöhemmin, t. ap
Vai olenko myös vain tyhmä trolli?
Pelitilit suljettu lopullisesti. Äidin kanssa ollaan oltu ihan ok väleissä.
Asiat ihan hyvin ja nautin elämästä :) yritän veloistani selvitä ja olen tehnyt paljon sen eteen etten menetä luottotietoja. Kyllä mä rakastan elämää kaikesta peestä huolimatta.
Ap
Vierailija kirjoitti:
Pelitilit suljettu lopullisesti. Äidin kanssa ollaan oltu ihan ok väleissä.
Asiat ihan hyvin ja nautin elämästä :) yritän veloistani selvitä ja olen tehnyt paljon sen eteen etten menetä luottotietoja. Kyllä mä rakastan elämää kaikesta peestä huolimatta.
Ap
Hei taas, AP!
Tsemppaan sinua vielä lisää siitä, että pelaaminen on loppu, ja toimit sen eteen, että luottotiedot säilyy! Kuten jo sanoinkin, minusta kuulostaa siltä, että osaava ja pärjäävä! :)
Selviytymiskeinoista ja elämänlaadun parantamisesta: minua auttoivat aikoinaan vaikeimpina hetkinä kivojen "kotiharrastusten" keksiminen - en aina jaksanut olla sosiaalinen, mutta leffat, kivat kirjat ja erilainen ns. käsillä tekeminen innosti. Tein monimutkaisia ristipistotöitä, ja tein kokkaamisesta projektin. Siinä sai näkyviä tuloksia samalla kun oli hauskaa! Tosin siis pidänkin luovista hommista, ja vaikka rahaa oli ja on vähän, kokkailu ja leipominen on edullinen ja kehittävä harrastus. Pidän siis myös ruuasta ja syömisestä, ja aloin kehitellä tavallisista kotiresepteistä ns. ultimate-versioita.
Tuohon traumatisoivaan lapsuuteen liittyen: suosittelen Alice Millerin kirjoja. Saa kirjastosta. Psykologi, joka puhuu voimakkaasti turvallisen lapsuuden puolesta, lapsen tunteiden ja kokemusten merkityksestä. Voi olla ahdistavaa luettavaa kasvattajalle, mutta avaa silmiä, ainakin minulla. Opin ajattelemaan ja jäsentämään omia kokemuksiani ns. ulkopuolelta (minullahan oli siis hyvä ja rakastava perhe, mutta silti oli varsinkin nuorena aikuisena kaikenlaista pohdittavaa. Koska olin silloin jo kasvatusalalla, oli tärkeää olla siirtämättä historiaa lapsiin ja nuoriin).
Kivaa taas kuulla sinusta, nauti ihanasta, kesäisestä lauantaista! :)
Lämpimiä halauksia, Char :)
Alue: Aihe vapaa
Minusta sen verran, että ex-mieheni diagnoisoitiin suhteemme aikana narsisten persoonsallisuushäiriön piirteitä omaavaksi. Minulla oli hyvät ja hellät vanhemmat, rakastava koti (omine vaikeuksineen, tietenkin) jne, hyvä ja kiva kokemus miehistä tuota ennen. En voinut käsittää sitä, mitä suhteessamme tapahtui - kun aloin oireilla, hakeuduin onneksi lääkäriin. Minulla todettiin siinä vaiheessa keskivaikea depressio, jouduin ensin sairaslomalle ja sitten kuntoustuelle. Onneksi pääsin terapiaan, joka jatkuikin vuosia. Osasin lopettaa suhteen, mutta olin jo sairastunut vakavasti, eikä mies tietenkään hyväksynyt "hylkäämistä", vaan alkoi ahdistella ja häiriköidä. Mitkään keinot eivät tepsineet; pahimpina aikoina linnottauduin kotiin, kun en uloskaan uskaltanut. Kävin pakolliset kaupat ja lääkärit taksilla, vaikkei rahaa olisi ollut.
Lopulta tilanne äityi niin pahaksi, että jouduin hakemaan lähestymiskieltoa. Se oli raskas ja kuluttava projekti, vaikka oli ihana lakimies (oikeusavun kautta). Hän neuvoi ja tuki joka askeleella, ja sain sekä lääkäriltä että terapeutiltani yksityiskohtaiset ja laajat lausunnot, vuosien ajalta. Lähestymiskielto määrättiin, vaatimuksestani laajennettuna niin että koski myös työpaikkaani (yliopisto, koko kampus). Tähän ei lakimiehenikään uskonut, mutta vanhana luottamusmiehenä päätin tulkita pykäliä uudestaan, ja niinpä käräjäoikeuden tuomari pitkän harkinnan jälkeen suostui. - Oli muuten ennakkotapaus Suomessa, kuulemma; ajatus siitä, että muut, jotka ovat vaikeassa tilanteessa, pääsevät jatkossa vähän helpommalla, auttoi jaksamaan.
Mies ei kuitenkaan lopettanut ahdisteluani, jatkoi mm "nimettömillä" kirjeillä ym jo tuon saman vuoden aikana (päätös oli siismyös maksimimittainen, vuodeksi). Päätöksestä ja kiellosta on siis vuosia, vieläkin tulee kukkia, kirjeitä... Enkä edelleenkään avaa ovea tai vastaa puhelimeen, jos en ole varma kävijästä/soittajasta. Vahvaksi luulemani itsetuntemus ja -luottamus ovat aika nollilla edelleen, rakennan kaikkea pikkuhiljaa uudelleen. Vaikeinta on ollut "antaa anteeksi" itselle se, etten tunnistanut sosiopaattia: vaistoni eivät olekaan luotettavat.
Noh, olen kehittänyt kaikenlaisia keinoja arjesta selviytymiseen, ja itseni aktivoimiseksi! Ja jopa oikein hauskan pitämiseksi, ja arjes ta nauttiakseni (vaikkei rahaa ole, ja itsekin olen velkaantunut, olen kipuillut ja törttöillyt vähän kuin sinäkin miinus miehet - pidän niistä edelleen :D, en vain osaa suhtautua tällä hetkellä). Jos haluat, jatkan mielelläni keskustelua kaikista pikkuaskelista! :)
Sinä olet jo tehnyt kaikkein tärkeimmän: olet riuhtaissut itsesi irti vanhasta!
Toinon sinulle kaikkein parasta ja hyvää, täydestä sydämestäni! Monta hellää halausta,
Char