Sinä joka olit kouluaikoina "outsider", onko sinulla nykyään kavereita ja sosiaalista elämää?

Peruskoulu oli puhdas helvetti ja eristämisen lisäksi minua hakattiin koko yläaste, tavaroitani rikottiin ja varastettiin jne. Asiat alkoivat muuttua lukiossa.nyt aikuisena hyvä ystäväpiiri, duuni ja perhe, mutta muistan nuokin ajat.

Vierailija kirjoitti:

Rehellisesti sanottuna ei ole. Ilmeisesti otsassa lukee outsider tai jotakin. Sama juttu tuntuu toistuvan kaikissa yhteisöissä joihin osallistun...

Sama mulla. Olen 40v ja yksinäinen. Ei ole yhtään kaveria, eikä edes tuttua, keneen voisin olla yhteydessä ja kenen kanssa vaihtaa kuulumisia ja viettää aikaa.

Nykyään aikuisena olen se outsider omasta tahdosta, kouluaikana kavereita oli ja olin suosittu.

Ei ole, jos siskoa ei lasketa. Työpaikalla on yksi joka vaikuttaa halukkaalta tutustumaan.

Mä olin koko yläasteen syrjitty ja kiusattu. Olisin voinut jatkaa saman koulun lukiossa mutta yksikään luokkakavereistani ei olisi vaihtunut, joten päädyin pitämään välivuotta ja sen jälkeen lähdin opiskelemaan lähikaupunkiin. Valmistumiseni jälkeen muutin lähes toiselle puolelle Suomea ja sain itselleni ihan uuden ystäväpiirin. 

Sittemmin olen palannut kotiseudulle, minulla on hyvä työ, olen harrastuksessani pidetty ja minulla on täälläkin muutamia hyviä kavereita. Sinänsä kaikki on ihan ok, mutta sellainen ikuisesti ulkopuolinen olo mulla kyllä kieltämättä edelleen on. 

Mä en kylläkään ole kiinnostunut pätkääkään muitten ihmisten elämästä joka olisi tällaisessa pienessä paikkakunnassa aika tärkeä elinehto siihen, että "pääsis piireihin", mutta kun mua ei vaan kiinnosta naapurin uusi auto ja millä rahalla se on hankittu tms. 

Eli kavereita on ja sosiaalista elämää, mutta mä kyllä pärjäisin ilmankin kun ei nää kaverisuhteet niin tärkeitä ole.

Olin koko ala-asteen ihan täydellinen loner. Välitunnit pyöriskelin itsekseni, tunneilla muut oppilaat välttelivät kaikkea kontaktia minuun. Olin samalla maailman kömpelöin ja epäurheilullisin lapsi, ala-asteen lopulla aika tukevassa kunnossakin. Vähävaraisen yh:n tyttö kun olen ja sisaruksia muutama, ei varaa ollut vaatteisiinkaan. Suositut lapset kiusasivat, normaalit kohtelivat kuin ilmaa ja ne pari muuta friikkiä joita löytyi rinnakkaisluokilta välttelivät koska olin jopa heille liian uncool. Olin myös todella ujo ja itseinhoinen, en osannut "väkisin" ottaa kehenkään kontaktia. Yritin vain selvitä päivästä toiseen ja olla muille kiva. 

Yläasteella sain itseäni hieman normalisoitua niin, etten ollut sairaalloisen ujo (vaikkakin ujo ja epävarma edelleen). Sain pyöriskellä parin muun nörtin ja hylkiön seurassa ruokalassa ja välitunneilla. Yksi joka oli samalla luokalla teki joskus paritöitä kanssani. Ystäviä ei siltikään ollut, minulla ei ollut ketään koulun ulkopuolella eikä minua koskaan kutsuttu mihinkään. 

Ammattikoulussa asiat menivät vielä huonompaan suuntaan. Koko luokkani tuntui aktiivisesti inhoavan minua, ja minä yritin sitten vain olla näkymätön. 

Ammattikoulun jälkeen suoritin iltalukiossa ylioppilastutkinnon, eikä niistä hajanaisista ja vaihtuvista ihmisistä löytynyt ketään joka olisi edes morjestanut saati halunnut kaveerata koulun lukopuolella. 

Näiden jälkeen koen että olen muuttunut paljon. Osaan ja kykenen nykyään pukeutua niin kuin muutkin ikäiseni naiset, ujoutta ei juuri enää ole vaikka jännitän joskus sosiaalisia tapahtumia, urheilen ja uskallan ottaa kontaktia. Olen kokeillut paria AMK:ia tässä vuosien varrella, ja siellä meininki oli pitkälti samanlaista kuin iltalukiossa, vaikka ihmiset olivat vanhempia. Vaikutti jopa siltä, että niin monella oli entuudestaan täitä, perhettä, lapsia, lemmikkejä ja "elämää" ettei todellakaan kiinnostanut tehdä kavereita. Tässä kohdin minulle myös selvisi miten epämuodikas ja epäkiinnostava olen keskivertoihmisen mielestä, vaikka kuvan perusteella olen itsekin keskiverto:  en käy ryhmäliikunnassa, en ole kiinnostunut sisustamisesta, musiikkimakuni on valtavirrasta poikkeava, en katso televisiota, luen kirjoistakin mieluiten tiedekirjoja ja runoutta mitkä eivät ole harvojen lukutoukkienkaan suosiossa. Äh. 

Lyhyesti: ei ole muuttunut. Ilman sosiaalisia piirejä edelleen. Tiedän olevani introvertti ja ok asian kanssa,m utta joskus tulee ihan kauhea ystävän kaipuu ja silloin ahdistaa. 

Ei ole, valitsin yksinolon jo silloin eikä ole syytä siitä luopua.

Olen edelleen aika outsider, kiusaaminen ja syrjiminen on aiheuttanut sosiaalisten tilanteiden pelon jonka takia on aika vaikea tutustua uusiin ihmisiin, saati olla luontevasti missään porukoissa. On mulla muutama hyvä ystävä ja mies, enkä mitään hirveän vilkasta sosiaalista elämää edes kaipaa, mutta toisinaan tulee sellainen olo että olisi kiva kun olisi vähän enemmän aktiviteettia ja ihmisiä joiden kanssa mennä jonnekin. Erityisesti näin kesällä yksinäisyys oikein korostuu, kun kaikki paikat ovat täynnä iloisia ja nauravia porukoita ja some täyttyy biletys- ja puistokuvista. Olen vielä yksinyrittäjä, niin ei ole töissäkään muita ihmisiä.

Jotenkin tuntuu, että suurimman osan ihmisistä kanssa ei ole mitään yhteistä. Miehen kavereita tulee tavattua jonkin verran, mutta on hirmu vaikeaa keksiä enää small talkin aiheita, kun ne perusasiat on käyty läpi jo vuosia sitten ja ei vain ole oikein mitään yhteistä.. On tosi harvassa ne joiden kanssa synkkaa ja on sillai samalla aaltopituudella. Onneksi olen löytänyt niitä elämääni muutaman.

Päinvastoin, kouluaikoina kavereita riitti. Nykyään syrjäytynyt.

(Enkä ollut mikään koulukiusaaja / luokan pelle / negailija / ärsyttävä tyyppi)

Ei ole vieläkän kavereita. Laitoin isot toiveet yliopistoelämään, mutta olen jotenkin niin ujo ja vetäytyvä, etten osaa täälläkään tutustua keneenkään. Yksi tuttu on, jota näen muutaman kerran vuodessa yliopistoon liittyvissä tapahtumissa. Olen hyvää vauhtia syrjäytymässä lopullisesti masennuksen takia.

Eipä juuri, oma päätös. En ole koskaan ollut yltiösosiaalinen.

Vierailija kirjoitti:

Jos tänne eksyy joku koulukiusattu lukemaan tätä keskustelua, niin älä luovuta! Ne ajat ovat kamalia, mutta ne menevät ohi. Kiusaaminen ei ole sinun syysi, älä tunne häpeää. Koita jaksaa, koska matka aikuisuuteen tulee olemaan myöhemmin tosi hieno ja niitä ystäviäkin tulee. Ihan varmasti!

Näin minäkin olen ihan tosissani uskonut. Mutta ei niitä kavereita vaan ole löytynyt.

12 jatkaa sen verran, että nyt tuntuu vielä pahemmalta, kun alkaa facebookin uutisvirta täyttyä kuvilla, missä työporukka pitää hauskaa eri terasseilla.

Eipä oikeastaan. Ryyppykavereita lähinnä.

Olin yliopistolla suosittu ja oli paljon kavereita..sitten valmistuin ammattiin, joka on pitkälti paljon yksin oloa..olin taas yksin..jos jotain hyvää yksin olemisesta pitää löytää, niin se että..mm. Monet taiteilijat ovat olleet yleensä yksinäisiä sieluja..Minullakin on tuo taiteenlahja, siitä en halua luopua koskaan..en ole mukana sinkkumarkkinoillakaan..Olen vain illat kotona..mikä on säälittävää..ja ennenkaikkea yksin..

Eip. En kaipaakaan. Työ, koulu ja mies on tärkeimmät ja muuhun jää aikaa jo muutenkin niukalti. Kyllä töissä/koulussa oon aina juttukaverin löytänyt mutta se riittää.